Ensimmäiset kengät on vihdoin hankittu

Sain viimein hankittua pojalle kengät. Koko talvi ollaan menty Reiman Antura -tossuilla ja ne onkin olleet hyvät, vaikka poika oppi kesken talven kävelemäänkin. Nyt ne kuitenkin kävi pieniksi, eikä kestä juuri lainkaan vettä, joten oli pakko ostaa kengät. Talvikenkiin en enää halunnut satsata, joten ostin suoraan välikausikengät. Se ei kuitenkaan ollut ihan mikään nopea juttu.

Kenkien ostohan olisi ollut ihan kamalan helppoa, jos olisin voinut ostaa mitkä tahansa kengät mistä tahansa kaupasta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ollut, ei sinne päinkään. Suurin osa "tavallisissa" kenkäkaupoissa myytävistä kengistä on suoraan pois laskuista, koska ne eivät täytä millään tavalla nykysuosituksia. Mielestäni on typerää, että näitä "vääränlaisia" kenkiä edes nykyään enää myydään...

Vanha kansa kertoisi minulle, että kengän pitäisi olla mahdollisimman tukeva ja jäykkä. Tämä on kuitenkin vanhaa ja siten väärää tietoa. Lyhyesti sanottuna nykyään on suositeltua ostaa jotkin paljasjalkakengät, sillä ne täyttävät suoraan kaikki suositukset. Kenkien ainoa tehtävä on nimittäin suojata jalkaa ulkoisilta olosuhteilta (esim. märkä, kylmä ja terävät esineet). Niiden ei siis kuulu tukea, eikä ohjata jalan kasvua. Hyvän kengän ominaisuuksia onkin sitten pitkä lista, ne voit tsekata vaikkapa tästä taulukosta.

Kannattaa myös liittyä Facebookissa Suositusten mukaiset kengät lapselle -ryhmään. Sieltä löytää paljon hyviä vinkkejä ja etenkin käyttökokemuksia eri kengistä. Terveyskirjaston sivuilta löytyy myös hyvä artikkeli lasten kenkien hyvistä ominaisuuksista. Lisäksi tämä video avartaa varmasti kenen tahansa silmiä asian suhteen (video siitä, kun kävelevä taapero saa ensimmäistä kertaa jalkaansa oikeanlaiset ja vääränlaiset kengät). Tämä video taas on erinomainen tietopaketti aiheesta, jos ei tekstien lukeminen ole oma juttu. Näiden jälkeen voimmekin todeta, että ei ole ihan helppoa löytää sopivaa kenkää. Paljasjalkakenkiäkin kun on vielä useita eri merkkejä ja malleja.

Asiaa vaikeuttaa tietysti vielä sekin, että paljasjalkakengät ovat aika kalliita. Se ei haittaisi, jos ostaisi kenkiä itselleen, mutta että lapselle, jonka jalka kasvaa koko ajan hirveää vauhtia ja jonka kenkien kulutus on myös ajoittain aika kovaa. Tämä voi iskeä budjettiin melko pahastikin. Paljasjalkakengät tulee myös melkeinpä poikkeuksetta tilata netistä, koska niitä myydään niin harvassa kivijalkakaupassa tai ainakin valikoima on sitten melko pieni. Tällöin taas ei pääse kokeilemaan eri malleja etukäteen ja mallit kuitenkin vaihtelevat paljon keskenään: mikä sopii toiselle, ei sovikaan toiselle. Kenkien ostaminen käytettynäkään ei siis ole vaihtoehto, kun on kyse ihan ensimmäisistä kengistä, eikä ole hajuakaan, mitkä sopivat ja mitkä eivät. Käytettynä ostettuja kun ei voi tietenkään palauttaa.

Lähdin itse liikkeelle siitä, että seurasin jo tuota aiemmin linkkaamaani Facebook-ryhmää sekä muutamia paljasjalkakenkien kirppiksiä. Sieltä bongailin eri malleja, joista sitten valitsin lopulta ne, jotka miellyttivät omaa silmää ja vaikuttivat muutenkin hyviltä. Eniten päätökseeni vaikutti kuitenkin hinta. Ostamamme D.D.Stepit maksoivat uutena "vain" 40 euroa, kun monista muista sai pulittaa 60 euroa tai enemmänkin, jopa käytettynä.  Tilasin kengät Lestikkäästä ja ne tulivakin nopeasti ihan parissa päivässä. Lisäksi ostin suihkeen, jolla sai lisättyä kengän lian- ja vedenpitävyyttä.

