Kylläpä alkaa turhauttaa!

Alkaa olla näemmä jo vakio, että kun aloitan kirjoittamaan vauvan viikkopostausta (kirjoitan sitä aina pitkin viikkoa, ettei asiat unohdu), siitä tuleekin vain suoraan kunnon avautuminen omista tunteista ja ajatuksista. :D Tällä kertaa piti päästä kertomaan, että nyt iski turhautuminen ihan kaikkea kohtaan, mikä keskosuuteen ja keskolassa olemiseen liittyy. Olen yrittänyt järkeillä, että sen on johduttava siitä, että meillä menee nyt niin hyvin ja siitä, että oma varmuus ja taito toimia vauvan kanssa on kasvanut. Se on kai siis hyvä merkki. Mutta kun turhauttaa.

Turhauttaa se, että aina pitää olla hoitajat paikalla. En voi vieläkään hoitaa vauvaa normaalisti kuin omaani. Aina pitää kysyä hoitajilta voinko ja näinkö. Vähän jopa jo ahdistaa, että joku "kyttää" koko ajan olan takana kaiken, mitä vauvan kanssa teen. Haluaisin vain tehdä yksin, sanoa, että menepä kuule pois vaan, kyllä mä nyt tämän osaan itsekin.

Tähän vaikuttaa ehkä myös se, että hoitajat ovat nyt vaihtuneet koko ajan, joka päivä, joka vuoro. Se on todella raskasta, kun aina joutuu käymään läpi kaiken uudelleen jokaisen kanssa, eikä koskaan tiedä, mitä hoitaja tietää ja mitä ei. Tosin tänään pitkästä aikaa oli paljon parempi mieli, kun olikin aamulla kiva tuttu hoitaja vastassa ja hän jätti minut myös vauvan aamutoimiin yksin sillä aikaa kun kävi toisessa huoneessa. Luottamus tuntuu hyvältä ja se, että saa edes hetken tehdä jotain kaksin vauvan kanssa. Tätä juuri olen kaivannut!

Turhauttaa myös se, etten oikein saa täällä kunnollista imetysohjausta. Haluaisin niin kovasti imetyksen onnistuvan ja vain yksi hoitaja on vaikuttanut siltä, että oikeasti tietää jotain asiasta ja osaa ohjata. Muut eivät edes usein ehdota rinnalle ottamista, vaan se pitää tehdä aina itse, kun taas tuo yksi hyvä hoitaja sanoi, että ehdottomasti sitten joka kerta rinnalle kun vähänkään siltä näyttää. Olisipa kaikki yhtä aloitteellisia ja mukana tässä. Toivon, että tämä johtuu vain siitä, että vauva vasta tutustuu rintaan, eikä tarkoitus ole vielä ruokailla siitä. Ehkä parempi ohjaus alkaa sitten, kun pitäisi oikeasti jo oppia syömään? Jos en olisi jo imettänyt yhtä lasta ja tutustunut itse paljon aiheeseen, olisin kyllä ihan hukassa tämän homman kanssa. Olen kyllä jo muutenkin vähän :D

Yksi toinen hoitaja myös tuossa jo kyseli, että pitäisikö opettaa vauva pullolle, kun hän noin hamuilee. Siis että pullolle, kun ensisijaisesti pitäisi toiveeni mukaan opettaa rinnalle, eikä siihenkään ole vielä kunnolla ryhdytty. Jos olisin yhtään kipakkaluonteisempi, olisin luultavasti pyytänyt häntä suksimaan sen pullonsa kanssa sinne niin... Sopersin vaan sitten kuitenkin jotain, että öö niin no, en ole ehtinyt miettiä asiaa. Mikä oli tavallaan tottakin. Olen sittemmin ajatellut, että pullollekin voidaan kyllä opettaa, mutta haluan ensin panostaa täysillä imetykseen ja saada sen edes vähän käyntiin. Sen jälkeen sitten pullo. Pullossa ei itsessään ole mitään pahaa, kunhan ensin imetyksen eteen on tehty tarpeeksi töitä, koska siihen pyrin.

Harmi, ettei meidän omahoitajakaan ole ollut samaan aikaan kanssani nyt viikkoon. Voisin avautua hänelle näistä jutuista ja voitaisiin tehdä joku suunnitelma, mikä olisi kaikilla tiedossa, jotta vältyttäisiin turhilta päällekkäisyyksiltä tai "yhteentörmäyksiltä". Haluan myös lisätä tähän väliin, että melkein kaikki henkilökunta täällä on kyllä osaavaa ja mukavaa. Tekevät työtään koko sydämellään ja käsittelevät sekä kohtelevat vauvaa aivan ihanasti. Nämä ajatukset kumpuaa nyt enemmän joistain toimintatavoista ja väsymisestä niiden kankeuteen. Sekä siitä, että hoitajat vaihtuvat niin tiuhaan. Älkää siis ymmärtäkö väärin, arvostan kyllä sitä, mitä täällä vauvan eteen tehdään ja miten vanhempia yritetään ottaa mukaan niin paljon kuin näissä olosuhteissa turvallisesti pystytään. Se vain turhauttaa, että tilanne nyt on tämä ja sille ei mitään voi.

