Arkisia kuulumisia

Alkuun muistuttelen, että meidän kuulumisia voi seurata myös Instagramissa: tarinasinusta. En ole ehkä se aktiivisin päivittäjä, mutta Instagramissa näkee silti eniten tavallista arkeamme. Yleensä saan jonkun aktiivisuuspuuskan ja julkaisen parina päivänä monta tarinaa, mutta sitten voikin taas tulla pidempi hiljainen tauko. Sieltä näkee kuitenkin eniten sellaista ihan tavallista arkea, tänne blogiin kun kirjoittelen yleensä pidempiä aihepostauksia.

Sitten kuitenkin itse kysymykseen eli mitä meille kuuluu. No, erittäin hyvää! Ollaan kotiuduttu loistavasti sekä uuteen asuntoon että uudelle paikkakunnalle. Meillä on ikävä ainoastaan sitä, että Prismaan oli kävellen alle viiden minuutin matka. Se on kuitenkin melko pieni paha, meiltä kun kuitenkin löytyy auto, eikä lähikauppaankaan kävele nytkään kuin vartin verran. Vaikkei se nyt Prisma olekaan.

Päivät kuluvat noin muuten hyvin tavalliseen tapaan. Perhekerhot ovat tauolla koronan vuoksi, joten vietämme suurimman osan päivistä kotona. Harmittaa, ettei poika näe nyt muita lapsia, mutta muuten tämä tilanne sopii meille hyvin. En erityisemmin kaipaa äitiseuraa, minulle riittää somen vertaistuki oikein hyvin. Mutta pojan puolesta asia on sääli. Tosin täytyy myöntää, että liika on liikaa ja joskus olisi kiva tehdä muutakin kuin olla kotona... Mies on ollut myös kanssamme kotona jo melkein vuoden, vaikka tekee tietysti etänä töitä aina päivisin.

Yksi ihanin asia uudessa kodissa on, että meiltä on nyt todella lyhyt matka pojan isovanhempien luokse. Ikävä kyllä matka piteni nyt samalla sitten toisiin isovanhempiin, mutta asumme nyt lähempänä omia vanhempiani, mikä on ehkä itselleni se mieluisin paikka asua. Se johtuu ihan vain siitä, että vanhempieni koti on yhä minullekin "koti" eli voin mennä sinne melkeinpä milloin vain viettämään aikaa. Tällainen paikka ja mahdollisuus puuttui aiemmalta paikkakunnalta. On ihanaa, kun pääsee helposti pois kotoa, jos iskee tylsyys ja seinät alkaa kaatua päälle.

Palataanpa sitten arkeemme. Pyrimme yhä ulkoilemaan ainakin kerran päivässä. Se on nyt ihanan helppoa, kun ulkoilu onnistuu omalla pienellä takapihallakin. Lumen johdosta poika myös viihtyy hyvin, kun saa kaivaa sitä lapiolla. Kovilla pakkasilla tai ihan kamalalla säällä emme ulkoile, mutta muuten kyllä melkeinpä joka päivä. Päivät tuntuvat ilman ulkoilua todella pitkiltä. Pukemisesta meillä ei kyllä tykkää kukaan ja se onkin ainoa huono puoli talviulkoilussa.

Sisällä pyrin leikkimään pojan kanssa mahdollisimman paljon. Täytyy kuitenkin myöntää, että välillä kaivaudun vain sohvan nurkkaan ja selaan puhelinta. Tai yritän tehdä niin. Teen tämän yleensä sitten, kun poika jostain syystä onkin viihtynyt jo hetken omissa oloissaan (tapahtuu kyllä hyvin harvoin). Mutta hänellä on selvästi jonkinlainen puhelintutka ja hän yleensä kiitää salamana luokse, kun vain otankin sen esiin. Puhelimella tulee siis oltua suhteellisen vähän pojan hereillä ollessa, koska se ei vain kertakaikkiaan onnistu. 

Kaikkea aikaa en kuitenkaan millään jaksa leikkiä pojan kanssa, joten välillä onneksi riittää ihan vain sekin, että istun vierellä lattialla ja kommentoin silloin tällöin pojan touhuja. Yritän myös jonkin verran tehdä kotitöitä pojan kanssa yhdessä. Joskus se onnistuu ja joskus taas lahkeessani roikkuu kitisevä paino, jonka johdosta lykkään homman suosiolla myöhemmäksi. :D

Pojan päiväuniaikaan rentoudun tekemällä milloin mitäkin. Eli teen kaikkea muuta paitsi kotitöitä. Välillä kirjoitan blogiin postausluonnoksia, välillä makaan sohvalla instagramia selaillen ja välillä pelaan tietokoneella, etenkin, jos johonkin peliin on tullut uusi päivitys ja se jaksaa taas kiinnostaa.

Havahduin nyt myös kauhuissani siihen, että hoitovapaahan loppuu jo puolen vuoden päästä. Ihan kamalaa! Väläyttelinkin tuossa miehelle ohimennen, että mitäpä jos jatkaisikin sitä vielä loppuvuoden... Raha kyllä kelpaisi, mutta kun me nyt kuitenkin jotenkin pärjätään näinkin... Viihdyn hyvin kotona, vaikka se välillä onkin puuduttavan tylsää. En kuitenkaan haluaisi vielä töihin - ei ole pienintäkään hinkua sinne. En myöskään koe olevani valmis laittamaan lasta vielä hoitoon, vaikka tässä nyt onkin se puoli vuotta aikaa kasvaa.

Etsimme myös yhä ns. loppuelämän kotia. Sitä ei vain millään löydy, eikä asuntokauppa oikein ole muutenkaan vilkastunut. Koteja ei tule myyntiin! Alkuun ajateltiin, että loppuvuosi ja joulu vähensi tarjontaa, mutta eipä tuolla vieläkään ole parannusta näkynyt. Ehkä myöhemmin keväällä? Olisi ihanaa päästä jo muuttamaan omakotitaloon ja ihan omaan kotiin. Vaikka tämä väliaikainen asuntokin on kiva, että siitä ei varsinaisesti ole kyse.

Blogiin tulee kirjoiteltua enää aika harvoin kuulumisia tai mitään tavallisia arkijuttuja, koska ne toistaisivat niin paljon itseään. Tällaista arkemme pitkälti on! Kannattaa siis tosiaan seurata meitä Instagramin puolella, jos tavallinen arki kiinnostaa enemmän, vaikka ei se siellä sen ihmeellisemmäksi tietystikään muutu.

Eikö yksivuotiaskaan nuku kokonaisia öitä?

Rankimpina öinä vauvavuoden alkupuolella mietin usein, että onneksi tämä loppuu aikanaan. Ajattelin, että kyllähän vuoden ikäinen vauva sitten jo nukkuu koko yön. En tiedä, mistä tämä kuvitelma oli peräisin, mutta sitä se nimenomaan oli - kuvitelma. Meidän vuoden ja kahden kuukauden ikäinen lapsemme herää yhä öisin keskimäärin kolme kertaa, joinain öinä useamminkin. Eikä me onneksi/ikävä kyllä olla ainoita. 

Lainaan nyt hieman erään suljetun Facebook-ryhmän epävirallista kyselyä, johon törmäsin hetki sitten. Kyselyyn oli vastannut 440 perhettä, joilla on noin yksivuotias lapsi. Melkein puolet näistä yksivuotiaista heräili öisin vielä 1-2 kertaa tai vaihtelevasti 0-2 yöstä riippuen. Vain 36 prosenttia nukkui jo poikkeuksetta koko yön heräämättä. Sitten oli vielä se pienehkö 15 prosenttinen, joihin mekin kuulumme eli ne, jotka heräilivät vielä jopa kolme kertaa tai useammin.

