Vuosi 2023 pakettiin!

Tämä vuosi on kulunut aivan tolkuttoman nopeasti. On todella outoa ajatella, että olen tämän yhden vaivaisen vuoden aikana tehnyt ensin positiivisen raskaustestin, sitten ehtinyt olemaan raskaana, saanut vauvan, viettänyt seitsemän viikkoa sairaalassa ja ollut vielä vauvan kanssa kotonakin kohta jo viisi kuukautta.

Vuoden voisi nimetä suurien tunteiden vuodeksi. Vuosi alkoi kiitollisen jännittyneenä, kun raskaustestiin piirtyi toinen viiva. Emme tienneet yhtään, mitä oli luvassa ja hyvä niin. Oltiin hyvin kliseisesti sanottuna onnemme kukkuloilla. Ainakin pienen hetken.

Raskauden ensimmäinen kolmannes olikin nimittäin sitten murhetta ja pelkoa täynnä, koska jostain yhä tuntemattomasta syystä aloin vuotaa verta ja sitä kesti kaikkiaan neljä viikkoa. Kukaan ei tiennyt, mistä se johtui, vaikka olin ultrattavanakin kolmesti. Ensimmäisen ja toisen ultran välissä lääkäri käytännössä diagnosoi jo keskenmenon oireiden perusteella, mutta toinen ultra toikin sitten iloisen yllätyksen. Kukaan ei tiennyt, jatkuisiko raskaus, mutta kuin ihmeen kaupalla se aina vain jatkui. Tuo ensimmäinen kolmannes meni vähän sumussa, kun mukaan lisäsi väsymyksen ja pahoinvoinnin.

Toinen kolmannes oli sen sijaan ihanaa aikaa. Pystyin vihdoin nauttimaan raskaudesta, tunnustelemaan potkuja ja unelmoimaan tulevasta. Esikoinenkin alkoi jo odottaa veljen syntymää. Raskaus alkoi tuntua ihanan helpolta, jaksoin hyvin sekä töissä että kotona. Esikoinen sai taas kaipaamansa äidin takaisin täysissä voimissaan. Sitten tuli kesä.

Kesään oli paljon odotuksia. Viimeinen kesä kolmen hengen perheenä, yhteistä kesälomaa kaksi viikkoa. Vai kolme, en edes muista. Ensimmäisen oman lomaviikkoni käytimme esikoisen kanssa kaikkea kivaa puuhaillen. Silloin tuntui, etten voisi onnellisempi olla. Laitettiin kotona terassia ja pihaa kesäkuntoon, ostettiin ulkoporeallas ja ehdittiin korkkaamaankin se. Ai että, miten odotinkaan kaikkia ihania kesäpäiviä!

Vähänpä tiesin. Se kesä oli ja meni, ei tullut ihania kesäpäiviä. En muista oikeastaan kesää tänä vuonna olleenkaan, sillä suurin osa siitä kului sairaalan seiniä tuijotellen. Ehdimme viettää juhannuksen jälkeen vain yhden koko perheen yhteisen kesälomaviikon, kun harjoitussupistukset alkoivatkin tehdä hieman kipeää. Lähdin näytille Tyksiin ja sinne jäin. Siitä se tunteiden sekamelska vasta alkoikin: järkytys, pelko, huoli, pettymys, suru... Ensimmäistä kertaa olin myös erossa esikoisesta enemmän kuin yhden yön - suoraan yli kaksi viikkoa. Se oli kamalaa.

Kaikkein kamalinta oli kuitenkin epävarmuus kaikesta. Kauanko sairaalassa oikein piti viettää aikaa? Syntyisikö meille pikkukeskonen? Selviäisikö hän, paljonko hänelle jäisi vaurioita? Piti alkaa tosissaan käsitellä sitä asiaa, että raskaus todennäköisesti päättyisi lyhyeen ja meille tulisikin pikkukeskonen. Mitä se tarkoittaisi käytännössä, sitä ei varmaksi tiennyt kukaan, sillä jokaisen matka olisi erilainen.

Lopulta kahden viikon piinaava epävarmuus päättyi, ja sitä seurasi helpotuksen tunne, kun vauva syntyi viikolla 30+4. Ei enää epävarmuutta raskauden kestosta, vaan vauva turvallisissa käsissä masun ulkopuolella. Alkoi keskolamatkamme, joka kesti kaikkiaan viisi viikkoa.

Tuo aika oli raskasta. Onnellisuus vauvasta tahtoi jäädä pelon ja hyvin erilaisen vauva-arjen jalkoihin. Vauva ei oikein meinannut tuntua omalta, sairaalassa oleminen ahdisti. Esikoisesta oli kurjaa olla erossa, mutta kotonakaan ei ollut hyvä - oli ikävä vauvaa. Kuitenkin, kaikesta rankkuudesta huolimatta, meidän keskolamatkamme oli erittäin onnekas. Vauva voi koko ajan hyvin, emmekä kokeneet yhtäkään takapakkia, jotka keskosilla on tosi yleisiä.