Nämä on nyt olleet pari kertaa jalassa ja vaikuttavat kyllä tosi hyviltä. Pojan on ollut tosi vaivatonta kävellä näillä, vaikkakin hän itse vielä jännittää kenkiä ja haluaisi pitää koko ajan kädestäni kiinni. :D Mutta kävely olisi kyllä sujunut hyvin ilman apuakin, kyseessä oli lähinnä henkinen tuki tällaisen uuden jännän asian äärellä. Askeltaminen on ollut helppoa, kuin ei kenkiä olisikaan.

Kenkien vedenpitävyydestä en osaa vielä sanoa, mutta ei ne ainakaan märästä maasta ja lumesta ole kastuneet, joskaan lätäköissä emme ole käyneet. Varpaat pysyi lämpiminä +4 asteessa, kun alla oli merinosukka ja villasukka, mutta olimme ulkona kyllä vain puolisen tuntia, joten voi olla, että pidemmille ulkoiluille tarvittaisiin vielä astetta lämpöisemmät kengät. Nämä kengät oli muuten myös todella helppo pukea lapselle eli siitäkin plussaa. Päiväkotityössä kun on ehtinyt törmätä monenmoisiin kenkiin, joten tiedän mistä puhun. :D

Katsotaan nyt, miltä nämä vaikuttavat pidemmässä käytössä. Toivottavasti on hyvät, niin voidaan pysytellä tässä merkissä jatkossakin. Vielä pitäisi ostaa jotkut kumisaappaat, mutta niiden ostaminen on sitten vieläkin vaikeampi juttu. Niiden kohdalla ilmeisesti puhutaan usein ns. kompromissikengistä eli sellaisista, jotka täyttävät suositukset vain osittain. Ilmeisesti ainakin Prisman saappaat ovat hyvät tähän tarkoitukseen eli sellaiset taitaa päätyä vielä meidänkin ostoslistalle, josko joskus ehtisi vain käydä kokeilemassa niitä ennen ostoa.

Tällaisia kuulumisia siis tällä kertaa. Kohta saakin jo kirjoittaa muistakin välikausivaatteista. Eihän tässä muuta ehdikään kuin varustautua milloin mihinkin vuodenaikaan.

Lastenvaateompelun satoa

Nyt niitä sitten on, nimittäin itse valmistettuja vaatteita. Niiden ompelu on ollut aivan ihanaa, josta suurin kiitos kuuluu kyllä saumurille. Ja miehelle, joka ei ole kertaakaan valittanut, kun Postista on kilahtanut taas uusi kangaserän saapumisilmoitus... Nyt voin kuitenkin ilokseni ilmoittaa, että meillä on tarpeeksi seuraavan koon paitoja varastossa ja olen tehnyt ne kaikki itse. Tai tarpeeksi ja tarpeeksi, mutta ainakin sellainen sopiva minimimäärä.

Tein myös innostuttuani viisi nykyisen koon paitaa, jotta saatiin niitä heti käyttöön. Paidat kun on osoittautuneet tässä iässä bodeja näppärämmiksi. Voin siis myös onnekseni huokaista helpotuksesta, että paidat ovat myös kestäneet käyttöä ja pesua. Suhteellisen siistin jäljen lisäksi onnistuin siis myös tekemään edes jokseenkin kestäviä vaatteita. Olen ihastunut erityisesti Lillalumin kaavoihin. Ne on todella selkeitä, kauniita ja hyvin istuvia. Kaikki tämän postauksen vaatteet on ommeltu Lillalumin kaavoilla, paidat Ilona -kaavalla. 

Täytyy kyllä sanoa, että itse tehdyissä vaatteissa on älyttömän monta hyvää puolta. Ensinäkin ylpeys ja ilo siitä, että ne todella on itse tehtyjä. Paidat sopii päälle kuin nakutettu, kun sopiva kaava löytyy tai jos osaa, kaavaa voi myös itse muokata sopivammaksi. Kuosivalikoimakin on paljon suurempi (ja ihanampi) kuin kauppojen valmisvaatteissa.

Vaatteet ovat lisäksi laadukkaita ja kestäviä sekä eettisiä parhaimmasta päästä. Ne eivät myöskään mene pesussa miksikään, koska kankaat on jo kerran esipesty ennen ompelua. Suurin osa kankaista ei itse asiassa edes rypisty pesussa (paitsi yksiväriset), mikä on tällaiselle silitystä inhoavalle erityisen iso bonus. Sanottakoon vielä sekin, että nämä paidat on ihan unelmapehmoisia ♥ Lisään tähän postaukseen vielä kuvina kaikki tähän mennessä ompelemani paidat ompelujärjestyksessä.