Tarkemmin ajatellen meidänkin oikeastaan pitäisi jo nukkua kokonaisia öitä. Koska mehän ostimme uniohjauksen vauvan ollessa noin kymmenkuinen. Sen tavoitteena oli saada vauva nukkumaan omassa sängyssään läpi yön ja lopettaa yöimetykset. Ohjaus tuli kyllä todellakin tarpeeseen, koska tilanteemme oli tuolloin lähes epätoivoinen. Olin itse jo aivan poikki. Vauva heräili tunnin tai kahden välein läpi yön, joskus tiuhemminkin. Hän ei nukkunut kunnolla perhepedissä, eikä omassa sängyssään. Tuntui, ettei mikään meidän unissa toiminut.

Uniohjaus toi meille tuolloin ison avun ja olen siitä edelleen erittäin kiitollinen, vaikka tänäpäivänä onkin myönnettävä, että moni unikoulun tuomista muutoksista onkin jo valunut kankkulan kaivoon. Ohjauksen ostaminen ei silti vieläkään kaduta. Saimme katkaistua sen avulla jatkuvat yöheräilyt, vähennettyä yösyömisiä ja poika oppi myös laittamaan tutin öisin itse suuhun, mitkä oikeastaan suurimpana asiana hyödyttävät edelleenkin. Sen sijaan itsenäisen nukahtamisen taito ilman vanhempien läsnäoloa, on kadonnut.

Tämä johtuu siitä, että poika alkoi yhtäkkiä huutaa aivan hädissään aina, kun hänet jätti yksin huoneeseen. Yritimme vielä uudelleen pistäytymisunikoulua pariinkin otteeseen, mutta itkut jatkuivat silti joka kerta, kun pojan laski sänkyyn. Lisäksi tilanne palasi aina hetken sujumisen jälkeen siihen, että tuo itku ei loppunutkaan lainkaan ja paheni vain pistäytymisistä. Emme siis lopulta enää pystyneet jättämään poikaa yksin nukahtamaan ja aloimme taas olla läsnä nukahtamistilanteissa. Itkut loppuivat silloin kokonaan.

Nykytilanne

Nukumme nykyään perhepedissä ja poika heräilee yhä ainakin kolmesti yössä. Imetän näistä kerroista 1-2 kertaa, mutta melkein aina herätessään poika käy kyllä rinnalla kokeilemassa, vaikkakin sitten kyllästyy heti ja jatkaa uniaan. Unipätkät ovat kuitenkin pääsääntöisesti nykyään nelisen tuntia kerrallaan aamuyön levottomuuksia lukuun ottamatta. Koen, että tämä on yhä seurausta unikoulusta, jonka aiemmin pidimme: hän osaa yhä yhdistää unisyklejä toisiinsa jollain tasolla. Jos heräilyjä ei lasketa, yöunet kestävät n. 19.30-6/7.

Päiväunet poika nukkuu yhä yksin sängyssään (9-9.30 ja 13-15 tai 12-14), mutta istun sängyn vierellä aluksi aina sen noin kymmenminuuttisen, mikä häneltä kestää nukahtaa. Joskus jos hän herää jo tunnin jälkeen, saatan käydä ottamassa hänet kainaloon, jossa hän nukkuu yleensä vielä toisen tunnin. Pääsääntöisesti hän nukkuu kuitenkin 1,5-2 tuntia putkeen yksinään.

Iltaisin menemme yhdessä vieretysten meidän parisänkyymme. Imetän, jonka jälkeen kuuntelen itse äänikirjaa ja odotan, että poika nukahtaa. Tässä kestää yleensä puolesta tunnista tuntiin ja tämä on ehkä ainoa asia, mikä vähän mättää nykyisessä kuviossa. En kuitenkaan ole keksinyt vielä parempaakaan tapaa, koska pinnasänkyyn nukuttaessa hän herää aina melko pian nukahtamisen jälkeen ja huutaa. Tätä ei tapahdu perhepedissä, vaikka poistuisin viereltä nukahtamisen jälkeen. Tämäkin on kuitenkin parantunut: alkuun kun aloin nukuttaa viereen, hän saattoi temppuilla jopa 1,5 tuntia: kiipeillä, istua, hakea kontaktia... Nyt hän kuitenkin yleensä makoilee ihan rauhassa, vaikka nukahtaminen kestääkin.

Miten etenemme jatkossa?

Olin vielä loppuvuodesta varma, että yrittäisimme saada unet kuntoon vielä uudelleen pistäytymisunikoululla, kun saisimme muuton pois alta. Se ei kuitenkaan enää tunnu oikealta ratkaisulta. Nyt perhepedissä nukkuessamme poika ei nimittäin ole enää kertaakaan herännyt huutamalla tai oikeastaan kunnolla edes herännyt. Hän vain vähän pyörii ja hakeutuu ehkä rinnalle, mutta jatkaa sitten uniaan. Silmät ovat kuitenkin kiinni koko ajan. Pinnasängyssä nukkuessaan hän heräsi lähes aina huutamalla, nousi istumaan, avasi silmänsä, eikä rauhoittunut yksinään lainkaan.

Tulimme siis siihen tulokseen, että nykytilanne toimii meillä parhaiten. Poika selvästi tarvitsee tällä hetkellä meitä lähelleen, enkä siksi halua huudattaa häntä unikouluilla kerta toisensa jälkeen. En vain pääse eroon siitä tunteesta, että jostain syystä meidän poika ei vain ole valmis nukkumaan yksin - ei vielä. Omaan sänkyyn siirtäminen ja unikoulut tuntuvat tällä hetkellä väärältä, ehkä jopa tietyllä tapaa vahingollisilta.

En silti sano, etteikö muidenkaan pitäisi unikouluttaa tai etteikö vielä joskus lähdettäisi siihen itsekin, mutta juuri nyt se ei enää ole meille oikea tapa toimia. Olenkin itse asiassa seurannut nyt mielenkiinnolla instagramissa happymilkmamaa, joka opiskelee uniasioita lempein keinoin ja kannattaa mm. perhepetiä. Hänen filosofiaansa ei kuulu unikoulut ja alan nyt kallistua siihen, ettei ne ehkä kuulu enää omaanikaan.

Koen, että jaksan hyvin nykyisellä tyylillä, enkä juurikaan ole päivisin väsynyt. Öisin kaipaan joskus enemmän omaa tilaa ja haaveilenkin siksi siitä, että perhepeti vaihtuisi vielä sivusänkyyn eli lapsi nukkuisi vieressä, mutta kuitenkin omassa sängyssään ilman laitaa. Yöimetysten lopetuskin alkaisi varmasti olla paikallaan samalla kertaa, kun tuon toteutamme. Odotan kuitenkin, että löytäisin tähän tarpeeksi lempeät keinot ja aion myös odottaa, josko löytäisimme sen omakotitalon ennen "vieroitusta", koska silloin ei tarvitsisi murehtia naapureiden häiriköinnistä yöaikaan.

Niin ne ajatukset vain muuttuu ajan kuluessa. Aiemmin vannoin unikoulujen nimeen ja kantani oli lähestulkoon "mikä siinä on niin vaikeaa, muutaman illan kun kuuntelee huutoa niin jo helpottaa". Äitiys onneksi opettaa tässäkin asiassa ja ymmärrän nyt paremmin, että lapset, perheet ja tilanteet ovat niin erilaisia. Aina se, mikä toimii monelle muulle ihan tutkitustikin, ei silti toimikaan itselle. Tärkeintä on kuunnella omaa vaistoaan ja tuntemuksiaan, koska kuitenkin tuntee oman perheensä parhaiten.

Otsikkoon vielä vastatakseni: yksivuotiaskin voi nukkua kokonaisia öitä, etenkin jos kokee unikoulun itselleen sopivaksi, mutta se ei ole mikään itsestäänselvyys, että näin olisi. On normaalia heräillä vielä vuoden iässäkin jossain määrin ja on normaalia nukkua koko yö heräämättä. Juju on lähinnä siinä, jaksaako itse ja onko tyytyväinen tilanteeseen sellaisenaan vai tarvitseeko siihen hakea jotakin muutosta.