Kotiuduimme lopulta elokuussa hyvin piinaavaan seitsemän päivän apneaseurannan jälkeen. Vaikka keskolassa tuntui, ettemme kotiudu koskaan, tosiasiassa kotiuduimme suhteellisen aikaisin vauvan syntymäviikkoihin nähden. Aloitimme kotona uuden arjen opettelun, toisiimme tutustumisen. Harjoittelimme elämää kahden lapsen perheenä ja siitä kaikki on hiljalleen lipunut tähän hetkeen.

Tässä hetkessä olemme nyt löytäneet hyvän tasapainoisen arjen. Elämme sitä vauva-arkea, mitä toivoimmekin joskus elävämme. Olemme onnellisia (ja väsyneitä) suurimman osan ajasta.

Kun muistelen raskausaikaa, en muista sitä. Minusta tuntuu, etten ole ollut raskaana lainkaan toisesta lapsesta. Tunne on tosi outo, mutta johtuu varmasti siitä, että raskausaika oli niin lyhyt. Myös keskola-ajan ajatteleminen tuntuu ihan unelta. Omituiselta erilliseltä osalta elämäämme.

Kirjoitin sairaalassa ollessa raskauden viimemetreillä näin:

"Jonain päivänä näitä on vielä kaksi ja voimme toivottavasti enää vain muistella näitä aikoja ohi vierähtäneenä lyhyenä hetkenä elämässämme. Ainakin minä kovasti toivon niin. Ei väliä matkalla, kun vain lopputuloksena vielä jonain päivänä olisi kaksi tervettä lasta."

Tuo jonain päivänä on nyt. Tuntuu, että koko vuosi on ollut vain yksi lyhyt hetki elämästämme.

Vuosi 2023 alkoi onnellisesti ja päättyi onnellisesti, mutta ei totta vie ollut sitä alusta loppuun. Ehkä ensi vuodelta voisimme ottaa hieman lempeämmän ja tasapainoisemman otteen arkeen. Mutta mitä ikinä sillä onkaan tarjota, me selvitään kyllä siitäkin.

Jouluaaton tunnelmia

Takana on vauvan ensimmäinen joulu ja päivä täynnä tunteita ja tunnelmia.

Kuten arvelin, päivämme alkoi aikaisin eli kello neljä, kun esikoinen heräsi eikä enää saanut unta. Hän kyseli vain, miksi meidän pitää nukkua ihan liikaa. Meillä oli siis rauhallinen aamun aloitus kaksin ennen kuin vauvakin heräsi viiden maissa.

Perinteisesti laitoimme telkkarista näkymään Joulupukin Kuumalinjan ja taustalla paloi takkatuli. Kumpikaan ei tietenkään esikoista kiinnostanut, joten hän pelaili tabletilla. Minä sen sijaan fiilistelin tunnelmaa sohvalla vauvaa imettäen ja keittelin taustalla riisipuuroa.

Riisipuuro piti syödä porukalla, mutta isin herätessä vauva alkoikin jo hermostua. Söimmekin siis esikoisen kanssa kaksin, isi meidän jälkeen. Puuro maistui!

Pukin piti tänä vuonna jättää lahjat oven taa, mutta esikoinen alkoikin puhua siihen malliin, että pukki olisi nähtävä. Hieman järjestelyjä oman perheeni kesken ja saimme sittenkin pukin paikalle. Hän antoi lahjat oven raosta ja jatkoi sitten matkaansa. Kylläpä jännitti!

Pukki ja lahjat oli tietysti menestys. Lahjoja oli niin paljon, että aikaisin heränneelle esikoiselle iski kisaväsymys. Piti pitää pieni leikkihetki välissä uusilla leluilla, jonka jälkeen avaaminen jatkui. Lahjoilla leikittiinkin sitten loppuilta ja tietenkin testattiin kaksi uutta lautapeliä.

Jouluruokailu valmistui niin, että minä hytkyttelin väsynyttä vauvaa ja mies valmisteli keittiössä ruokia minkä ehti. Nukutin vauvan ulos vaunuihin ja kun sain lautaselle ruokaa, vauva heräsi. Mies haki vauvan sisälle, jonka jälkeen hotkin oman ruokani. Kun mies pääsi joulupöytään, esikoinen oli jo leikeissään ja minä muualla vauvaa ruokkimassa.

Tänä jouluna perinteet jäivät hieman käytännöllisyyden jalkoihin. Tykkään esimerkiksi itse siitä, että lahjat avataan vasta illalla. Tänä vuonna halusimme avata ne jo puolilta päivin riisipuuron jälkeen, sillä ilta olisi jäänyt muuten todella lyhyeksi vauvan väsähtäessä yleensä jo 17-18 aikaan. Tämä oli hyvä päätös!

