15+1 Kuulumisia ja sokerirasitus

Vointi on ollut hyvä viime aikoina. Väsymystä toki yhä riittää, mutta aika hyvin pystyy arjessa toimimaan normaalisti. Esikoisen kanssa ei jaksa ehkä yhtä paljon olla läsnä ja leikkiä, mutta onneksi on mahtava isä paikkaamassa tätä puutetta omalta osaltanikin.

Liikkeitä on alkanut jo tuntua. Olikohan se tarkalleen 14+6, kun tunsin ensimmäiset ihan selkeät tökkäisyt, sitä ennen reilun viikon hipaisuja. Nyt jälkeen tökkäisyjä ei ole tuntunut ja ylipäätään tuntuu, että liikkeet ovat vähän vähentyneet. Välillä se on jopa huolestuttanut, vaikka tiedän ettei näillä viikoilla tarttis tuntua vielä yhtään mitään. Odotan kyllä jo, että tuntisi ihan kunnolla liikkeet!

Ruokahalu on alkanut palata normaaliksi, annokset vähän jopa suurentuneet. Samanlaista järjetöntä nälkää ei kyllä ole vieläkään ollut kuin mitä esikoisen aikaan oli.

Tänään olin myös sokerirasituksessa. Tämän raskauden ensimmäinen, koko elämäni kolmas. Eka puoli tuntinen oli taas huonoa oloa, mutta sitten helpotti. Nyt en päässyt sängylle, vaan jouduin istumaan odotustilojen tuoleilla. Otin mukaan tyynyn ja etsin rauhallisen paikan neuvolan puolelta, niin oli silti ihan siedettävää. Arvotkin vaikuttaisivat olevan taas kunnossa (5.1,7.4 ja 5.2). Eli neljäs kerta odottaa vielä myöhemmillä viikoilla...

Hassua ajatella, että esikoisesta olin tällä päivällä jo rakenneultrassa yksityisellä. Silloin tuntui, että raskaus oli jo pitkällä ja nyt tuntuu, että vieläkin olisi eka kolmannes menossa. :D Varasin ultran kuitenkin nytkin viikon päähän. Josko näkyisi jo jotain rakenteita (menen tällä kertaa vain kätilölle eli kyse ei ole nyt rakenneultrasta kuitenkaan) ja sukupuoli. Alussa mulla oli ihan tyttöolo, mutta nub-teorian jälkeen olen ollut jo vakuuttunut, että poika tuolla pyörii.

Nyt raskaus alkaa tuntua jo ihan kivalta ja yritän nauttia siitä kovasti, kun jääpi erittäin suurella todennäköisyydellä viimeiseksi kerraksi meidän perheessä.

14+4 kuulumisia

Niin ne viikot vierivät! Arkiviikot menee siis nopeaan, mutta silti aika tuntuu kuluvan hitaasti, kun miettii raskausviikkoja. Tuntuu, että ne junnaa ihan paikoillaan. Olen voinut pääosin hyvin. Väsyttää kyllä kovasti, menen iltaisin nukkumaan joskus jo 19 aikaan. Voi johtua hemoglobiniista, se oli viimeksi sormesta vain 109.

Pahoinvointi loppui siinä suunnilleen 11-12 viikon kohdalla. Ei se koskaan mitään liian suurta onneksi ollutkaan, mutta sellaista pientä etovuutta pitkin päivää.

Masu alkaa jo vähän näkyä, vaikka onkin varmaan vielä vain turvotusta. Myös liikkeet on tuntuneet satunnaisesti jo 13+ viikolta. Sellaisia pieniä hipaisuja, joista on mahdoton sanoa ihan varmaksi, ovatko ne liikkeitä. Tosi paljon tämä kakkonen kyllä liikkuu koko ajan! Ultrissa vauhtia piisaa ja dopplerilla kuuluu koko ajan muksahduksia. Syke on ollut siinä 160 pintaan, mutta pari viime kertaa n. 150.

Kahvia ei tee vieläkään yhtään mieli, ruoka on alkanut vihdoin maistua ja annokset suurempia! Viinirypäleet näyttäisi olevan tämän raskauden himo, viimeksi ne oli omenat.

Viimeksi taisi alkaa näillä viikoilla harkkasupistukset. Nyt vatsa välillä tuntuu painavalta ja on sellaista lievää kipua, mutten huomaa selkeitä supistuksia kuitenkaan. En muista, oliko se viimeksikin tällaista vai jotain muuta.

Pikkuhiljaa tässä alkaa alun kamaluuksien jälkeen luottaa, että meille tosiaan on tulossa vauva. ❤

NT-ultra

NT-ultra jännitti tälläkin kertaa kovasti. Olisiko kaikki yhä hyvin? Kaikesta vuodosta huolimatta?