Päivärytmi: 1 v 2 kk

En olekaan vähään aikaan kirjoittanut meidän päivärytmistä. Kirjoitin siitä viimeksi vauvan ollessa kahdeksankuinen, kun aloimme toteuttaa unikonsultin suosittelemaa rytmiä (9.30-10, 12.30-14.30 ja 19-7), jolla menimmekin suunnilleen pari kuukautta. Tosin ihan noihin samoihin aikoihin emme päässeet ja lounasunet eivät kestäneet koskaan kahta tuntia. Saimme tästä rytmistä kuitenkin avun aikaisiin aamuihimme ja paljon selkeyttä päiviimme.

Kyseinen pakotettu rytmi tuntui kuitenkin koko ajan jollain tapaa väärältä. Jouduin joka kerta herättämään unisen pojan aamun unilta kesken kaiken, ja silti emme saaneet lounasunia pitenemään tuohon toivottuun kahteen tuntiin, vaan ne olivat yleensä vain tunnin. Mieltäni myös varjosti koko ajan tieto siitä, että pojalle oli koko ikänsä ollut luonnollisinta nukkua juuri aamuisin pisimmät unet. Rytmi tuntui väärältä, vaikka tavallaan toimikin.

Lopulta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että poika oli koko ajan huonolla tuulella ja univelkaa vain kertyi. Joskus vajaan yhdennentoista kuukauden kohdalla teinkin sitten päätöksen, että antaa olla. Annoinkin pojan nukkua niin kauan kuin nukutti ja katsoin, mihin se johtaisi. Toki siten, että tarjosin hänelle  silti päivässä yhä vain kaksia unia. Rytmi asettuikin lopulta lähes itsekseen seuraavanlaiseksi: 9-10, 13-14.30 ja 18.30-6. Tällä menimme muutaman kuukauden ajan onnistuneesti ja poika alkoi olla selvästi paremmalla tuulella.

Nyt olemme kuitenkin olleet taas muutaman viikon jonkinlaisessa muutosvaiheessa: yksien ja kaksien unien välitilassa. Rytmi selvästi hakee itseään, mutta olemme saaneet sen nyt (alun hankaluuksien jälkeen) sentään jonkinlaiseen kuosiin seuraamalla tilannetta ja kokeilemalla eri keinoja. Parhaiten on nyt toiminut kaksi eri rytmiä riippuen aina aamun heräämisajasta. 

Lisäksi kaksien unien päivänä on täytynyt jälleen alkaa rajaamaan aamun ekat unet kestämään enintään puoli tuntia. Jos pojan antaa nukkua aamu-unilla pidempään, hän ei nukahda enää iltapäivällä, eikä klo 9-10 unet koko päivänä riitä kyllä mihinkään. Yksi vaihtoehto toki olisi herättää hänet joka aamu samaan aikaan eli kuudelta. Se on kuitenkin hirveän aikaisin. Haluan mieluummin tarjota hänelle mahdollisuuden nukkua seiskaan tai ylikin, jos nukuttaa. Ja välillä niin käykin.

Päivärytmimme kaksilla unilla:

6.00 Herätys

7.00 Puuro

9-9.30 Päiväunet (herätän)

11.00 Lounas

11-12 Ulkoilua

13-14.30/15 Päiväunet

14.30 Välipala

16.00 Päivällinen

18.00 Puuro

18.45 Iltatoimet

19.00 Imetys sängyssä ja nukkumaan

n. 19.30-20 Nukahtaa

Päivärytmimme yksillä unilla:

6.30/7.00 Herätys

7.00 Puuro

10-11 Ulkoilua

11.00 Lounas

12-13.30/14 Päiväunet

14.00 Välipala

16.00 Päivällinen

18.00 Puuro

18.30 Iltatoimet

18.45 Imetys sängyssä ja nukkumaan

n. 19.15-20 Nukahtaa

Nämä rytmit toimivat meillä nyt tosi hyvin, joskin yksien unien päivinä on vielä haastetta valvomisaikojen kanssa, ja silloin on siksi usein enemmän esim. väsykitinää. Poika siis selvästi tarvitsisi vielä kahdet unet, vaikkei silti nukahdakaan enää kuin yksille silloin kun herää reilusti kuuden jälkeen.

Lisäksi päiviin tulee yleensä kaksi imetyskertaa vielä lisää. En enää imetä aamuisin tai iltapäivisin mitenkään oletuksenomaisesti, vaan vain sitten, jos poika itse pyytää. Yleensä aamuisin hän pyytääkin. Joskus saatan imettää myös päiväunien jälkeen omasta aloitteestani, jos poika on jostain syystä kovin itkuinen herätessään, koska siten hän saa lempeämmän herätyksen. Öisin imetän 1-2 kertaa ja poika heräilee vielä keskimäärin 3-5 kertaa yössä.

Tykkään itse rutiineista ja tarkasta rytmistä, koska niiden avulla pystyn ennakoimaan päiviä ja huomaan myös jo selvästi, että poikakin osaa tietyllä tapaa odottaa tapahtumia. Nälkä iskee tiettyyn aikaan ja silmät alkaa myös väsyä jo silloin, kun "pitäisikin". Olen kuitenkin iloinen, että päästin jossain kohtaa irti unikonsulttien tarkoista malleista ja sovelsin niitä enemmän meille sopivaksi kussakin hetkessä. Lakkasin ottamasta paineita siitä, että esimerkiksi lounasunet olisi aina sen kaksi tuntia. Se helpotti ja itse asiassa nythän nuo pidemmät unet usein kestävätkin kaksi tuntia ja ovat muotoutuneet sellaisiksi ihan itsekseen.

Unikonsulttien ohjeille ja avulle on todellakin ollut paikkansa myös meidän arjessa, mutta välillä on ollut hetkiä, kun homma ei olekaan toiminut siten kuin olisi "kuulunut" kirjojen mukaan toimia. Tosin nythän meillä onkin taas aikalailla unikonsulttienkin suosittelema rytmi käytössä, vaikka tuossa jokin hetki aiemmin ei ollut (silloin, kun annoin nukkua aamulla pitkät unet, vaikkei olisi kuulunut). Vaikka en siis ollut aikoihin enää herätellyt poikaa aamun unilta, aloin tosiaan taas hetki sitten tekemään sitä, kun sille selvästi oli tarvetta. Näin homma alkoi taas toimia.

Ennen kaikkea olen tässä matkallamme oppinut ottamaan unien ja rytmien kanssa paljon rennommin, vaikka meillä edelleen onkin melko tarkka rytmi. Tarkoitan kuitenkin nyt sitä, etten heti mene enää paniikkiin, jos poika nukkuukin huonot päiväunet tai ei nukahdakaan "sovitusti". Erilaisia vaiheita tulee ja menee ja yleensä aina lopulta rytmi kuitenkin taas asettuu uomiinsa - ehkä ihan uudeksi tai sitten palaa takaisin vanhaan.

Minkälaisia rytmejä muilla yksivuotiailla on vai onko tarkkaa rytmiä ollenkaan?

Talvivarusteet uusiksi, oi voi!

Luulin varautuneeni hyvin talveen, mutta väärässä olin. Talvivaatteet alkoivat väistämättä käydä pieniksi ja toisaalta kovemmilla pakkasilla ei ollut päällä enää riittävästi. Tarvittiin uusia merinovaatteita sekä toppahaalari, kaikki koossa 86. Aiemmin hankkimistani vaatteista vain Metsolan merinopipo sekä Ruskovillan merinokypärämyssy, -kauluri ja -lapaset on olleet ihan loistavia ja menevät vielä lopputalvenkin.