Pidän myös sellaisesta perinteestä, jossa aatoksi puetaan joulusaunan jälkeen vähän hienommat vaatteet. Tänä vuonna kuitenkin tällainen rento joulu oli parasta, mitä saattoi olla. Ei minkäänlaista laittautumista tai paineita mistään, täysin lasten ja oman jaksamisen ehdoilla mentiin. Joulusaunassakin kävimme esikoisen kanssa jo edeltävänä iltana.

Aatto oli silti ihana ja kuten aina, vähän myös väsyttävä. Vauvakin meni hienosti menossa mukana muiden touhuja seuraillen. Kuudelta olimmekin sitten lasten kanssa jo sängyssä ja seitsemältä kaikki suloisessa unessa.

Keskosen ensimmäinen joulu herkistää

Tämä joulu herkistää ihan eri tavalla kuin aiemmat joulut. Huomaan, etten oikein osaa edes pukea sanoiksi ajatuksiani, sillä olen aloittanut tämän tekstin jo kymmeniä kertoja uudelleen.

Joulu on ollut itselleni aina jotenkin erityisen merkityksellinen juhla. Perinteitä ja aikaa läheisten kanssa, jännitystä ja taikaa. Taika on vuosien mittaan jo hieman haalistunut, mutta omat lapset on tuoneet sitä ripauksen takaisin. Omat lapset ovat ylipäätään suurin syy sille, miksi tämä joulu nyt herkistää - ja etenkin meidän pikkukeskonen.

Muistan nimittäin viime jouluna miettineeni, mitähän seuraava joulu tuo. Olimme toivoneet silloin noin puolisen vuotta toista lasta ja juuri jouluna kuulimme, että lähipiiriin olisi syntymässä kaksi. Toivottiinkin siksi entistä enemmän, että olisipa meilläkin ensi jouluna jo pieni vauva.

Ja tässä sitä nyt ollaan pienen vauvan kanssa. Ihmeellisintä tästä tekee se, että ilman kehittynyttä vastasyntyneiden tehohoitoa, emme hyvin todennäköisesti nyt viettäisi joulua vauvan kanssa. Se herkistää eniten. Ajatus siitä, että nytkin tuolla samalla osastolla on perheitä, joiden joulu kuluu niiden niin kovin tuttujen seinien sisällä. Kenties niinkin isojen kysymysten äärellä, että kuka jakautuu mihinkin: kuka on vauvan kanssa, kuka perheen muiden lasten? Tai kenties jopa sellaisten, että näkeeköhän meidän vauva vielä ensi joulun?

Ajatus puristaa sydäntä. Tekisi mieli ottaa nuo perheet isoon haliin, luvata, että kaikki järjestyy. Ensi jouluna kaikki on toisin. Nyt on näin, mutta vauvat on vahvoja ja kaikki tuo on kohta kaukainen muisto vain. On ihan ok, jos ei ole joulumieltä lainkaan ja on ihan ok, jos joulumieli vie pois sairaalasta muiden läheisten luo. Keskolaelämään ei ole sääntö- eikä ohjekirjaa, on vain tehtävä niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Silloinkin, kun mikään ei tunnu.

Muistan vielä hyvin esikoisen ensimmäisen joulun, hän oli silloin vasta kuukauden ikäinen. Olin itse vielä todella herkillä kaikkien hormonien keskellä, enkä pystynyt edes kuuntelemaan joululauluja, koska aloin saman tien itkeä. Jos tähän vielä lisäisi sen, että vauvan ensimmäinen joulu menisi keskolassa ja sen, että samaan aikaan joko esikoinen viettäisi joulua kaksin isän kanssa tai vauva yksin ilman perhettä - voi että, minä tunnen tuskanne.

Niin usein kävin läpi näitä samoja ajatuksia. Olin aina väärässä paikassa, hylkäsin aina jonkun. Olin aina siellä, missä en halunnutkaan olla. Oli vaikeaa olla kokonainen äiti missään, mutta jakautumaankaan ei silti pystynyt. En osaa siis edes kuvitella, miltä tuo kaikki sama tuntuisi nyt jouluna. Vauvan ensimmäisenä jouluna.

Tunnen siis itse tällä hetkellä äärimmäistä kiitollisuutta siitä, että aattoaamuna herään (luultavasti aivan liian aikaisin) kahden oman lapseni viereltä. Pääsemme luomaan ja toteuttamaan omia perinteitämme, omassa kodissamme. Se ei ole kaikille mahdollista, mutta meille on. Se on yhtä aikaa ihanaa ja haikeaa. Se vetää mielen herkäksi.

Ajatella, että minulla on kaikki tämä.

Lasten sairastelu ei ole minua varten

Lasten sairastaessa vanhemmasta pitäisi kuoriutua Hoivaaja. Hänen pitäisi tuntea syvää sympatiaa kärsivää lasta kohtaan koko taudin ajan. Silittää päätä, lääkitä, pitää sylissä ja kestää kaikki. Koska lapsihan se siinä kärsii, ei vanhempi.