Nämä ompelin jämäpaloista, kun halusinkin lisää 80-senttisiä, mutten raaskinut käyttää ihanimpia kankaita kohta jo pieneen kokoon.

En voi siis kuin lämmöllä suositella tekemään itse, jos kiinnostusta vain löytyy. Taidot pystyy kyllä kuka vain hankkimaan, kun on tarpeeksi motivoitunut selvittämään ja harjoittelemaan. Ennen tämän postauksen kuvissa olevia vaatteita olin ommellut viimeksi lähinnä vain yläasteen käsityötunneilla muutamaa pientä työtä lukuun ottamatta.

Enkä ollut silloinkaan mikään mestari, vaan pyysin opettajan paikalle aina kun tuli pienikin ongelmakohta (esim. alalanka teki suttua), koska minulla ei ollut hajuakaan, miten eri ongelmat olisi pystynyt ratkaisemaan. Nyt niitäkin saa rakottua ihan itsekseen, kun vain pysähtyy hetkeksi kunnolla asian äärelle. Tekemällä todellakin oppii!

Paitojen lisäksi ompelin myös Lillalumin Lumi-tunikan, koska ne on niin ihania ja oli tietty pakko päästä itsekin kokeilemaan sellaisen ompelua. Meillä ei kuitenkaan ollut pienelle tunikalle käyttöä, joten annoin sen lahjaksi eteenpäin. Koska meillä ei myöskään ollut käyttöä vaaleanpunaiselle kukikkaalle kankaalle, josta tunikan tein, valmistin loppukankaasta vielä Lillalumin Enni-legginssit sekä ilman kaavoja rusettipannan (tämän videon ohjeella). Ompelin myös lopuksi jotain aikuisillekin: kaksi Lillalumin Meeri-tunikaa, toisen itselleni ja toisen äidilleni.

Meeri-tunika itselleni kätevillä taskuilla.

Lumi-Tunika, 68 cm

Enni-legginssit, 68 cm

Olen kyllä oppinut ihan hirveästi tässä ommellessa, jo lyhyessä ajassa. Jokaisen vaatteen kohdalla on ollut aina jokin uusi kömmähdys, jonka johdosta olen saanut kehittyä taas hiukan paremmaksi ja olen osannut kiinnittää asiaan huomiota seuraavassa työssä. Kuten miten kannattaa kiinnittää pääntien kaitale, miten syöttää kangasta saumuriin ja miten on muistettava olla tarkkana, että leikkaa kankaat oikein päin :D Pieniä tai isoja juttuja...

Paljon on vielä opittavaa ja työnjäljessä voi koko ajan parantaa, mutta mahtavaa, että olen päässyt ainakin jo hyvin alkuun. Ja erityisen mahtavaa, että homma jaksaa yhä innostaa, eikä kiinnostus lopahtanut heti, kuten viime kerralla kävi. Saumuri kyllä helpottaa työtä kovasti ja se, ettei paitoihin tarvitse ommella kuminauhoja. Niissä kun edellisellä kerralla katkesi monen monta neulaa ja motivaatio loppuikin sitten siihen.

Nyt houkuttaisi hankkia lisää kaavoja ja kokeilla jotain vähän erikoisempiakin paitoja tai housuja. Mietin myös kietaisubodeja: voisin tehdä niitä keskoskoossa, koska niihin saa ilmaiset kaavat, saisi tilkkuja käytettyä ja ne voisi sitten lahjoittaa eteenpäin ♥ Katsotaan, mitä kaikkea sitä keksisi. Tilkutkin pitäisi tosiaan käyttää pois, kevääksi valmistunee ainakin uusi trikoopipo pojalle ja pari solmupantaa itselle ja läheisille.

Yksi, kaksi vai kolme?

Synnytyksen jälkeen sektion tehnyt lääkäri mainitsi ohimennen, että seuraavan raskauden kohdalla on tultava synnytystapa-arvioon Tyksiin, muttei sille sinällään muuten mitään estettä olisi. Muistan tuolloin miettineeni, että minkä toisen raskauden? Ihan kuin lähtisin tähän hulluuteen uudelleen. Hiljalleen tämä ajatus kuitenkin pehmentyi, enkä enää ajattele asiasta ihan näin jyrkästi.

Syy, miksi tämä asia tuli mieleeni juuri nyt, on tuleva uusi kotimme (kunhan se vain joskus löytyy). Etsimme nimittäin taloa, jossa on neljä makuuhuonetta. Meille yksi, pojalle yksi, yksi työhuoneeksi ja yksi - ahaa, ylimääräinen! Uskon, että moni on jo tehnyt omat päätelmänsä huonejaosta. "Ai niillä on yksi ylimääräinen huone? No kyllähän se varmaan kohta raskaana on, ellei jo ole!" Avataanpa tätä asiaa siis hieman lisää, niin kenenkään ei tarvitse sitten "huomaamattomalla" sivusilmällä vilkuilla, että onkohan vatsassa vauva vai pelkkä vehnäpullan aiheuttama ilmapallo.

