28+6 Sairaalakuulumisia

Koska jokainen yksikin päivä on nyt plussaa, kirjoitetaanpa kuulumisia vähän tiheämmin muistoksikin toki. Huomaan, että moni myös myötäelää tilannettamme, kiitos siitä.

Eilen aamulla 28+5 pääsin synnytyssalista takaisin osastolle, jäin kuitenkin edelleen vielä kiinni estotippaan, koska supistuksia tuli yhä. Muutoksena edelliseen ne ei kuitenkaan olleet enää kipeitä ja tahti alkoi vakiintua sellaiseen yhteen tunnissa. Suunta oli oikea. Päätä särki edelleen inhottavasti, joten sain taas Panadolia ja onneksi se on auttanut. Vähän hirvittää tämä mömmöjen määrä, mutta kuten kätilökin sanoi, nyt tärkeintä olisi saada mun olo mahdollisimman hyväksi, koska sekin vähentää supistelua.

Päivällä sain toisen kortisonipiikin pakaraan. Hitsit, että sen laitto muuten polttaa, mutta onneksi oli nopeasti taas ohi. Pelkäsin vähän, alkaisiko siitä supistukset tihenemään kun se osui edellisenä päivänä ajallisesti yhteen, mutta nyt tuli vain muutama. Ja sen jälkeen tapahtuikin suurin eilisen päivän ihme: supistusten väli alkoi harventua ensin yli tuntiin, sitten kahteen ja yhtäkkiä väli olikin kuusi tuntia. Siis kuusi supistuksetonta tuntia! Ei mulla ole ollut sellaista päivisin koko tämän 3 kuukauden aikana harkkasupistustenkaan kanssa. Eikä sekään yksi tuossa välissä ollut kipeä, vaan vain sellainen epämukava kova pissahätätunne.

Tuntui hyvältä edistykseltä, mutten osannut liikoja innostua. Estotippa menee kuitenkin vielä koko ajan ja vielä ainakin iltaan. JOS supistukset pysyy poissa, tippa purettaisiin illalla, pääsisin vihdoin suihkuun ja huomenna pitäisi kokeilla olla jalkeilla hieman enemmän. Hakea itse ruokia yms. pientä. Täytyy nähdä, kuinka herkästi supistukset reagoi taas kaikkeen ja tietysti veritulppariski kohoaa, mitä enemmän joutuu makaamaan.

Yöllä nukuin ihan ok, piti pyytää taas se rauhoittava lääke, kun kortisoni sai mun kropan käymään ihan kamalan ylikierroksilla. Ensin kyllä sanoin, etten tarvitse, mutta yli tunnin sängyssä pyörittyäni päätin, että ei tule mitään, tarvitaan jotain katkaisemaan se kaikki pärinä. :D Vauvan kortisoni sen sijaan rauhoitti täysin, liikkeet on olleet kovin vaisuja ja harvempia kuin ennen. Tämä on kuulemma tosi tyypillistä.

Eilen tunteet heitteli ihan laidasta laitaan koko päivän. Sain aamulla esikoiselta viestillä terveiset ja rakkauden tunnustuksen: itkuhan siitä tuli ikävästä. Kun onnistuin rauhoittumaan, sain aamupalaa ja tekipä taas hyvää saada kunnon kahvia ja herkullista leipää. Olo alkoi kohentua nopsaa. Iltapäivällä olo oli jo tosi positiivinen ja sain miehen sekä esikoisen vieraiksi. Esikoinen vähän aluksi aristeli ja kummasteli tätä tilannetta, mutta rohkaistui loppua kohden sängylle ja autoleikkiin kanssani. Lähdön hetkellä sitten taas tapahtui seuraava romahdus, kun esikoinen huuli vapisten sanoi, että tulee ikävä. Pidin itseni jotenkin kasassa, mutta kun ovi sulkeutui, aloin taas itkeä. Itken tosi harvoin, mutta kun itken, en saa sitä loppumaan. Itkin sitten samoilla itkuilla koko tämän tilanteen ja vähän tulevaisuuttakin. :D Sen jälkeen taas mieli koheni, täyttelin vähän miehen tuomaa ristikkoa ja sain hirveästi iloa ja voimaa siitä, että supistuksen väli edelliseen sen kuin kasvoi vaan.

Eilen kävi myös tosi mukava lastenlääkäri vastasyntyneiden teholta juttelemassa. Pakko nostaa hattua, että tällainenkin mahdollisuus annettiin, vaikka päivystysaikana viikonloppuisin heillä on varsinkin tosi kiire. Hän kyseli kuulumiseni ja kertoi sitten, mitä ajatteli meidän tilanteesta. Kuulemma hänen näkökulmastaan paljon nähneenä meidän tilanne on jo oikein hyvä. Painoarvio oli 1200 g ja hän sanoi vauvan olevan hyvän kokoinen. Viikot on jo hyvät ja kun olen saanut molemmat kortisonipiikitkin. Vaikka vauva syntyisi päivien sisään, hänellä on erinomaiset valmiudet selviytyä ja vieläpä niin, että tuskin jäisi edes mitään pahoja sivuvaikutuksia aikuisuuteen.

Tietysti hän tarvitsisi tehohoitoa alkuun, lämpökaapin ja kevyen hengitystuen, mutta tuskin kuulemma enää hengityskonetta ja jotain pistosta keuhkojen turvaksi. Ravintoliuoksella aloitettaisiin ruokinta ja sitten se jatkuisi lisäksi mun omalla maidolla, jos pumppaus onnistuu, pienen pieniä tippoja kerrallaan nenämahaletkulla (?). Kenguruhoitoon pääsee kuulemma parin päivän sisään jo näinkin pieni. Kysyin myös imetyksestä, että voiko se lainkaan onnistua keskosen kanssa ja kyllä kuulemma voi. Ei kaikilla, ja se on kovan työn takana, mutta ei ole mitenkään suoraan poissuljettua. Puhutaan ilmeisesti viikosta n. 34 kun sitä voidaan alkaa harjoitella. Motivaatiota minulla ainakin on, jos ei muuta.

Nyt mieli on suhteellisen positiivinen, mutta silti myös vähän pelokas. Mitä tapahtuu supistuksille, kun tippa loppuu? Paljonko ne päivän ajan tiheät ja kovat supistukset mahtoi ehtiä jo huonontaa kohdunkaulan tilannetta? Kauanko pitää vielä olla sairaalassa ja jos ei kauan, uskallanko palata kotiin?

Sääliksi käy myös vähän oma mies. Tuntuu, että hän se tässä on kovimman paikan edessä. Mikäs minun on täällä maatessa, kun ruokakin tuodaan eteen. Sen sijaan ei ole ihan helppoa olla 3,5-vuotiaan kanssa yksin kaikki päivät ja yöt, varsinkaan kun hän käytöksellään reagoi tilanteeseen vastustamalla asioita paljon enemmän. Meillä on myös miehen kanssa ollut aina täysin eri päivärytmit. Itse heräilen aina pojan kanssa aamuisin, kun menen ajoissa nukkumaankin ja mies päinvastoin. Onneksi meillä on kuitenkin hyvät tukiverkot, joiden kesälomatkin osuu tähän sopivasti, niin tiedän heidänkin olevan ihan hyvissä käsissä.

Tässä epäonnisessa ja kurjassa tilanteessa me ollaan kuitenkin ihan onnekkaitakin. Meillä on asiat silti melko hyvin.