Mietin kyllä tovin sitäkin, josko kuitenkin pärjättäisiin vanhoilla varusteilla vielä lopputalvi, mutta eihän siinä kärsisi sitten kukaan muu kuin lapsi itse. Totesin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ostoksille. Huonolla tuurilla voi toki käydä nyt niin, että talvi loppuukin jo ensi viikolla ja uudet vaatteet jäävät turhiksi, mutta eipä sitäkään tiedä, vaikka kelit jatkuisikin vielä pitkälle maaliskuuhun.

Ensin mietin ostavani tarvittavat vaatteet käytettyinä, mutta totesin pian, että pääsen kyllä helpommalla tilaamalla ne uutena. Lisäksi tykkään pestä kirppisvaatteet aina 60 asteessa, mikä ei oikein merinovillalle sovellu. Niinpä suuntasin suoraan Polarn o. Pyretin nettikauppaan merinovaateosastolle. Heidän merinovaatteistaan kun olin kuullut (ja kokenutkin) paljon hyvää ja hinnatkaan ei olleet kovin pahoja, mitä nyt hieman vertailin. Aika saman verran sai maksaa missä hyvänsä muuallakin, jos halusi vaatteen olevan 100 prosenttista merinovillaa, eikä jotain sekoitusta.

Ostoskoriin lähti siis uusi merinovillahaalari. Meillä on aiemmin ollut käytössä vain äitiyspakkauksen merinohaalari, mutta se on alkanut tuntua liian ohuelta ja on myös jäämässä pieneksi, eikä se itse asiassa ole edes 100 prosenttista merinoa. Mietin kyllä, olisiko ollut fiksumpaa ostaa nyt erikseen housut ja takki, kun tuo äp-haalarikin nyt vielä jotenkin menee, mutta hinnan takia päädyin kuitenkin uuteen haalariin (haalari maksoi yhtä paljon kuin pelkkä vetoketjutakki). Tämä haalari käy onneksi vielä hyvin pitkälle kevääseenkin välikausihaalarin alla.

Lisäksi tilasin yhdet merinovillasukkahousut, jotta saamme aina alimmaksikin kerrokseksi merinovillaa. Yhdet merinovillaiset sukatkin ostin, koska ne on lämpimimmät ja parhaat sukat talvella eli puuvillasukka jarruilla jää nyt välistä kokonaan pois, kun ulkoillaan. Olisin vielä halunnut ostaa Popin toppahanskatkin, ne kun on yhä hankkimatta, mutta ne oli kaikki jo loppu. Niinpä tilasin vain uudet välikausihanskat, koska ne menee nyt talvella nollakeleillä merinolapasten kanssa ja vielä myöhemmin keväällä ja syksylläkin. Mukaan lähti lopuksi myös ihan tavallinen puuvillainen vetoketjupaita, jonka saa kätevästi päälle sisälläkin, jos on vähän vilpoista. Välillä on ollut sellaisellekin tarvetta.

Valitettavasti tosiaan myös toppahaalarit ovat nyt molemmat jäämässä pieniksi. Niin kauan kun alkutalvesta etsinkin ja himoitsin tätä Rodinin haalaria, on nyt todettava, että sen niskahaaramitta koossa 80 ei millään enää riitä. Haalari on todella hankala pukea ja pojan on vaikea istua ja liikkua sen kanssa. Päätin ostaa tilalle Reiman haalarin (koossa 86 cm), koska ne on yleensä aina tosi laadukkaita ja myös mukavan vaivattomia pukea. Taidetaan ensi talvenakin pitäytyä vain Reimassa.

Löysin onnekseni Torista Reiman Lappi -haalarin uutena (laputkin vielä kiinni) 50 eurolla. Tämä haalari on kyllä melko reilu 86-koossa (kuten Reimat yleensäkin), mutta töppösten ja hanskojen kanssa sopii kuitenkin päälle. 80-senttinen olisi ehkä ollut fiksumpi valinta, koska se olisi ollut sopiva juuri nyt. Tämä 86-senttinen haalari on nyt "turhaan" iso, kun ei luultavasti kuitenkaan mahdu enää ensi talvena. Pääasia kuitenkin, että se ei ole liian pieni ja että tämänkin kanssa poika pystyy ulkona toimimaan.

Vielä on mietinnässä, ostaisinko toppahanskat vai yritettäisiinkö pärjätä nykyisillä (joilla ei saa kiinni mistään ja jotka on vähän liian tiukat). Ehkä ostan, jos löytyy hyvä tarjous. Pakkaskeleille meillä ei ole hanskoja, joiden kanssa poika pystyisi tarttumaan leluista, mutta nollakeleillä toimii hyvin merinolapanen + välikausihanska. Niin ja ostoslistalle ovat nousemassa myös kengät, koska poika on alkanut jo kävellä, mutta niiden kanssa vasta tuskailenkin. :D Liikaa vaihtoehtoja ja toisaalta liian vähän, kun kenkien pitää olla juuri oikeanlaiset. Toisaalta ei millään viitsisi maksaa maltaita talvikengistä, jotka menee enää vain pari kuukautta, mutta kevätkenkää ei taas uskalla vielä koon takia ostaa. Ikävä kyllä Reiman Antura -töppöset on käymässä pieniksi ja ne ei myöskään kestä yhtään vettä.

On tämä varustelu kyllä niin hankalaa, etenkin kokojen kanssa. Ei haluaisi toisaalta ostaa liian isoja, mutta sitten on aina tämä riski, että vaatteet eivät menekään koko kautta. Onneksi hyväkuntoisista ja vähänkäytetyistä vaatteista saa yleensä helposti ainakin puolet rahoistaan takaisin. Ei harmita sitten ihan niin paljon. Ja kyllähän se aina mieltä lämmittää katsella innoissaan hangessa leikkivää poikaa, kun tietää, että vaatteissa on hyvä ja lämmin olla.

Meillä syödään soseet purkista

On aika paljastaa suuri salaisuus: lapsemme on syönyt pelkästään kaupan purkkiruokia siitä asti, kun aloitimme lihasoseet - ja syö edelleenkin. Puhutaan siis jo yli puolen vuoden ajanjaksosta. Tunnen tästä jatkuvasti huonoa omaatuntoa. Ei tietenkään pitäisi, koska pääasiahan on, että lapsi saa ruokaa ja kasvaa. Mutta onko purkkiruoka kuitenkaan yhtä hyvä vaihtoehto kuin itse tehty olisi? Enpä tiedä. Eihän purkkiruokia nyt onneksi voi aikuisten eineksiin verrata, mutta ei kai ne niin puhtoisiakaan ole kuin itsetehty ruoka olisi. Tai riippuu tietenkin itsetehdystä ruoasta. 

Tästä huonosta omastatunnosta saamme syyttää vain ja ainoastaan somea. Siellä näkee lähes pelkästään itse valmistettuja kauniita annoksia, jotka ovat taatusti ruokaympyrän mukaisia. Niitä katsellessa aina miettii, että kunpa olisi itsekin jaksanut ja kunpa omakin lapsi suostuisi syömään niin monipuolisesti. Se on tosi hölmöä ajattelua, koska tärkeintä on tietenkin kasvava ja hyvinvoiva, ravittu lapsi. Mutta silti tuo viheliäinen huono omatunto aina ilmestyy jostakin. Kyse ei ole siitä, että kokisin olevani jotenkin huono äiti antaessani valmissoseita. Kyse on siitä, että olisin voinut olla vielä vähän parempi äiti, jos en olisi ollut alunperin niin laiska. Mutta tietenkään asia ei ole pelkästään näin mustavalkoinen.