Ennen kuin meillä oli yhtään lasta, puhuimme aina kahdesta tai välillä jopa kolmestakin lapsesta, mutta esikoisen syntymän jälkeen tämä ei enää tuntunutkaan niin itsestäänselvältä halulta tai tarpeelta. Oli ihmeellistä, miten onnekkaita ja etuoikeutettuja oltiin, kun olimme saaneet yhdenkin terveen lapsen syliin asti. Tuntui, että niin oli oikein hyvä. Yksikin riittää.

Lisäksi ajatus siitä, että joku todella osaisi kertoa etukäteen, montako lasta haluaa, alkoi tuntua ihan utopistiselta. Miten sen voisi muka tietää etukäteen? Tuntui ihan hölmöltä, että lapsiluvun voisi jotenkin lyödä lukkoon tietyssä hetkessä. Oikeastaanhan tätä lapsilukuasiaa ei olisi tarvinnut etukäteen edes pohtia, ellei oltaisi alettu etsiä uutta kotia. Loppuelämän kotia ostaessa kun on vähän pakko nostaa kissa pöydälle: niin siis montako huonetta me oikeasti tarvitaan?

Tulimme siihen tulokseen, että pakkohan meidän oli varautua siihen, että lapsia saattaa vielä joskus olla enemmän kuin yksi. Olisi suorastaan typeryyden huippu ostaa nyt kallis loppuelämän koti, jossa ei olisi alkujaankaan yhtään ylimääräistä tilaa. Tässä on kuitenkin vielä monta vuotta aikaa päättää, millä halutaan tuo yksi ylimääräinen huone täyttää. Alkuun se saa toimia omana harrastehuoneenani, mutta jos se joskus täytyy muuttaa makuuhuoneeksi, sekin on mahdollista. Tosin en ole varma, haluanko lopua omasta huoneestani noin vain...

Sanoisin siis, että me eletään tämän lapsilukuajatuksen kanssa ihan hetkessä. Voidaan olla täysin varmoja vain siitä, että juuri nyt tällä kellonlyömällä emme halua toista lasta. Se ei sovi tähän elämäntilanteeseen, kun emme ole vielä selvinneet ensimmäisestäkään. Pystyn myös suoriltaan kertomaan, minkä mielestäni ainakin pitäisi olla toisin ennen kuin voisin edes harkita ajatusta toisesta lapsesta, kuten isompi koti, ei imetystä, ei perhepetiä, ei yöheräämisiä, esikoinen osaa syödä ja pukea itse, esikoinen osaa ilmaista itseään sanoin ja esikoinen ei käytä enää vaippoja. Koronatilanne saisi jäädä historiaan ja olisi kiva, jos lapsia olisi jo joillain kavereillakin. Niin ja raha. Olisihan se kiva jossain välissä vähän tienatakin taas jotain.

Myönnän kuitenkin yhä haaveilevani ajatuksesta, että meillä olisi vielä joskus kaksi lasta. Ajatuksena se on ihan kiva. Tiedättehän, kun kaksi sisarusta samanlaisissa kauniissa vaatteissaan leikkii vieretysten sulassa sovussa? Lisäksi minullahan nyt tunnetusti on ainainen vauvakuume ja sittemmin olen alkanut haikailemaan myös raskausvatsan perään. Koska onhan se vastasyntynyt nyt aivan ihana ja sehän vain nukkuu, miten helppoa! Ajatuksena kiva, en käy sitä kieltämään.

Mietitäänpä kuitenkin vielä hetki lisää. Kun yritän todella miettiä, miltä tuntuisi olla juuri nyt raskaana, ajatus tuntuu lähinnä hirveältä ja aivan väärältä. En missään nimessä olisi valmis saamaan toista lasta nyt tai edes vielä yhdeksän kuukauden päästä. Ensimmäinenhän on vielä niin kauhean pieni ja tarvitsee meitä vanhempia niin moneen asiaan. En ole vielä valmis jakamaan yhteistä aikaamme mahdollisen sisaruksen kanssa, en sinne päinkään. Olisi hirveä ajatus, että meille syntyisi nyt toinen lapsi. Tuntuisi todella pahalta, etten tällöin pystyisi antamaan kahden pienen lapsen äitinä kummallekaan sataprosenttisesti sitä, mitä he tarvitsevat ja ansaitsevat. Tietysti sama koskee isompiakin lapsia, muttei mielestäni enää niin radikaalisti kuin ihan pieniä.