No, en tiedä teistä, mutta toisinaan omaa sisäistä hoivaajaani on hankalampi löytää. Etenkin taudin vain pitkittyessä sitä huomaa kelaavansa mielessään, että lähtiskö hakeen lääkettä vai ulos ovesta - en tiiä. Sairastelusta tekee sietämättömän rankkaa seuraavat seitsemän asiaa: huoli, lapsen käytös, lääkkeiden antaminen, nesteytys, huonot yöunet, työpoissaolot ja huono omatunto. Paneudutaanpa näihin hieman tarkemmin!

Huoli. Onkohan tämä normaalia? Pitäisikö jo soittaa lääkäriin? Lähes jokaisen sairastamamme taudin aikana on tullut vaihe, kun on joutunut miettimään, pitäisikö lääkäri jo varata. Lapsen kuntoa on tolkuttoman hankala arvioida, etenkin kun olemuksessa on yleensä 50 % draamalisää. Silloin yritän pysyä järjissäni ja mietin: syökö se, juoko se ja saako siihen kontaktin? Sen lisäksi googletan oireita. Teen sen noin kymmenen kertaa jokaisen taudin aikana päätyen aina sepsikseen.

Lapsen käytös. Tämä se vasta on iloa sielulle jokaisen taudin kanssa. Kaikki on huonosti, sattuu ja itkettää. Jos ei itketä, kiukuttaa ja suututtaa. Eikä vain vähän, vaan paljon, ihan koko ajan. Totta kai lapsi käyttäytyy näin, hänellä on surkea olo. Se ei silti tee helpommaksi suodattaa jatkuvaa kitinää ja tiuskimista. Tuntuu välillä siltä, että lapsi ei ole sairas vaan demonin riivaama.

Ajatella, että teet itse ihan kaikkesi, että lapsella olisi hyvä olla ja kaikki mitä saat takaisin, on vain kiukku ja terävät sanat. Eihän lapselta koskaan pidä odottaa kiitosta perusylläpidosta, mutta silti - joku raja kaikessa. Kuvitellaanpa, että käytät puoli tuntia kertoen lapselle ruokavaihtoehtoja, jotta hän söisi edes jotain ja lopulta tätä jotain viedessäsi lopputulos on kuitenkin "hyi, väärä lusikka, en syö". Tämä kun toistuu kaikissa tilanteissa monta päivää, tekee lopulta mieli vastata "ole sitten syömättä", sen sijaan että sensitiivisenä Hoivaajana jäisi vähän sanoittamaan tunteita ja toteaisi, että "voi sentään, miten voisin tänään palvella Teitä paremmin?"

Lääkkeiden antaminen. Miksi lapsi ei voi ymmärtää, että lääke auttaa? Miksi Panadolia pitää ottaa niin suuri määrä kerralla ja miksi Pronaxen maistuu oksennukselta? Puhumattakaan, kun lääke pitäisi antaa vauvalle, joka sylkee sen aivan varmasti pois samoin tein. Lääkkeiden antaminen on vaikeaa ja ärsyttävää, ja vielä ärsyttävämpää siitä tekee se, että jos sen vain ottaisi, se auttaisi. Sen ottaminen kestää noin 10 sekuntia - antaminen tunnin. Tuohon tuntiin sisältyy ylipuhumista, lahjontaa, uhkailua, kiristystä, lempeyttä ja pakotusta.

Nesteytys. Tämä onnistuu yleensä hyvin mehuilla paitsi sitten, kun on kipeä kurkku (mihin ei suostuta ottamaan sitä lääkettä). On kamalan stressaavaa, jos lapsi ei juo edes vähäsen. Kokeillaan jokaista nestelaatua, pilliä, ruiskua, hassuja mukeja, mehujäätä, mutta ei. Jos lapsi on päättänyt, ettei juo, hän ei juo. Siltikään "ole sitten juomatta" ei ole vaihtoehto.

Huonot yöunet. Kipeänä nukutaan huonosti, tietenkin, koska olo on kurja. Jos lapsi ei nuku huonosti, vanhempi nukkuu, kun tarkkailee, onko lapsi hengissä. Jatkuvat yöheräilyt ja valvomiset eivät varsinaisesti saa aikaan aamua, jossa herättäisiin leveästi hymyillen uuteen päivään. Väsyneenä ei myöskään mikään tämän listan asioista tunnu yhtään helpommalta. Päin vastoin, väsymys lyhentää hermojen pituuden noin neljännekseen siitä, mitä niistä nyt ylipäätään on ollut enää jäljellä.

Työpoissaolot. Tämä ei ole itselleni murhe nyt, kun olen kotona vauvan kanssa, mutta töissä ollessa oli. Ai että sitä kuumotusta, kun jouduit taas soittamaan esihenkilölle, että joo niin, meillä ollaan taas kipeänä... Odotankin jo sitä iloa, kun pääsen taas töihin ja saan ilmoittaa näistä poissaoloista kahden lapsen edestä. Arvelen, että esihenkilöni odottaa tätä vielä enemmän.