Ultra oli Majakkasairaalassa. Tilat on kyllä tosi upeat ja viihtyisät! Päästiin onneksi huoneeseen melkein heti saavuttuamme, vähän jopa etuajassa.

Ultra oli täysin eri kokemus kuin esikoisen aikaan. Tällä kertaa aika oli kiireetön, ja saatiin  jopa ihastella vauvaa. Ihanin ja mieleenpainuvin hetki oli, kun ylhäältä päin kuvattuna vauva heilautteli päätään sivulta toiselle. Kyllä siinä väkisinkin hymyilytti, kun toinen niin vilkkaasti liikkui ja kaikki oli hyvin. Ihmeteltiin ääneen, että tämä on kyllä paljon energisempi tapaus kuin mitä esikoinen oli! Palkkioksi hyvistä uutisista ostettiin käynnin jälkeen ateriat Burger Kingistä.

Tässä vielä lyhyt pätkä, minkä kirjoitin toiseen salattuun blogiini:

"Tänään oli nt-ultra. Ultraaja oli aivan ihana! Tosi ammattitaitoinen nainen. Saatiin ihastella vauvaa pitkään, toisin kuin esikoista. Liikkui paljon, nähtiin ihania potkuja, pomppuja ja käsien liikkeitä. Rakenteita nähtiin jo, vatsa, virtsarakko, sydän, aivojen puoliskot, munuaiset... Ihaili ääneen, miten hyvä näkyvyys oli. Istukka takaseinämässä, vähän ehkä vielä kohdunsuulla. Niskaturvotus oli 1,5-1,7 mm. Jäi niin hyvä luottavainen mieli tätä raskautta kohtaan. Vihdoin.

Uskallettiin kertoa uutista eteenpäinkin. Voi kunpa loppuraskaus olisi yhtä huoletonta kuin esikoisenkin."

Jälkeen kyselin nub-teorian perään muilta ja 4/4 veikkasi poikaa. Itselläni on ollut tähän asti tyttöolo, mutta voipi olla että poika siellä onkin ❤

Ajatus toisesta lapsesta ja matka tähän pisteeseen

Esikoinen taisi olla noin kaksivuotias, kun aloin itse miettiä olevani valmis toiseen lapseen. Imetys oli loppunut ja yöt kokonaisia. Tuntui, että sitä voisi taas jaksaa yhden vauva-ajan. Mies sen sijaan oli toista mieltä ja päätin tietysti kunnioittaa hänenkin kantaansa asiassa. Annettiin ajan kulua.

Kesällä 2022 mies lopulta tuumasi, että kai niitä voisi sitten kaksikin olla. Siitäpä sitten alkoi kuukausittainen jännitysnäytelmä. Esikoinen tarttui aikoinaan matkaan heti, vaikka minulle oli diagnosoitu pcos ja oli epätodennäköistä onnistua ilmaan mitään hoitoja. Näistä lähtökohdista siis aikalailla kaikki oli meidän ajatuksissa mahdollista.

Mutta niinpä siinä kävi tällä kertaa, ettei toinen ollut ihan niin innokas liittymään perheeseen. Kului kuukausi ja toinenkin. Useampi. Kesän jälkeen mun kierrot oli olleet kaikki noin 50 päiväisiä, kun normaalihan on n. 28. Turhautti. Lähes puolen vuoden jälkeen päätin noudattaa jo vuonna 2018 kuulemaani ohjetta: ei kannata yrittää puolta vuotta kauempaa, kun on mahdollista saada tukea jo ihan pieninkin keinoin. Varasin siis lapsettomuuden ensikäynnin Turun Aura Klinikalle.

Sieltä kuului sama sävel kuin jo vuonna 2018: monirakkulaiset munasarjat ja liian ohut kohdun limakalvo. Diagnoosiksi iski Omakantaan lisäksi sekundäärinen infertiliteetti eli sekundäärinen lapsettomuus. Sain pelkän ultran, oireiden ja historiani perusteella käyttöön letrozolit. Niillä pyritään saamaan aikaan kunnollinen ovulaatio, joka pitkillä kierroilla helposti puuttuu tai tapahtuu tosi harvoin/vajaasti.

Ensimmäinen letrokierto

Aloitin letrot viime marraskuussa. Söin 2,5 mg päivät 3-7 eli pienimmällä aloitusannoksella. Kävin vielä vasteultrassa kp 9 ja silloin todettiin kaiken olevan kuten pitikin: kasvoi yksi hyvä rakkula. Tässähän kun on riskinä, ettei kasva yhtään tai että kasvaa liian monta = monikkoraskausriski. Tarkoitus siis oli, että söisin näitä seuraavat puoli vuotta itsekseni ja jos kesään mennessä ei onnistu, pitäisi tutkia lisää.