Todettakoon siis, että juuri nyt juuri näin on hyvä. En pysty kuitenkaan ennustamaan, mitä ajattelen kuukauden, vuoden tai viiden vuoden kuluttua. En ole valmis sanomaan, että haluamme varmuudella kaksi lasta, mutten ole myöskään valmis sanomaan, että yksi riittää. Onhan ne vauvat ihan supersuloisia ja kyllä, mulla on (aina) ihan kamala vauvakuume, mutta että haluaisinko nyt toisen lapsen? En haluaisi.

Tämä asia on kyllä muutenkin hirveän moninainen ja tästä saisi varmaan tehtyä kokonaisen postaussarjan. Tarvitseeko lapsi sisaruksen? Kestääkö talous toisen lapsen? Kestääkö oma pää kaksi lasta? Entä jos toinen lapsi ei olekaan terve? Tai mitä, jos toista ei lasta tule, vaikka haluaisikin?

Voin vielä loppuun paljastaa, että ei, en siis ole nyt raskaana, enkä ole suunnitellutkaan olevani. Mutta olen ihan hitsin innoissani siitä, että saatan saada ihan oman ompeluhuoneen, kun uusi koti vain ensin löytyy!

Hoitovapaan loppu häämöttää ja kauhistuttaa

Hoitovapaata on jäljellä vain viisi kuukautta. Joku saattaisi sanoa, että jopa viisi kuukautta, mutta minulle se on vain viisi. En koe olevani millään tavoin valmis palaamaan töihin ja jättämään lasta hoitoon. Hän ehtii toki olla miehen kanssa kotona vielä kuukauden verran hoitovapaani jälkeen, ennen kuin menee hoitoon, ja hän kasvaa puolessa vuodessa varmasti vielä paljon, mutta silti ajatus töihinpaluusta tuntuu kurjalta.

Tiedättekö, kun näitä vuosia ei saa koskaan takaisin. En saa enää koskaan toista tilaisuutta olla kotona hänen kanssaan näin intensiivisesti. Kun palaan töihin, se on sitten siinä ja paluuta takaisin ei ole, vaan aloitamme vuosien mittaisen oravanpyörän, ruuhkavuodet. Sinne se pieni sitten menee tuntemattomien ihmisten keskelle ypöyksin. Tuntuisi aivan hullulta laittaa hänet hoitoon alle kaksivuotiaana, kun minulla olisi myös mahdollisuus olla kotona. 

Tässä on nyt vastakkain järki ja tunteet. Tunnepuoli on todella vahva, eikä järjen puolesta puhu mikään muu kuin raha. Uskon, että me pärjättäisiin loppuvuosikin hoitovapaalla, mutta kyllä sitä toisaalta alkaa jo kaivata muutakin kuin pärjäämistä, kuten omia palkkapäiviä ja sitä, että rahaa jäisi joskus säästöönkin pelkän säästöjen kulutuksen sijaan. Pärjääminen on kuitenkin kovin eri asia kuin huoleton elämä. Mutta minkä hinnalla tuo huoleton elämä pitää ostaa? Lapsuuden ensimmäisten vuosien.

Päiväkodissa lapsi ei ole enää kenellekään maailman tärkein, elämän keskipiste. Hän on vain yksi muiden joukossa, hoitajilleen ihan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin 11 lasta ja niin sen tietenkin kuuluu päiväkodissa ollakin. Joskus hän saattaa myös olla vähän vähemmän tärkeä, mitä tarpeiden täyttämiseen tulee. Jos hänellä on kaikki hyvin, hän ei tarvitse huomiota, vaan huomio menee sille, joka tarvitsee sitä eniten. Kuka sitten enää muistuttaa hänelle pitkin päivää, että hän on maailman tärkein pieni ihminen?

Päiväkodin työntekijänä tiedän, että hoitajilla ja opettajilla on sydän paikallaan. He oikeasti välittävät lapsista ja tekevät parhaansa niiden puitteiden lomassa, mitkä heille on annettu. Mutta heillä on kullakin vain kaksi kättä ja heitä on vain kolme. Pienenpieniä avuntarvitsijoita on 12. Iltapäivisin on usein vieläkin hullumpi tilanne: heitä on kaksi ja lapsia silti 12. Tolkutonta.