Huono omatunto. Sitä tulee aika usein mietittyä, että kuinka pahasti lapsen kasvun ja kehityksen saa pilattua viikossa. Onko kymmenen tuntia ruutuaikaa päivässä liikaa? Entäs kun pitäisi tehdä muutakin, mutta lapsi ei vain jaksa - eikä varsinkaan vanhempi. Ruuaksi kelpaa vain keksit, ja hampaiden pesun onnistuminen sairaana on yllättävä lottovoitto. Kodin jätevuoret kasvavat ja loppuviikosta mietit: johtuuko tämä aivastelu sittenkin vain näistä pölypalleroista?

Huoli. Uudestaan. Onkohan tämä normaalia? Pitäisikö jo soittaa lääkäriin? Tämä se ei taudin aikana poistu mihinkään. Ei ennen kuin lapsi jaksaa taas nousta, leikkiä ja silmät kirkastuvat. Silloin voi vähän huokaista, joskin mielessä pyörii sitten: tuleekohan meille jälkitauteja?

Tämä on kirjoitettu huumorilla höystäen, totuutta kuitenkin hyvin mukaillen suoraan tilanteen keskeltä. En ehkä ole parhaimmillani lasten sairastaessa, mutta teen aina parhaani. Ja nostan hattua niille todellisille Hoivaajille, jotka eivät samaistu lainkaan tähän tekstiin. Kai niitäkin on olemassa, jossain.

Huoli sairaasta lapsesta on aina ihan kamala ja sympatiat on kyllä täysin sairastavan lapsen puolella. Sitä haluaisi vain imeä taudin itselleen. Silti voisin väittää, ettei mikään lapsiperhearjessa ole kuluttavampaa kuin jatkuva sairastelu. Siihen ei vain ikinä totu.

4-vuotiaan ja vauvan talvivarusteet

Kylmät kelit yllätti tänä vuonna täysin - varsinkin kun esikoinen oli kasvanut jotenkin yhtäkkiä ison harppauksen. Lähes kaikki talvikamppeet oli jääneet pieniksi, eikä siis auttanut kuin hankkia uudet. Hankinnat tein pääosin jo marraskuun alussa, mutten saanut tätä postausta julkaistua, kun vaatteet oli aina kuvia varten käytössä/likaiset/kuivumassa tai ulkona jo niin pimeä, ettei hyviä kuvia saanut. Mutta nyt sain tämänkin tehtyä!

Tavallaan tykkään varusteiden hankinnasta ja mietinnästä, mutta kiireellä vauva-arjen keskellä en niinkään. Tykkään tehdä löytöjä eli ostaa käytettynä uudenveroisia vaatteita tai uusia hyvillä alennuksilla, mutta kiireessä kumpikaan ei oikein ole vaihtoehto. Viikon ajan seurasin nettikirppiksiä, mutta sen jälkeen vaatteille alkoi olla jo todellinen tarve ja piti turvautua nettikauppoihin.

4-vuotiaan talvivaatteet

Haalarin hankinta oli siinä mielessä helppoa, että tiesin haluavani taas Reiman haalarin. Harmillisesti mun lempparihaalarista (Lappi) loppui koot 98 kokoon, joten piti etsiä uusi malli. Päädyin lähinnä hinnan takia Kurikkaan. Alennuksia etsiessäni törmäsin sitten kuitenkin XXL:ssä Reiman Snowstorm-haalariin, joka oli Kurikkaa vastaava ominaisuuksiltaan. Kuosi ei ehkä ollut ihan se lempparein, mutta kivempaakaan ei tämän vuoden mallistossa ollut. Koko 104 cm on vielä ehkä pikkuisen liian iso, mutta kyllä tuon kanssa pärjää. Edellinen 98 cm oli turhan jämpti, mun mielestä haalarin pitää olla aina vähän väljä.

Lisäksi tarvittiin jokin lämpöisempi kauppatakki, koska haalaria ei juuri tule kauppareissuille puettua. Törmäsin sitten hyvään hintaan vain pari kertaa käytettyyn Reiman toppatakkiin ja päätin ostaa sen. Koko oli taas vähän arvoitus, mutta otin riskin, kun oli niin hyvä löytö. Ja isohan tuo 104 cm takki sitten oli. Se menee aika varmasti vielä ensi talvenakin, mutta on nyt siinä ja siinä, kärsiikö tuota käyttää jo tänä talvena. Toistaiseksi ei ole vain tullut vastaan yhtä hyvää ja halpaa 98 senttistä, joten ollaan menty tällä.

Sitten välikerrastoon. Meillä on ollut koosta 86 alkaen Popin merinohaalareita, joten sen valinta oli aika selkeä. Yritin kyllä katsoa alkuun muitakin, koska tämä haalari on törkeän kallis, mutta kaikissa oli mielestäni joku vika. Fleeceä sisäpinnalla, jotain merinosekoitetta, tyhmä malli (lähinnä vetoketju liian lyhyt) tai hintaeroa ei lopulta olisi tullut kuin ehkä kymppi sinne tai tänne. Ostin siis lopulta taas Popin haalarin ja lohduttauduin sillä, että  nämä menee kaikki vielä kuopuksellekin ja ehkä sen jälkeen vielä myyntiin. Ehkä. Riippuu, paljonko nämä aikovat rymytä vaatteineen. :D Kertaalleen tämä sai jo päiväkodissa veret päälleen, mutta ne onneksi lähti kylmällä vedellä ja käsinpesulla.