Toiveet oli ensin aika korkealla ekasta letrokierrosta, mutta laskivat nopeasti. Ovulaatiota piti testata kp 9 alkaen ja sitä ei vain tullut, vaikka ultran mukaan sen olisi pitänyt olla jo noin kp 15. Kaiken kukkuraksi samaan aikaan lähipiiriin alkoi yhtäkkiä tupsahdella vauvauutisia. Meidän ystäväpiiriin ja lähisukuun syntyy ensi vuonna jo neljä vauvaa, kesällä näistä kolme. En voinut olla miettimättä, että jos me nyt onnistuttaisiin, meilläkin olisi laskettu aika syyskuussa. Voi kunpa...

Mutta niin, sitä ovulaatiotahan ei koskaan sitten tullut silloin kuin piti, eikä edes lähellä. Olin siis hetken jo varma, että letrot oli vain sotkeneet koko omankin kierron, mutta toisin onneksi kävi. Suurena yllätyksenä, vihdoin kp 32 ovistestiin tuli plussa. Edes jotain tapahtuu! En silti uskonut, että tästä kierrosta vauvaa saadaan, kun ei saatu aiemminkaan. Oli todennäköistä, että letrot eivät nyt olleet tehneet mitään, koska ovulaatio oli nyt ihan samalla kiertopäivällä kuin minulla yleensäkin. Pieni toivonkipinä oli silti ja aloitin tapani mukaan testailemaan raskautta ihan liian aikaisin eli jo dpo 8 alkaen.

Ensimmäinen plussa raskaustestiin

Suureksi yllätyksekseni dpo 10 testiin ilmestyi todella haalea haamuplussa. Niin, ettei se oikein edes kameraan näkynyt. Olo oli lähinnä epäuskoinen: joopa joo. Mutta siitä se lähti sitten kuitenkin vahvistumaan päivä päivältä. Oli silti todella vaikea uskoa, että olin raskaana. Ihan todella, varsinkin, kun kärsin samalla tiputteluvuodosta päivät dpo 10 - dpo 13, mikä siis tapahtuu aina ennen menkkojakin. Vuoto kuitenkin onneksi lakkasi kokonaan noiden päivien jälkeen.

Pelkäsin silti tuon alun vuotelun takia kohdun ulkoista, tuulimunaa, kemiallista raskautta... En pystynyt mitenkään uskomaan, että tästä raskaudesta vielä syntyisi meille terve vauva. Googlailin liikaa, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä. Aika 50/50 olisiko alkuraskauden vuoto vaaratonta kiinnittymisvuotoa vai keskenmenon alku, mitä ihmisten kirjoittamiin kokemuksiin tuli. Kaikki näytti kuitenkin jatkuvan normaalisti, eikä menkat sitten alkaneetkaan, joten uskalsin vähän henkäistä. Tutut raskausoireetkin alkoivat.

Murheita toisen perään: veristä vuotoa monta viikkoa

Aloin jo vähän luottaa raskauteen, kun yhtäkkiä viikolla 6+0 aloin vuotaa verta. Sekä ruskeaa että kirkasta, lähinnä vessareissuilla pyyhkiessä. Säikähdin niin, että aikaistin jo varatun varhaisultran heti seuraavalle päivälle. Ja huh, olipa ihanaa nähdä, että 6+1 löytyi viikkoja vastaava alkio ja syke. Se ei kuitenkaan kauaa lohduttanut, koska vuoto jatkui samanlaisena. Ei jäänyt siteeseen, mutta joka vessareissulla vuotoa tuli.

Seuraavaksi pieni varoitus, älä lue tätä jos olet kovin (veri)herkkä. 7+0 olin kärsinyt vuodosta jo viikon. Varasin pahoinvoinnin ja vuodon takia akuutisti lääkärin samalle päivälle. Vuoto oli ollut yhä niukkaa, mutta kun lääkäri sanoi tekevänsä sisätutkimuksen ja riisuuduin, totesin että nyt on näköjään vuotanut suojaankin asti, yhä tosin niukasti. Kun pääsin tutkittavaksi, lääkäri totesi, että nyt näyttää tulevan kyllä ihan kunnolla verta. Sitä holahtikin sitten kerralla desin verran hyytymien kera. Mikä ajoitus! Lääkäri pahoitteli, että nyt näyttää kyllä todella pahalta, eli keskenmenolta. Verta tuli kerralla niin paljon, että hän halusi laittaa vielä lähetteen Tyksin päivystykseen.