Siinä missä minä voin tarjota pojalle rauhalliset aamut, päivät ja siirtymätilanteet, tarjoaa päiväkoti hänelle hoputuskulttuurin. Kiireettömyyttä painotetaan kovasti, mutta se ei useinkaan käytännössä toimi. Jos ei tehdä vauhdilla, joutuu ensimmäisenä valmiina olleet yleensä sitten odottamaan vuoroaan tolkuttoman pitkään. Tasapainoiluahan se aina on, mutta ei sitä päiväkotiarkea voi kyllä seesteiseksi kuvailla edes hyvällä tahdolla.

Päiväkodissa pienet myös siirtyvät osaksi ryhmää, eivätkä ole enää yksilöitä samalla tavalla kuin on ennen olleet. Kun poika vaikkapa herää päiväunilta liian aikaisin, hänen luokseen ei heti mene kukaan. Kukaan ei nosta häntä syliin, silittele ja ota viereen jatkamaan unia. Hänen on sen sijaan maattava hiljaa sängyssään ja odotettava, että saa nousta. Sitten, kun muutkin nousevat.

Entäpä sitten se, jos hänen perustarpeensa eivät jonain päivänä noudatakaan kellontarkkaa päivärytmiä? Kun hänellä jonain päivänä onkin nälkä jo klo 10, mutta ruokailuun on vielä tunti aikaa. Silti on vain odotettava, että ruoka-aika koittaa. Jaksettava ulkoilla, vaikka vatsa kurnii ja väsyttää. Tähän on tietenkin totuttava myös koulu- ja työelämässä, mutta onkohan tarpeen vaatia sellaista jo alle kaksivuotiaalta...

Tiedän myös jo nyt musertuvani siinä hetkessä, kun joudun jättämään lapsen päiväkodin porttien taakse. Siitä ei varmasti selviä itkuitta kumpikaan meistä. Kaikkeen tottuu, aivan varmasti, mutta tiedän, että jos tämä tapahtuu jo syksyllä, syyllistän itseäni ja mietin, että tämä on väärin. Ei olisi pitänyt tehdä tätä. Miksi tein näin?

Päiväkoti ei missään nimessä ole paha paikka alle kaksivuotiaalle, mutta meidän tilanteessa koti on parempi. Ja siitä tässä on kyse. Tietyissä asioissa päiväkoti olisi toki jo paikallaankin: sosiaaliset taidot ja oman vuoron odottaminen kaipaisivat kyllä jo lisää harjoitusta. Mutta totuus kuitenkin on, että ehtii niitä harjoitella sitten myöhemminkin.

Jatkanko vielä hoitovapaata vai palaanko töihin? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Lastenvaatteiden ompelua

Innostuin lastenvaatteiden ompelusta noin vuosi sitten ilman sen kummempaa kokemusta pohjalla. Lähtötasoni oli yläkoulun käsityötunnit ja muistissa oli ehkä korkeintaan suoraommel, siksak ja pakki. Uppouduin aluksi ompelun maailmaan tunneiksi: googletin eri vaiheista ja sukelsin syvälle Ompeluelämää-ryhmään. Tämän myötä innostus vain kasvoi ja tilasinkin paljon kankaita sekä perustarvikkeita. Ompelukone sentään löytyi jo omasta takaa - ainakin jonkinlainen sellainen.

Kankaiden vihdoin saapuessa aloin heti omella legginssejä. Ajattelin, että niistä olisi helppo aloittaa ja kun osaisin homman, voisin siirtyä muihinkin töihin. Teinkin sitten kahdet leggarit, mutta siihen se innostus sitten jäi, kunnes muutama kuukausi myöhemmin tein vielä kahdet lisää, kun en löytänyt kaupasta kivoja. Sen jälkeen en ommellut enää mitään. Kiinnostuksen loppumiseen oli muutama suurempi syy.

Aloitetaan siitä, että ärsytti, kun tarvikkeilla ei ollut omaa paikkaa ja tila loppui kesken. Koti oli koko ajan sekaisin, kun ompelemaan ehti aina vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ompelukonekin oli huono. Teki solmua ja katkoi neuloja, kun ei vain pärjännyt paksummissa kohdissa. Nopeutta oli mahdoton hallita eli tikkauksia ei saanut nättiin linjaan. Neulan ja kaksoisneulan välillä joutui koko ajan vaihtamaan. Lisäksi legginssien ompelu oli tylsää, eikä niiden kaavakaan oikein istunut kauniisti. Niinpä ompelukone ja loput kankaat jäivät pölyttymään parempien aikojen toivossa.