Turhauttaa myös se, ettei oikein mitään edistystä ole enää tapahtunut. Siis sellaista selkeää, kuten että saataisi vihdoin pois happiviikset tai opittaisi syömään itse. Maitomääriäkään ei ole nostettu moneen päivään. Tuntuu, että jämähdettiin nyt tähän kaiken kehityksen kanssa, kun alussa tuli joka päiviä isoja uusia etappeja. Mutta painoa vauvalle kyllä tulee ja hän voi hyvin. Onhan sekin toki kehitystä. Luulen, että väkisinkin vaan kaikki isommat edistymiset vähenee, kun tila alkaa olla tosi vakaa ja vointi hyvä. Lääkäri totesikin viikkokeskustelussa, että tämä on nyt usein se vaihe, kun vaatii eniten malttia, kun kaikki sujuu ja pitää vain odottaa.

Pitäisi varmasti osata siis vain enemmän iloita, että mitään takapakkejakaan ei ole tullut. Hoitajakin juuri sanoi, että meillä on aivan ihastuttava supervauva! No niin onkin ❤️ Vielä kun sen kanssa saisi olla niin kuin vauvojen kanssa ollaan. Sitä tässä lähinnä olen kaipaillut ja varmaan kaipailen kotiutumiseen saakka.

Aiheeseen vähän liittyen tuli myös mieleen, että on jotenkin karua, miten keskosen synnyttyä vanhemmat jää vähän heitteille. Keskolan puolelta ei ole tarjottu esim. minkäänlaista keskusteluapua, mitä mulle kyllä tarjottiin silloin kun olin vielä raskaana ja seurantaosastolla vuodelevossa. Osa hoitajista kysyy toki välillä, miten jaksetaan. 

Täällä pidetään kyllä vauvasta ihan mielettömän hyvin huolta, mutta vanhemmat sitten vain seilaavat omissa vesissään joko hyvin tai huonosti :D Meillä menee onneksi hyvin, mutta kyllä tässä hiljalleen on miettinyt, että kaipaisi ehkä jotain purkukeskusteluakin kaikille omille ajatuksille ja tunteille, vaikkakin tämä blogiinkin avautuminen jo auttaa, kun saa ajatukset pois päästä ja jäsenneltyä. Kirjoittaminen on aina ollut mulle paras väylä tähän.

Pakko myös hieman aiheeseen liittyen todeta sekin, että olen yllättynyt, miten kivaa on ollut jutella toisten vanhempien kanssa täällä. Koskaan ennen ei vertaistuki ole tuntunut näin merkitykselliseltä. Aluksi vielä aina toivoin, ettei yhteiskeittiössä olisi muita paikalla. Nyt huomaan toivovani, että olisipa edes joku tuttu. Mikään ei ole täällä parempaa kuin vaihtaa kuulumisia toisen saman kokeneen kanssa. Jakaa ne samat turhautumiset, pelot ja ilon hetket jonkun kanssa, joka tietää ihan tasan, mistä puhut. Huomata, että tämähän onkin tosi tavallista tai että tilannehan voisi olla paljon huonompikin tai toisaalta, että kas, täältä todella voi joskus päästä poiskin.

Mieleni on siis tällä hetkellä muuten kyllä tosi hyvä, paljon positiivisempi kuin viimeksi tunteista kirjoitellessani, mutta vain vähän turhautunut. Tuntuu välillä siltä, ettei päästä ikinä kotiin tätä menoa. Luulenpa, että se kuuluu kuitenkin tähän kehitysprosessiin ja vaihtuu taas kohta johonkin toiseen tunteeseen.

Ehkä seuraavaksi voisin tilata vaikka ripauksen optimistisuuttakin?

"Entäs jos kaikki meneekin hyvin

entäs jos elämä asettuu uomiinsa

ohjautuu oikealle paikalleen

pyrkii vähin äänin kohti parempaa

entäs jos ne yön painajaiset

ovatkin vain kevyitä varjoja

jotka valossa kulkevat

kohti onnellisia loppuja

ja entäs jos en ole yksin minä

joka elämäni sotkuisia

vyyhtejä selvittää

entäs jos minä vain pidänkin kiinni

kun joku muu sitä

kanssani kerii."

- Elina Salminen