Pipo olikin hankalampi juttu. Meillä on ollut tähän asti Metsolan Mini Crystal -merinopipoja nauhoilla. Ne on olleet ihan parhaan mallisia ja tosi lämpöisiä. Mutta nauhapipo ei enää oikein käynyt 4-vuotiaalle, kun ei hän saa sitä itse kiinni ja olihan se muutenkin ehkä jo vähän vauvamainen. Olisin siis halunnut tilalle Metsolan nauhattoman pipon, mutten raaskinut ostaa niin kallista uutta, eikä niitä löytynyt käytettyinä hyvässä värissä tai koossa. Koska pipolle oli tarve NYT, etsin siis vain jotain mahdollisimman halpaa ja kivaa merinopipoa uutena.

Törmäsin lopulta Blaan merinopipoon, jonka sai alennuksesta. Malli ei vain sitten ollutkaan hyvä, koska se valui lapsen silmille. Löysin sitten onneksi myöhemmin myös Metsolan pipon, eikä se kyllä pettänyt taaskaan. Juuri sopiva lapsen päähän: ei tule yhtään silmille ja pysyy tiukasti päässä korvat peittäen. Blaan pipoa käytän nyt sitten itse, onpahan minullakin joskus jotain oikeasti laadukasta ja lämmintä.

Kauluri ja toppahanskat löytyi jo ennestään, villasukat meille neuloi isomummu. Kenkien osto olikin sitten ihan tuskaa, kun en millään osannut päättää, mitä ostaisin (kuten aina). Pitkien pohdintojen kautta päädyin jonkinlaisena kompromissina osin vedenpitäviin Kuoman Lumi-kenkiin. Sen lisäksi löysin käytettynä paljasjalkakumpparit villavuorella, niin luulisin että näillä onnistuu hyvin yksi talvi. Joskin nuo kumpparit olikin aika reilun kokoiset, mutta menettelee.

Tuntuu, että tänä talvena ollaan nyt tosi ärsyttävästi jossain kokojen välissä. Edellisen talven varusteet ei ole enää mukavat ja ilmavat päällä, mutta seuraava koko on hieman liian iso. Yritämme kuitenkin selviytyä!

5 kk vauvan talvivaatteet

Voisi ajatella, että vauvalla on nyt kaikki, mitä esikoiselta aikoinaan jäi säästöön. Mutta itse asiassa hänellä ei ole yhtään talvivaatetta esikoisen ajoilta. Se johtuu siitä, että ne oli kaikki jollain tapaa huonoja joko ominaisuuksiltaan tai malliltaan ja olin jo siksi ehtinyt myydä ne eteenpäin.

Ulkohaalarina meillä oli siis alunperin vain äitiyspakkauksen toppahaalari, mutta se oli aika reilun kokoinen pussinakin. Olisi se varmaan talven mennyt, mutta samalla kun ostin meille toisen ratasosan bongasin samalta myyjältä hyväkuntoisen Reiman untuvahaalarin 62 senttisenä. Päätin siis ostaa sen meille talveksi, kun oli niin edullinen. Tämän lisäksi vaunuihin on äitiyspakkauksen makuupussi.

Vauvalla oli lisäksi odotusaikana hankkimani Peuhun ihana 56 cm merinohaalari, mutta se jäi pieneksi jo lokakuun lopussa. Nyyh. Ostin siis Prismasta vielä halvimman löytämäni merinohaalarin 62 cm koossa ja kun sekin jää varmaan tammikuun jälkeen pieneksi, siirrytään äitiyspakkauksen merinohaalariin.

Metsolan yhden tupsun merinopipon olin ostanut jo aiemmin. Se alkaa olla nyt nafti, joten ostin alennuksesta seuraavan koon. En vain löytänyt kivassa väissä samaa mallia, joten piti tyytyä kahteen tupsuun. Villasukat saatiin seurakunnalta kastelahjaksi ja merinotumput ostin Tokmannin alesta.

Tässäpä ne! Eiköhän näillä yksi talvi taas pärjätä.

Terveisiä sairastuvalta ja vauva 5 kk (3 kk)

Perheestämme 3/4 on sairaina. Epäilin aluksi koronaa tai influenssaa, koska oireet alkoivat niin rajuina ja nopeasti sekä sopivat muutenkin etenkin influenssaan, mutta kotitesti ei kuitenkaan näyttänyt kumpaakaan näistä. Meillä siis esikoinen sairastui ensin: lauantai-iltana oltiin vielä koko perhe terveinä ulkona riehumassa ja yöllä yhtäkkiä hän heräsi korkeassa kuumeessa ilman mitään muita oireita.