Mutta niin siinä kävi, että nuo paremmat ajat taitavat olla nyt. Innostus nosti taas uudelleen päätään, kun poika tarvitsi uusia paitoja, eikä mistään löytynyt kivoja sopivaan hintaan. Löysin sen sijaan paljon ihania kankaita ja mietin jo hetken, tilaisinko niistä ompelijalta... Mutta melkein 30 euroa paidasta olisi tuntunut kukkarossa vähän liikaa, kun niitä olisi tarvittu ainakin kuusi. Paitojen hinta oli tietysti ihan perusteltu, kun kyseessä oli kotimainen käsityö, mutta meille tässä tilanteessa se tuntui silti liian paljolta.

Tai noh - niin... Itse tekemällähän voisi periaatteessa säästää, sillä yhteen 86 senttiseen paitaan maksaa kankaat vain noin 10 euroa ja kangasta jää vähän vielä ylikin. Se voittaa siis kyllä hinnassa kaupan tai ompelijan tekeleen, kun ei laske muita kuluja mukaan. Kuten jos käykin niin, että ostaa kankaiden lisäksi myös uuden saumurin ja ehkä vielä uuden ompelukoneenkin...

Mietin kyllä tovin, raaskisinko ostaa uutta konetta tai saumuria, kun en ollut varma, kauanko ompeluinnostus kestää. Päädyin kuitenkin lopulta ostamaan halvimman löytämäni saumurin. Olin toki ensin selvittänyt, että se olisi halvasta hinnastaan riippumatta hyvä hankinta. Eikä ole kyllä vielä tarvinnut katua pienintäkään hetkeä sen ostamista. Ompelu on ollut niin paljon mukavampaa ja helpompaa sen kanssa. Ja vaikka tämänkertainen innostus taas hetkeksi lopahtaisi, uskon, että se taas jossain kohtaa iskee uudelleen.

Ei ehkä se toimivin ompelupiste lapsiperheessä...

Olen nyt ommellessa huomannut, että suurin syy aiempaan motivaatiopulaan taisi johtua nimenomaan legginsseistä. Ompelin nimittäin äskettäin vielä yhdet legginssitkin jämäkankaista, eikä yhtään huvittanut alkaa siihen. Se tiesi taas neulojen vaihtoa ompelukoneeseen ja pelkoa siitä, montako neulaa katkeaa kuminauhavyötärön kanssa. Paitoja on siis ollut paljon kivempaa ommella ja olenkin itse asiassa jo alkanut kaipaamaan jotain vieläkin "mutkikkaampaa" kaavaa. 

Toki ompelukoneen ongelmat ovat yhä läsnä, mutta sillä pärjää nyt jotenkuten, koska saumuri hoitaa enimmän työn. Kaksoisneulankin voi pitää nyt koneessa koko ajan kiinni, kun saumoja ei tarvitse ommella siksakilla. Paidan pystyy myös ompelemaan pitkälti niin, että paksuja saumakohtia (joissa koneeni ei pärjännyt) tulee enää vain yksi. Mietinnässä on kyllä yhä parempi ompelukonekin, mutta pitää vielä selvitellä enemmän vaihtoehtoja ja miettiä, millaisen koneen sitä oikein oikeasti tarvitsee. Tilaongelmakin on tietysti vielä läsnä. Mutta kun viimein löydetään uusi koti, siellä tulee olemaan yksi tyhjä huone. Sinne saisi mukavasti ompelupisteen.

Sitä ennen tyydyn vain ihailemaan kaikkia mielettömän ihania kankaita, tilaan ehkä muutaman lisää ja ompelen pojalle paitoja varastoon ♥ Jos haluatte käydä kurkkimassa, miksi tähän ompeluun ja etenkin ihaniin kankaisiin hurahtaa niin helposti, niin esimerkiksi Lalia ja Hento Style ovat hyviä kangaskauppoja tähän. En tosin vastaa sitten seurauksista.

Kekke, moomo ja kääjee - ensimmäisiä sanoja

Pienten puheenkehitystä on aina yhtä ihastuttavaa seurata. Miten kovasti he yrittävätkään ja miten hienosti joistain sanoista jo saakin selvää, mutta sitten tuleekin taas jokin ihan uusi ilmaisu, jonka merkitys on vain yksi iso mysteeri.

Meillä tulee jo paljon sanoja, mutta moni niistä on sellaisia, ettei niitä vielä ymmärtäisi ilman asiayhteyttä tai ehkei aina silloinkaan, jos ei olisi ennen kuullut. En itse asiassa edes tiedä, milloin jokin sana lasketaan sanaksi, kun puhutaan sanojen kokonaismäärästä. Riittääkö, että lapsella on jokin tietty sana tietylle asialle, vaikkei sana kuulostakaan "oikealta"? Ei sillä, että tällä merkitystä olisi, mutta jäinpähän miettimään.