Kun vauva vasta maisteli kasvissoseita neljän kuukauden ikäisenä, tein ne vielä omin käsin ja kuvittelin tekeväni jatkossakin. Mielsin itse tekemäni soseet puhtaammiksi ja paremmiksi. Määrät oli silloin vielä tosi pieniä ja kasvikset helppo keittää ja soseuttaa: yhdestä kerrasta riitti kahdeksi kuukaudeksi. Mutta lihojen tullessa kuvioihin ja annosten suurentuessa aloin kokea homman hankalaksi ja aikaavieväksi. Oli vaikeaa keksiä fiksuja ja monipuolisia ruokayhdistelmiä ja sitäkin vaikeampi homma suunnitella, ostaa, kuoria, pestä, keittää, yhdistellä, soseuttaa, pakastaa ja sulattaa... Ja sanotaanpa nyt suoraan sekin, etten tykkää muutenkaan laittaa ruokaa. Se on vain pakollinen paha, joka tehdään, koska syödä täytyy. 

Päädyin siis lopulta ostamaan kaikki soseet valmiina. Pitkään ruokien valmistaminen kyllä pysyi mielessäni "mä sitten ensi viikolla" -ajatuksena. Mutta pian jouduin myöntämään itselleni, ettei niin tule tapahtumaan. Kerta toisensa jälkeen kiikutin kassoille ison satsin purkkiruokaa. Ja ai että miten se aina hävettikin. Joo, tällaista teollista valmismössöä minä syötän lapselleni purkkitolkulla. Ihan vain, koska en pidä ruoanlaitosta. Tuntui, että kaikki muut tietämäni vanhemmat teki itse ruoat lapsilleen, paitsi me. Tai kyllähän muutkin purkkiruokia käyttivät, seuraavalla tavalla: "Meilläkin syödään satunnaisesti näitä purkkiruokia, kun ovat niin helppoja matkoilla."

Moni myös sanoi, että siinähän se vauvan ruoka tuli aina sivussa, kun teki itselleenkin. Että eihän se nyt niin vaikeaa olisi, jos haluaisi. Jättäisi vain suolan pois. Mutta ei se meillä oikein tullut "siinä sivussa". Meidän käyttämät mausteet oli käytännössä lihaliemikuutio ja jauhelihamauste, joissa molemmissa oli paljon suolaa. Vauvan ruoka ei siis olisi maistunut yhtään miltään, olisi pitänyt opetella maustamaan. Kaiken lisäksi vauvan lihat olisi pitänyt aina keittää paistamisen sijaan eli sekään ei olisi tullut samassa. Syömme myös aika vähän kasviksia itse ja jos syömme, ostamme melko usein pakasteita. Olisi pitänyt ihan tosissaan alkaa miettiä ja suunnitella uudelleen koko oma ruokavalio. Näin kärjistettynä.

Käytetään myös arkisin paljon muutakin puolivalmista, kuten pakasteperunasuikaleita tai -keittojuurespusseja. En siis tiedä, olisiko ne olleet yhtään sen parempia kuin valmissoseetkaan. Luultavasti päinvastoin, koska vauvojen valmissoseissa on kuitenkin todella tarkat laatukriteerit. Yleensä viikonloppuisin tehdään kyllä jotain "vaativampaa" alusta asti itse ja jaksetaan jopa miettiä kasvispuoltakin enemmän, mutta eihän se ihan koko arkiviikoksi riitä.

Näin korona-aikaan tuntuu myös, että ruokaa joutuu tekemään ihan - koko - ajan. Syödään aina kumpikin kaksi lämmintä ateriaa per päivä, ja koska mieskin on ollut jo melkein vuoden kotona etätöissä, syömme yhteensä neljä annosta per päivä. Tähän päälle tulisi siis vielä lapsenkin ruoka erikseen valmistettuna. Ja tähän taas lisätään vielä se seikka, että poika ei jaksa nykyään (tai ei ole pitkään aikaan jaksanut) enää yhtään odottaa sitä aikaa, että laittaisin ruokaa. Hän roikkuu lahkeessani ja kitisee tai itkee, vaikka yrittäisin keksiä mitä virikettä. Ruoka pitää siis valmistaa yleensä vasta miehen työpäivän jälkeen, jolloin taas mieluummin ottaisin hetken omaa aikaa jonkin kivan tekemisen parissa, johon ei ruoanlaitto kuulu.

Moni sanoo, että tekee ruoat itse, jotta tietää varmasti, mitä niissä on. Näin ajattelin joskus itsekin, mutta sittemmin aloin pohtia, että näkeehän ne ainesosat purkin kyljestäkin. Ainoa, mistä itse murehdin, on kaikki muu ylimääräinen, jota ei kotiruokaan tarvitse laittaa. Jotainhan niissä on, että ne säilyy kuukausitolkulla huoneenlämmössä. Tuskin mitään hirvittävän pahaa, mutta jotain. Mutta no, ainakin lapsi on nyt saanut ruokia, joissa on katsottu valmiiksi tarpeelliset ravintoaineet ja muut koostumukset. Eipä ole tarvinnut sellaisia murehtia.

Vaikkakin täytyy silti todeta sekin, että aika yksipuolista ruokaa vauvoille on tarjolla purkkimuodossakin. Lähestulkoon kaikissa on aina samat ainekset: perunaa ja porkkanaa pohjana sekä osassa tomaattia. Joissain on sitten lisäksi pastaa, riisiä, kesäkurpitsaa ja palsternakkaa, mutta pääosin kaikki soseet maistuvat ihan samoilta. Ehkä juuri tämän takia on tuntunut vielä kurjemmalta tarjota näitä purkkeja vauvalle, kun tiedän, että jos jaksaisin panostaa, saisin itse tehtyä niin paljon monipuolisempaa ruokaa.

Sormiruokailu olisi voinut vähän helpottaa omien ruokien tekoa tai ainakin kasvisten monipuolisempaa tarjoamista. Ikävä kyllä sormiruokailu ei vain tullut kuuloonkaan, sillä vauvan paha kakomisrefleksi alkoi helpottaa vasta kymmenennen kuukauden jälkeen. Sitä ennen soseidenkin piti olla täysin sileitä tai hän kakoi niille. Välillä jopa oksensi kaiken ulos, kun kokeilin tarjota pelkkää muussattua keitettyä perunaa ja kukkakaalia tai banaania.

Tiedättekö, mitä kuitenkin mietin? Että olisipa ollut olemassa jokin vauvaruokien tietokanta, jonka avulla voisi tehdä itse soseita. Erilaisia reseptejä, joissa olisi ikään kuin valmiiksi katsottu, että ravintoarvot on kohdillaan. Jokin paikka, jossa sanottaisiin tarkalleen, montako grammaa mitäkin ainesosaa laitetaan ja millä kannattaa maustaa. Jo valmiiksi hyväksi havaittuja "seoksia". Uskon, että tällaisen avulla olisin ehkä viitsinyt tehdä soseet itse, kun ei olisi tarvinnut miettiä mitään: tekisit vain ohjeen mukaan isot satsit ja lopuksi pakastaisit. Jos tällainen on jo olemassa, niin vinkatkaa toki!

Onneksi poika on nyt kuitenkin jo yli vuoden ikäinen ja hänelle saa vihdoin antaa samoja ruokia, mitä itsekin syömme. Mikä helpotus! Tosin ongelmana on nyt, ettei hänelle oikein maistu itse tehty ruoka, mutta samalla hänen pitäisi nimenomaan syödä kunnolla, koska painoa ei oikein kerry tarpeeksi. Niinpä menemme edelleen pääosin 1-3-vuotiaiden sosepurkeilla ja tutustumme hiljalleen "tavalliseen" ruokaan. Yleensä annan aina kerran tai kaksi samaa ruokaa kuin mekin ja sitten syödään taas soseita siihen asti, että teemme itsellemme uuden ruoan. Kotiruoka maistuu pojalle koko ajan paremmin, mutta kasvikset ja hedelmät tuottavat vielä ongelmia, poislukien kurkku.