Sunnuntaina aamusta tuntui omakin kurkku kuivalta ja alkoi yskittää ja samana iltana mies valtteli kurkkukipua. Vain vauva on säilynyt terveenä ja toivonkin koko sydämestäni, että rintamaidon vasta-aineet pitäisivät taudin loitolla. Oireina tässä taudissa näyttäisi olevan melko perinteiset korkea kuume, lihaskivut, väsymys, kurkkukipu ja yskä.

Positiivisesti ajateltuna emme nyt sitten ainakaan sairasta jouluna. Ainakaan tätä tautia. Nyt on liikkeellä kyllä vaikka ja mitä muutakin. Saimme juuri päiväkodistakin viestin, että koko kunnasta puuttuu tällä hetkellä noin puolet varhaiskasvatuksen henkilökunnasta ja vähät sijaisetkin ovat sairaina. Ilmoittauduttiinkin sitten vapaaehtoisiksi, että meidän lapsi on tämän koko viikon pois päiväkodista. Tosin nyt näyttää siltä, että oltaisiin joka tapauksessa varmaan jouduttu olemaan tämän sairastelun takia. Meillä on ollut joulukuussa vasta kolme hoitopäivää ja ensi viikolla on neljä, jonka jälkeen jäädäänkin kahden viikon joululomalle. Myös miehellä on viikko lomaa.

Joulun valmistelut ovat onneksi hyvässä vauhdissa. Koristeet ovat jo paikoillaan ja aatto vietetään rennosti kotona. Ruokatilaus pitäisi miettiä valmiiksi ja ehkä tilata taas ruuat kotiin. Joulupipareita ei olla myöskään ehditty vielä leipoa, joten se lisättäköön johonkin väliin. Muutamia joululahjoja pitäisi myös vielä hankkia. Kuopukselle ei olla hankittu vielä mitään ja muutaman muunkin läheisen lahjat puuttuvat. Onneksi suurin osa lahjoista löytyy jo.

Sitten asiasta toiseen eli vauva täyttää jo viisi kuukautta, kolme kuukautta korjatulta iältään. Hänestä on kuoriutunut aivan ihastuttava ilopilleri. Aina kun hänen kanssaan juttelee, saa ihania leveitä hymyjä ja oikein hassutellessa myös nauruja. Hän on myös siitä hassu vauva, että hän kutisee kainaloista. Esikoinen ei koskaan kutissut vauvana, mutta tämä pienempi kikattaa joka kerta, kun vaippaa vaihtaessa vahingossa koskee kylkiin.

Uusimpana taitona vauva harjoittelee nyt esineisiin tarttumista. Se on niin huvittavaa katseltavaa. Hän nostaa käsiään nyrkeissä silmien tasolle ja tuijottaa niitä ihan maanisesti yrittäen hoksata, miten niitä saa käskytettyä toimimaan. Hän myös vie niitä leluihin kiinni nyrkissä ja sitten huitoo, kunnes jossain kohtaa onnistuu avaamaan nyrkkinsä. Koko ajan tietysti oppien hommaa enemmän ja enemmän, nyt se jo sujuu aika kivastikin.

Niin sanotuista turhista itkuista ollaan nyt päästy melkeinpä kokonaan. Siis sellaisista, joille ei löydy mitään järkevää selkeää syytä. Juuri totesin miehellekin, että eipä ole hetkeen tarvinnut kanniskella vauvaa tuntikausia pitkin asuntoa. Iltaisin siinä 5-6 aikoihin alkaa yhä väsykitinät ja tietenkään emme ole päässet perinteisestä iltahuudosta eroon. Eli sänkyyn mennessä alkaa armoton huuto, joka kestää viidestä minuutista puoleen tuntiin. Koskahan tämä oikein loppuu? Meillä oli myös viikon mittainen vaihe, kun heräiltiin öisin 1-2 tunnin välein, mutta sitten palattiin taas 3-4 heräämiseen. Saattoi olla tiheän imun kausi, tiedä näistä.

Vauva ei ole myöskään muuten pariin viikkoon nukkunut enää sylipäikkäreitä. Tajusin sen vasta tätä kirjoittaessani. Ollaan nukutettu häntä nyt vaunuihin ulos ja välillä hän nukkuukin siellä jopa kaksi tuntia. Niin se vain tämäkin vaihe koitti, vaikka jossain kohtaa epäilin, etten koskaan saa käsiäni vapaaksi.

Nyt aletaan olla mielestäni aika ihanassa iässä. Meillä on vastavuoroinen, ei enää itkuinen, yhä pieni vauva, jonka kanssa alkaa saada myös hieman omaa aikaa takaisin, kun päiväunet sujuvat. Näistä hetkistä täytyy muistaa nyt nauttia.