Sanojen tuottamisen lisäksi niiden ymmärtäminen on jo ihan toisella tasolla. "Laita pupu auton kyytiin" tai "tuo sukka äidille" johtavat jo yleensä aina toimintaan. Kun kysytään, onko nälkä, löytyy poika melko pian syöttötuolin juurelta ja jos ehdottaa ulosmenoa, on hän pian jo etsimässä vaatteitaan. Välillä hän myös osaa yllättää, kuten kerran, kun totesin ihan ohimennen, että pitäisi viedä nuokin housut pyykkiin, ja hän oli hetken päästä kylppärin oven takana odottamassa, että avaisin sen hänelle, jotta hän voisi viedä housut pesukoneeseen.

Meillä tuetaan puheenkehitystä hyvin perinteisin keinoin: sanoittamalla asioita, höpöttelemällä niitä näitä ja lukemalla paljon kirjoja. Ihan vastasyntyneestä asti olen puhunut vauvalle paljon. "Nyt äiti laittaa pyykkejä, tässä on iskän punainen paita" tai "pitääköhän tänään käydä kaupassa, tehdään yhdessä ostoslista". Kun vauva oppi isompana osoittamaan eri asioita, olen sanoittanut hänelle niitä, vaikka se joskus onkin ollut hyvin puuduttavaa ja on yhä (saatamme mm. käyttää päivittäin viisiminuuttisen rinkiin kahva - koukku - sarana, koska ne jostain syystä aina kiinnostavat).

Kun vauva oli aivan pieni, luimme kirjoja siten kuin niitä "kuuluukin" lukea eli luimme kirjoista tekstit ja käänsimme sitten sivua. Sen jälkeen tuli vaihe, kun tekstejä ei jaksettu yhtään kuunnella. Kirjat kuitenkin kiinnostivat yhä kovasti, mutta luimme niitä pojan tahtiin. Hän käänsi itse sivuja (välillä eteen, välillä taakse) ja osoitti kuvista, minkä halusi nimettävän. Joskus taas kysyin itse häneltä, missä jokin on ja poika sitten osoitti sitä, jos osasi. Nyt on taas sellainen vaihe, että hän kuuntelee mielellään tarinaakin.

Puheenkehityksen tukeminen ja rikas sanallinen ympäristö on tärkeää niin pienille kuin isoillekin lapsille. Koskaan ei myöskään ole liian myöhäistä aloittaa. Se ei kuitenkaan ole mikään oikotie onneen. Joillain ensimmäiset sanat voivat silti ilmaantua reilusti myöhemminkin, tietynlaisena rajana pidetään kahta vuotta (lähde: Terveyskirjasto). Jokainen oppii ajallaan, kun on siihen valmis. ♥

Meidän yksivuotiaan sanakirja 2/2021:

Kitta - Kissa

Nanne - Nalle

Titti - Tutti

Kekke - Kaivuri

Nennä - Nenä

Kä - Iskä

Tä - Äiti

Papa - Napa, Lapanen

Pappa - Pappa, Nappi

Paappa - Saappaat

Mamma - Mamma

Mommo - Mummi

Moomo - Muumi

Kakka - Kakka, Kukka, Jalka, Sukka, Ankka

Paippa - Vaippa

Määmää - Syömään

Nännä - Nälkä

Tettä - Vettä

Väyvvä (ärrän "kaiulla" lausuttuna) - Lumiaura, Dinosaurus, Sauna

Ppupu - Pupu

Kaak - Kvaak

Tikke - Tiikeri

Kääjee - Kädet

Mam mam mam - Maitoa, kiitos!

Tee - Jee

Pam - Kaikki paukahdukset ja kolinat sekä osumat

Nam - Onpa hyvää ruokaa!

Poo - Pöö

Lisäksi:

Ä´hoo - Ei hajuakaan, mikä juttu

Maiskuttelua - Kun "leikkisyödään"

Tsssssh - Kun heitetään vettä kiukaalle

Kurkkumurinaa - Murisevien eläinten kohdalla, joskus autot

Prmprmprm, pärinää huulilla - Kun ajetaan autoilla

Röhinää - Porsaan ääntelyä

Miuuu (suu kiinni) - Kissan ääntelyä

Hengen haukkomista - Koiran ääntelyä

En malta odottaa, että sanoja alkaa tulla enemmän puhumattakaan lauseista. Olisi niin mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea pienen mielen sisällä aina liikkuukaan. Ja muutenkin tietysti päästä ihan uudella tasolla kommunikoimaan oman pienen kanssa. ♥ Nautitaan nyt kuitenkin tästäkin ihanasta välivaiheesta ensin.