Odotan kyllä jo kovasti niitä yhteisiä ruokailuhetkiä, kun saadaan kaikki syödä samaa ruokaa ja se myös maistuu kaikille. Se on helppoa ja halvempaa, eikä tarvitse murehtia myöskään esimerkiksi suun motoriikan oikeanlaisesta kehityksestä (soseet kun nyt kuitenkin on soseita, isommillekin suunnattuina). Mutta edistystä se on pienikin edistys, kyllä tämä tästä.

Ihana uusi koti!

Enpä olisi uskonut vielä kuukausi sitten kirjoittavani, että uusi vuokra-asuntomme on ihana. Vuokralle muuttaminen tuntui alkujaan ajatuksena kurjalta omistusasumisen jälkeen, koska olisihan se ollut tietenkin kivempaa maksaa omaa pois kuin vuokraa toiselle. Mutta täytyy myöntää jo näin muutaman päivän kokemuksella, että tämä vuokra-asunto on kyllä ollut nappivalinta. Muutimme nyt siis rivitaloon, emmekä asu enää Turussa.

Ja tiedättekö, ei ole vielä kertaakaan tullut ikävä tai edes pieni haikeus vanhaa asuntoa kohtaan. Oikeastaan päin vastoin olen alkanut miettiä, tykkäsinköhän edellisestä asunnosta ylipäätään. :D Olihan se kaunis, koska oltiin laitettu se täysin omanlaiseksemme kaikkia pintoja myöten. Mutta loppujen lopuksi siinä taisi olla parasta vain kunto, sijainti ja erittäin toimiva keittiö, koska se oli kuitenkin itse suunniteltu ja vain kolme vuotta vanha.

Tokihan tästä nykyisestä asunnostamme vähän huokuu vuokra-asuntomaisuus, etenkin keittiöstä ja kylppäristä sekä vessasta ja etenkin, kun ehti tottua omaan täysin remontoituun kotiin. Mutta omilla tavaroilla tästäkin sai lopulta yllättävän kivan ja oman näköisen tehtyä. Lisäviihtyvyyttä on tuonut myös näkymät ikkunoista: ei lainkaan toisia kerrostaloja, vaan pelkkää peltomaisemaa ja muutaman yksittäisen talon valot pitkän matkan päässä. Postauksen kuvista kyllä katoaa nyt harmillisen paljon tunnelmaa, kun olen blurrannut ikkunat, mutten kuitenkaan halua, että meidät pystyisi paikantamaan näkymän perusteella.

Maan tasalla on kyllä paljon kivempaa asustaa kuin puiden latvoissa. Monestakin syystä. Yksi syy on jo mainitsemani maisema. Istuin eilenkin illalla sohvalla ja tuijotin takapihamme lumimyräkkää. Olisin voinut istua siinä vaikka kuinka pitkään vain ihailemassa. Puhumattakaan siitä, kuinka helppoa lapsen kanssa on nyt lähteä ulos. Ja kuinka kivaa on, kun ulkona voi tehdä jotain järkevää! Totesinkin eilen miehelle, etten olisi edellisessä asunnossamme ikinä lähtenyt ulos eiliseen lumimyräkkään vain seisomaan kerrostalon pihalle. Mutta täällä suorastaan nautin siitä, että ovesta päästyämme sain istuttaa pojan suoraan lumikinokseen lapioineen ja alkaa sitten itsekin tehdä lumitöitä.

Kerrostalossa asuessani mietin myös paljon, olisiko minusta omakotitaloasujaksi. Että kannattaisiko meidän sellaista hankkia vai olisiko kerrostalo kuitenkin meidän juttu, vaikkei siellä oikein muuten viihdyttykään. Mietin, että olinkohan liian mukavuudenhaluinen ja laiska tekemään esimerkiksi pihatöitä. Mutta ainakin eilisen perusteella on sanottava, etten edes tiennyt, kuinka paljon olinkaan kaivannut jonkinlaista hyötyliikuntaa ja järkevää puuhaa päiviini. Toki asia voi olla hyvin eri, kun palaan töihin ja takana on raskas työpäivä. Mutta ainakin nyt lumityöt maistui oikein mainiosti.

Palataanpa kuitenkin takaisin asiaan. Uudessa kodissamme on myös paljon parempi pohja edelliseen nähden. Edellinen asuntomme oli vain huoneita huoneen perään, mutta tämä tuntuu jotenkin fiksulta kokonaisuudelta. Täällä on todella avaraa ja kaikki on jotenkin järkevästi sijoiteltu: eteisestä näkee kaikkiin kodin huoneisiin. Ihastelen aina näkymää, mikä aukeaa jo ulko-ovelta. Työhuone tosin saisi olla enemmän erillään muusta asunnosta, etenkin makuuhuoneesta, eli pohja toimi tämän osalta vanhassa paremmin, mutta kyllä me tälläkin pärjätään.

Yksi ihana yksityiskohta uudessa kodissamme on myös pojan oma leikkinurkkaus. Vanha asuntomme oli meille jo ihan liian ahdas, mutta tänne mahtui olohuoneeseen pojalle ikioma pieni nurkka, johon sai kaikki hänen lelunsa. Niin paljon selkeämpää ja myös siistimpää. Tai ainakin isompi motivaatio itsellä pitää koti siistinä, kun kaikella on oma paikkansa. :D Myös vaatehuone edelliseen kotiin nähden on nyt plussaa, mutta pari vaatekaappia kaipaisin kyllä vielä lisää. Se tosin johtuu vain siitä, että täältä puuttuu lämmin häkkivarasto ja vaatehuoneemme on siksi tällä hetkellä täynnä varastotavaraa. 

Lisäksi mainittakoon, että olohuoneemme ja keittiömme on nyt ihanan valoisia. Edellisen asunnon olohuone oli aina tosi hämärä, vaikka ulkona olisi ollut kuinka aurinkoista. Toisaalta makuuhuoneet ja keittiö olivat ihan liian valoisia etenkin kesäisin. Ai niin ja täällä on nyt myös sauna! Sitä olenkin kaivannut jo melkoisen monta vuotta.

Olemme siis kotiutuneet oikein mainiosti. Poikakin tuntuu viihtyvän, ilmeisesti tutut tavarat vanhasta kodista ovat olleet hänelle riittävästi ja hän on jollain tasolla ymmärtänyt, että olemme nyt kotona, vaikkakin eri seinien sisällä. Nukkuminen on toki ollut hieman haastavaa viime öinä, mutta se nyt oli odotettavissa muutenkin. Hän kun on aina ollut aika huono nukkumaan ja esimerkiksi jo yksi hoitopäivä isovanhemmilla on aina sotkenut unet viikoksi eteenpäin. Eiköhän tuokin tästä kuitenkin tasaannu.

Nyt ei enää tunnu niin ahdistavalta odotella, että se ns. lopullinen omistusasuntomme löytyisi. Tässä on ihan hyvä odotella, vaikka tietenkin vuokranmaksu on yksi iso syy, miksi toivoisimme pian löytävämme sen ihan oikean oman ihanan kodin.

P.S. Olisin toki voinut yrittää panostaa postauksen kuviin, mutta nämä on nyt kaikki olleet sellaisia pikaräpsyjä, kun on ollut vain pakko ottaa kuva tietyn valon tai muun kivan näkymän vuoksi ja päätin nyt käyttää nämä hyödyksi tätä kirjoitellessa. :D 

Näin muutat yksivuotiaan kanssa

Jos luulit saavasi täältä hyviä vinkkejä yksivuotiaan kanssa muuttamiseen, kannattaa poistua melko nopeasti. Tämä on lähinnä pieni pätkä taltiointia siitä, millaista arkemme on kuluneiden viikkojen aikana ollut. Huhhuh. :D

Varasin aikaa tavaroiden pakkaamiselle kaksi viikkoa, eikä se ollut lainkaan liikaa. Hitsi miten paljon romua kertyykään kolmessa vuodessa, vaikka ylimääräistä tilaa ei edes erityisemmin ole ollut. Pakkaamisen lisäksi olen myynyt tavaraa ja tehnyt jättimäisen kaatopaikkakuorman ja silti sitä on vain riittänyt loputtomiin pakattavaksikin asti. Koska muutamme nyt vain väliaikaisesti vuokralle, pakkasimme pahvilaatikoihin tavaraa, jota ei tarvitse purkaa ennen lopullista asuntoa. Tätä(kin) tavaraa tuli kaikkiaan 12 laatikollista.