Olin lääkärissä kuin robotti, "Okei, no joo, ei mitään, näitä sattuu". Mutta kun pääsin ulos ja autoon, aloin itkeä. Itkin kotiin asti ja siellä lisää miehelle, joka pääsi onneksi töistään Tyksiin mukaan kuskiksi ja tueksi. Matkan aikana onnistuin vähän rauhoittumaan. Kun päästiin parkkiin ja mies meni etsimään lippuautomaattia, katsahdin taivaalle ja tuumasin mielessäni, että nyt tarvittaisi sitä todellista ihmettä. Mentiin ensin yleiseen päivystykseen, mutta sieltä meidät ohjattiinkin suoraan Naistentautien päivystykseen. Siellä olinkin sitten jo mielestäni aika zen. Ajattelin et nyt mennään ja muuta ei voi. Aloin miettiä keskenmenon hyviä puolia, kuten esikoisen parempaa ajankohtaa aloittaa uudessa päiväkodissa, salmiakkia, kahvia, pahoinvoinnin loppumista...

Pääsin viimein tutkittavaksi. Ultran teki lääkäriopiskelija erikoislääkärin ohjauksessa. Hänellä kesti ensin löytää mitään, mutta pian ruudulle piirtyi jotain, minkä minäkin tunnistin. Alkio, joka yhä vastasi viikkoja ja syke. En voinut uskoa todeksi. Verenvuotoa ei sillä hetkellä näkynyt mistään. Mahdollinen hematooma saattoi olla (näkyi jotain jäännöstä siitä) tai istukan reunaa vuotanut pois kohdunsuulta. Kaikki oli hyvin. Itseäni jäi kyllä vielä huolettamaan pisaran mallinen sikiöpussi/raskausontelo sekä huono näkyvyys, mutta yritin ajatella, että homma johtui ehkä "huonosta" ultraajasta.

Ultran jälkeen lääkäri varoitti, että vuoto voi jatkua vielä pitkäänkin. Ja niinhän se jatkui, joka päivä. Hiljalleen se kuitenkin oli useammin enää rusehtavaa kuin punaista ja 9+1 päätin varata uuden varhaisultran mielenrauhaksi. Ystävänpäivä kipusin siis taas ultrattavaksi ja kuin ihmeen kaupalla sikiö oli kasvanut juuri niin kuin kuuluukin. Mikään ei ollut vialla, eikä verenvuodon syy oikein vieläkään näkynyt. Jotain minipientä nestekertymää eli hematoomaa näkyi, mutta ultraaja sanoi ettei kyllä olisi sitä edes huomannut ellei olisi etsimällä etsinyt. Sanoi, että kaikki näyttää niin hyvältä, että hän ihmettelee, jos jotain nyt vielä tulisi.

Tästä ultrasta jäi siis hetkeksi tosi helpottunut olo, varsinkin kun verinen vuotelukin tuntui olevan loppusuoralla. Kunnes... Kävin illalla vielä vessassa ja hetkessä verta vuoti taas yhtä paljon kuin viikolla 7+ lääkärikäynnillä. Tuhahdin ääneen, että ei voi olla todellista. Yritin kuitenkin ottaa rauhallisesti, ehkä se tästä taas rauhoittuu, juurihan minut ultrattiin... Mutta tiputtelu jatkui tuon jälkeenkin. Pian se kuitenkin osoitti uudelleen tyrehtymistä ja niin siinä kävi, että 9+6 oli ensimmäinen päivä, kun verta ei enää tullut lainkaan. Kaikkiaan vuosin neljä viikkoa joka päivä.

Päälle jäi silti jatkuva pelko keskenmenosta ja siitä, alkaako vuoto kuitenkin vielä uudelleen. Viikolla 12+3 oli viimein nt-ultra, joka toi itselleni pienen helpotuksen tunteen. Ultrassa oli loistava näkyvyys ja kaikki oli normaalisti. Nähtiin jopa katsoa jo joitain rakenteitakin ja riskiluvut oli matalat. Verta ei tässä kohtaa ollut tullut enää kolmeen viikkoon, joten mieli oli aika keveä kotiin matkatessa.

Nyt tätä kirjoittaessa on 12+4 ja mieli ensimmäistä kertaa positiivisen odottavainen. Silti samalla yhä pelottaa, että vuoto alkaakin uudelleen. Sille ei nt-ultrassakaan löytynyt syytä, mutta istukka oli ihan kohdunsuun reunalla, ehkä vähän vielä päälläkin ja se on voinut olla toki yksi vuotojen aiheuttaja. Ultraaja oli tosin melko varma, että se siitä vielä nousee pois.

Nyt siis odottelu vain jatkuu, toivottavasti paljon vähemmillä murheilla. Ensimmäinen kolmannes oli suoraan sanoen hirveä. En tule muistelemaan sitä lämmöllä. Tunsin lähinnä pelkkää pelkoa, surua ja ahdistusta. Välillä täyttä välinpitämättömyyttä, ajatuksena että keskenhän tämä kuitenkin menee jossain kohtaa. Suurimman osan ajasta yritin vain unohtaa koko raskauden.

Mutta nyt kohti tulevaa positiivisin mielin!