Hetken mietin, voisikohan nämä tavarat vain heittää suoraan menemään, jos niitä ei kerran tarvita, mutta ei. Ei voi. Näissä on esimerkiksi muistoja varmaan neljä laatikollista (ai miten niin hamstraan?) ja lautapelejä toiset neljä. Lopuissa on sitten jotain koriste-esineitä ja esimerkiksi tarjoiluastioita, joita tarvitsee ehkä kerran vuodessa. Kaikkia tarvitaan siis harvoin, mutta kuitenkin tarvitaan. No niin, nyt kyllä ajauduin vähän sivuraiteille. Piti kirjoittaa siitä, miten pakkaaminen onnistui vuoden ikäisen kanssa.

Hitaasti, mutta varmasti. En alkanut pakkaamaan tavaroita kaappi kerrallaan, vaan ns. tavaralaji kerrallaan. Meillä kun on tosi fiksusti ollut tavaroita vähän siellä täällä. Pakkasin siis esimerkiksi yhteen laatikkoon kaikki muistot, joten siinä meni tovi etsiä niitä muistoja kaikista eri kaapeista. Tämän johdosta lattialla oli kuitenkin aina vain yksi laatikko kerrallaan avoinna (aluksi, kunnes aloin poukkoilemaan sinne tänne) ja poika viihtyi mukavasti, kun kulki perässäni kaapilta kaapille. Tai viihtyi ja viihtyi, mutta ainakaan ei tehnyt tuhojaan näkökenttäni ulkopuolella.

Toinen varma keino saada poika viihtymään oli antaa hänelle aina jokin uusi asia tutkittavaksi. Tyhjä pahvilaatikko, koiran talutushihna (joo, meillä ei edes ole koiraa), suihkepullo tai vaikka vispilä. Hän jaksoi yllättävän hyvin tutkia kaikkea hänelle erikoista. Myös talouspaperin repiminen oli suurinta hupia ja siinä viihdyttiin pitkä tovi, mutta valitettavasti se päättyi aina siihen, että silppua oli joka puolella ja paperia joutui kaivamaan pois myös pojan suusta. Toisinaan poika viihtyi, jos sai oman rätin käteensä ja siinä me sitten vieretysten pestiin kaappeja.

Pakkaaminen ja siivoaminen yksivuotiaan kanssa on ollut hidasta ja myönnetään, aika raskasta. Kitinää ja itkua on joutunut sietämään ja hommat keskeyttämään tuhottoman monta kertaa. Poika on ehtinyt tyhjentää monia jo pakattuja laatikoita ja muutama läheltäpititilannekin on käynyt, hän kun on oppinut nousemaan seisomaan mitä tahansa (huteraakin) vasten ja kiipeämään matalien esteiden päälle. Lisätään hommaan vielä se, että on pitänyt olla tosi tarkkana, mitä tavaroita on jättänyt lojumaan mihinkin (esim. sakset) ja myös pikkuroskaa on tuntunut olevan koko ajan joka paikassa ja niitähän on ollut tosi kiva sitten syödä. Yleensä suussa on ollut vain pölyä, mutta aina sitä on säikähtänyt, jos onkin vahingossa pudottanut jonkun ruuvin tai muun vaarallisen asian johonkin, vaikka kuinka on yrittänyt olla tarkkana.

On myös tuntunut välillä todella vaivalloiselta huolehtia pakkaamisen lisäksi vielä kaikista perustarpeistakin. Vaihtaa vaippa, ulkoilla ja syöttää vauva sekä itsensä. Pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, käydä kaupassa... Niin ja tällä viikolla olemme käyneet myös jo kolmesti uudella asunnolla ja sinne ajaa puolisen tuntia per suunta. Vaikka isovanhemmatkin on olleet välillä apuna ja mieskin toki iltaisin, on vuorokaudessa ollut yllättävän vähän tunteja. Olen ehtinyt olla harmillisen vähän pojan kanssa ihan kunnolla läsnä, mutta onneksi tilanne helpottaa ihan kohta.

Ja en siis missään nimessä syytä poikaa tästä. Hän on jaksanut tosi hienosti olosuhteisiin nähden. Kaikki hänen käytöksensä on ollut tietenkin täysin ymmärrettävää. Hänelle tämä on ollut myös varmasti hauska uusi seikkailu. Ainakaan tutkittavaa ei ole puuttunut ja lelut onkin aika tehokkaasti unohtuneet laatikoihinsa. Sen on kuitenkin huomannut, että hän on kaivannut selvästi enemmän huomiota kuin normaalisti. Voi pientä.

Olen kuitenkin nyt erittäin helpottunut, että homma alkaa pian olla paketissa. Täällä on vallinnut nyt kaksi viikkoa aivan hirveä sekasorto ja sotku. Mutta tuo kaksi viikkoa ei silti ollut yhtään liikaa. Nyt on viimeinen päivä aikaa pakata ja siivota, eikä tälle päivälle juuri jää enää vapaa-aikaa paitsi pojan päiväuniaika, jolloin on pakko pysähtyä itsekin. Osin siksi, että poitsu nukkuu nykyään vain n. tunnin sängyssään ja toisen tunnin vain, jos otan hänet kainalooni heräämisen jälkeen. Osin siksi, etten halua metelöidä häntä hereille.

Olemme kyllä kaikki jo täysin valmiita siirtymään uuteen kotiin. Luulin ensin, että muutto tulisi olemaan haikea, mutta tällä hetkellä päällimmäiset tunteet ovat vain innostuneisuus sekä suuri helpotus.

// Tämä postaus on kirjoitettu muuttoa edeltävänä päivänä (8.1.), mutta sattuneista aikataulullisista syistä ehdin julkaisemaan sen vasta nyt. Olemme siis jo mukavasti asettuneet uuteen kotiimme, mutta siitä lisää myöhemmin!

Mitä jäi käteen vauvavuodelta?

Kun aloimme odottaa vauvaa saapuvaksi, emme tienneet yhtään, mihin olimme ryhtymässä. Luulimme kyllä tietävämme, mutta kokemus osoitti pian, ettemme tienneet. Syntyessään vauva tuntui heti niin kovin tutulta, mutta samalla täysin vieraalta. Kuka olet, mistä tulet? Häneen oli helppoa rakastua, mutta siinähän se homman rankkuus juuri piilikin. Kun rakasti niin paljon, että pelkäsi rikkovansa.

Oma kokemukseni siis on, että vauvavuoteen ei pysty varautumaan. Se on täysin omanlaisensa maailma, jota ei pysty mitenkään kuvittelemaan ennen kuin sen itse kokee. Ei edes, vaikka kuinka olisi kokemusta muiden vauvoista, koska rakkaus omaa lasta kohtaan tekee kaikesta asteen verran mutkikkaampaa - mutta toki myös antoisampaa. Koen, että juuri tätä rakkautta ei pysty etukäteen mitenkään ymmärtämään ennen kuin tuo pieni ihminen on vihdoin syntynyt.

Vauvavuosi on ollut elämäni rakkain ja elämäni raskain. Vuoteen on mahtunut niin paljon hetkiä, jotka eläisin koska vain uudelleen. Syntymähetki. Kun vauva vielä nukahti syliin. Ne kaikki ihanat hetket, kun vauva heräsi aurinkoisen hymyilevänä päiväunilta. Ensimmäinen nauru. Kun vauva oppi liikkumaan omalla hauskalla tyylillään. Keinumisen riemu hänen kasvoillaan. Puhumattakaan niistä hetkistä, kun tunsin ihan erityistä yhteyttä vauvaan: kun ilman yhteistä kieltä ymmärsin silti täysin, mitä hän halusi tai ei halunnut ja pystyin vieläpä vastaamaan tuohon tarpeeseen.

Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, etten vaihtaisi päivääkään. Voi, kyllä vaihtaisin. Ainakin joitain hetkiä. Kuten ne kaikki illat, jolloin emme meinanneet millään saada vauvaa nukahtamaan. Ne omituiset itkut, kun hän huusi yli tunnin putkeen täyttä kurkkua, emmekä tienneet yhtään, miten voisimme häntä auttaa. Ne päivät, kun olin itse tolkuttoman väsynyt yöstä, mutta oli silti vain pakko jaksaa hymyillä ja olla hyvä äiti. Ja se huono omatunto, mikä seurasi siitä, etten aina jaksanutkaan ja itkimme lopulta molemmat.

Totta puhuen on kuitenkin myönnettävä, etten oikeastaan edes muista enää yksittäisiä päiviä, enkä oikeastaan kunnolla edes yksittäisiä hetkiäkään. Enemmänkin vain välähdyksiä ja tunnelmia sieltä täältä. Kokonaiskuvaa miettiessäni muistelen vauvavuotta kuitenkin ensisijaisesti tuntein: haikeus, lämpö ja onnellisuus. Vaikka odotinkin koko vuoden vauvan kasvamista ja uuden oppimista ajatellen, että hommahan muuttuu koko ajan vain helpommaksi, haluaisin silti jo päästä elämään uudelleen ihan ensimmäisiä päiviä. Kun vauva oli vielä aivan pieni.

On ollut mieletön matka päästä tutustumaan uuteen pieneen ihmiseen ihan syntymästä asti. Siihen ei hirveän usein saa mahdollisuutta. Nähdä ne kaikki pienet hetket ja vivahteet omin silmin, kaikki uudet kehitysaskeleet. Ja silti ihmetellä koko ajan, missä välissä nekin muka opittiin. En usko, että kyllästyn koskaan katselemaan ja ihailemaan omaa lastani. Erityisesti rakastan niitä hetkiä, kun hän keskittyy johonkin puuhaansa oikein kovasti ja saan ihan rauhassa katsella kasvojen ilmeiden pienimpiäkin muutoksia. Niistä näkee niin paljon ja toisaalta kaikki on vielä yhtä suurta arvoitusta.

Vauvavuodessa raskainta on ollut huoli ja epävarmuus. Kun ei ole tiennyt, mikä on ja miksi taas itketään. Kun on pelännyt, että kohta jotain sattuu. Parasta taas on ollut nähdä kaikki uudet taidot ja nopea kehittyminen. Nähdä, miten vauva osaa koko ajan enemmän ja pystymme kommunikoimaan koko ajan monipuolisemmin. On ihmeellistä, miten siitä täysin avuttomasta nyytistä onkaan vuodessa kasvanut  niin valloittavan ihana ja paljon osaava taapero.

Mutta mikä ihana matka meillä vielä onkaan kuljettavana yhdessä!

Pojan toinen joulu ja joululahjat

Sainpahan vihdoin tämänkin julkaisukuntoon! Takana on siis pojan toinen joulu, joka sujui oikein rauhallisissa tunnelmissa. Olimme kotonamme koko aaton ja iltapäivällä yksi isovanhemmista tuli myös käymään. Lisäksi muina päivinä vierailimme toisten isovanhempien luona ja saimme kummit kylään. Valitettavasti yhdet isovanhemmat jäi tänä jouluna näkemättä, mutta ensi kerralla sitten taas.

Aattoaamumme alkoi jo klo 5.45, mikä vähän loi jännitystä pintaan. Poika ei ollut viikkoon nukkunut kuin yhdet päiväunet, joten olihan se pieni prosessi pitkittää väkisin ekoja ja ainoita unia alkamaan vasta klo 11. Mutta onnistuttiin siinä. Hän nukkui ensin tunnin ja heräsi itkemään, jonka jälkeen otin kainaloon ja hän nukkui siinä vielä reilun tunnin lisää.

Aamupäivä kului leikeissä, Joulupukin kuumalinjan parissa ja riisipuuron keitossa. Kävimme myös vielä kerran kaupassa, koska olin ostanut tavallista puuromaitoa laktoosittoman sijaan. Siellä me sitten oltiin heti klo 7.10 kaikkien vanhusten keskellä :D

Yhdentoista maissa koitti päiväuniaika, lepäiltiin hetki myös miehen kanssa. Parin tunnin unien jälkeen aloimme sitten valmistella jouluruokaa. Poikakin sai lautaselleen lihapullaa, kinkkua, herneitä, piimäjuustoa, peruna-, lanttu- ja porkkanalaatikkoa. Näistä hän ei suostunut syömään mitään. Annoimme siis lisäksi välipalan (välipala-aika kun muutenkin vasta oli) eli luumurahkaa ja se maistui. Hieman myöhemmin hän sai sitten vielä tuttua ja turvallista ruokaisaa Pilttiä.

Aika pian ruokailun jälkeen jaoimme ja avasimme lahjat. Olimme laittaneet ne kuusen alle jo edellispäivänä, mutta ihme kyllä poika ei ollut niistä lainkaan kiinnostunut. Lahjoja oli lopulta melkein liikaakin, kun laski mukaan muidenkin antamat lahjat, mutta toisaalta oli kivan monipuolisesti kaikkea. Emme myöskään avanneet vielä kaikkia leluja laatikoistaan, vaan säästämme ne muuton jälkeen. Poika ei ihan täysin ymmärtänyt lahjojen avaamista, mutta jaksoi silti keskittyä jokaiseen lahjaan tosi hyvin. Aina innoissaan totesi paketin auettua "tette" (mitä ikinä se tarkoittaakaan) ja osoitti paljastunutta asiaa.

Olimme itse ostaneet pojalle lahjaksi kolme kirjaa, puisen palapelin, puisen parkkitalon, vedettävän kilpikonnan ja kolme junarataan sopivaa pikkuautoa. Muilta hän sai lahjaksi leikkiastioita, kirjan, kuormurin, hiekkamuotteja, puisen tukkirekan, kolme yöpukua, villasukat, Duplo-junaradan ja toisen puisen palapelin, mutta eri kuvalla. Lisäksi vielä vaatteita seuraavassa koossa (Popin kahdet housut, sukkia ja Gugguun body) sekä mukeja, joista harjoitella juomaan itse. Ihania juttuja, kiitos kaikille! ♥

Lahjojen availun jälkeen leikittiin hetki uusilla leluilla ja sitten poitsu pääsi vielä isovanhempansa kanssa ulkoilemaan. Me miehen kanssa korkattiin sillä välin lahjaksi saamamme korttipeli The Mind. Oli kyllä hauska, pitäisi useammin jaksaa pelailla. Ennen vauvaa tehtiinkin sitä enemmän.

Illalla ei uni tullut omaan sänkyyn, vaikka varmasti jo väsytti. Riipaisevan huudon takia otin hänet sitten lopulta viereeni. Ihan rauhassa hän siinä makoili, mutta kesti silti melkein tunti nukahtaa. Kun puoli kahdeksalta uni vihdoin tuli, kävin vielä itse syömässä jouluruokaa iltapalaksi ja kömmin sen jälkeen pojan viereen. Yö oli melko katkonainen ja seuraava aamu alkoi taas jo klo 5.50. Heti innoissaan uusien lelujen kimppuun. :)

Jouluaatto oli ihana, vaikka täytyy sanoa, että joululta se ei jotenkaan tuntunut. Pakkasimme seuraavana aamuna jo kaikki joulutarvikkeetkin pois ja tällä viikolla aloitimme kunnolla muunkin pakkaamisen. Enää viikko ja sanomme hyvästit nykyiselle asunnolle!