Kuulumisia ja vauva 4 kk (2kk)

Vauva täytti neljä kuukautta jo ajat sitten, mutta postaus on vähän viipyillyt. Ei meillä oikeastaan ole ollut kiirekään, on vain tullut keskityttyä muihin juttuihin. Korjattua ikää vauvalla on toki vasta kaksi kuukautta ja sen ikäistä hän yhä pitkälti vastaakin kaikin tavoin. En muista, kirjoitinko tästä jo viimeksi, mutta en oikeastaan osaa edes ajatella häntä nelikuisena. En välttämättä edes muista kalenteri-ikää laskematta ja saatan vastata kysyttäessä hänen olevan kaksi kuukautta ennen kuin muistan, että eipäs kun neljä.

Itkuisuus on vihdoin vähentynyt huomattavasti. Viikot 5-7 (korjatulta iältä) oli meillä itkuisimmat kaikista ja tuntui, ettei vauva viihtynyt missään. Alkoi omat selkä- ja niskalihaksetkin jo väsyä kaikesta kantamisesta. Nykyään meillä kuitenkin asustaa perustyytyväinen ja erittäin hymyileväinen pieni ihmisen alku, joka oppi juuri myös nauramaan ääneen. Hän viihtyy hyvin itsekseenkin meidän touhuja tuijotellen. Erityisen hyvä juttu tämä on siksi, että hän viihtyy myös leikkimatolla sekä selin että vatsallaan, niin pääsee harjoittelemaan tärkeitä motorisia taitoja.

Päivärytmiä vielä haetaan, mutta hiljalleen on hahmottunut selkeä valvomisikkuna eli hän jaksaa olla tyytyväisenä hereillä noin tunnin ennen kuin tarvitsee taas unta. Ollaan nyt nukutettu häntä myös ulos, vaikkakin tuntuu joskus turhauttavalta pukea kaikki ne kerrokset ja raahautua ulos asti vain 45 minuutin unien takia. Kauemmin hän ei nuku paitsi sylissä tai kantorepussa. Yöt menee kivasti yhä noin kolmella herätyksellä, saadaan hyvin unta. Iltaisin sen sijaan huudetaan yhä nukkumaan mennessä, nykyään noin 10-30 minuuttia eli ei enää sentään koko tuntia.

Meillä on nyt myös lupa aloittaa kiinteät, mutta ei ajateltu pitää asian suhteen kiirettä. Keskosten kiinteiden aloituksen ohje vaihtelee riippuen keneltä kysyy. Meidän saama ohje on, että aloitetaan neljä kuukautta lasketusta ajasta, koska hän kasvaa niin hyvin rintamaidolla. Mutta jos haluamme, voisimme aloittaa ne jo nytkin. En kuitenkaan näe vauvaa vielä millään tavoin valmiina syömään edes soseita saatikka sormiruokaa, joten lykkäämme tätä suosiolla ensi vuoteen 6 kuukauden kalenteri-iän kohdille. Rintamaidon kanssa hän on sen sijaan alkanut vihdoin pärjäämään, eikä "tukehtumisia" oikeastaan enää tule.

Muuten arkeemme ei ihmeempiä kuulu. Esikoisen 4-vuotissynttärit tuli juhlittua tutulla pienehköllä porukalla. Neuvolassa myös käytiin, se oli hauska reissu se. Esikoinen on melkoinen sanaseppä ja sai kyllä monet hymyt aikaan jutuillaan. Sittemmin ollaan saatu hengähtää tavallisen arjen parissa, korkeintaan ollaan suunniteltu joulua. Tänä vuonna ollaan aattona luultavasti vain kotona, mietitään vielä, tilataanko pukki vai ilmestyisikö lahjat vain kuusen alle kuten viimeksikin. Viime vuonna oli kyllä pukkikin käymässä isovanhemmilla. Pukkina toimi velipuoleni, mutta veikkaan ettei se ehkä tänä vuonna enää menisi läpi.

En tosin ole ihan varma siitäkään, millä tasolla tuo nelivuotias pukkiin uskoo. Hän pohti eräänä iltana, että miten se pukki voi ostaa lahjat kaikille lapsille ja kerrottiin, ettei se ostakaan, vaan että vanhemmat auttaa ostamalla niitä. Pukki on sellainen yhteinen joulun satu, johon voi uskoa jos haluaa, mutta aikuisten ostamat lahjat annetaan pukille, joka ne sitten tuo. Ostetaan myös läheisille lahjoja niin, että esikoinen tietää niiden olevan nimenomaan joululahjoja meiltä - eli ei joulupukilta.

Joulukuusi koristeltiin jo hyvissä ajoin marraskuun lopussa. Tarkoitus oli laittaa se vasta joulukuussa, mutta esikoinen halusi sen jo aiemmin ja ajateltiin, että väliäkös tuolla sitten. Tuo kivasti joulun tunnelmaa, lämpöä ja valoa. Ja kuten mies totesi, olen luultavasti taas korjannut koko joulun pois jo joulupäivänä, kun hän herää. :D

Sitten asiasta aivan toiseen. Päädyttiin nyt lopulta kuitenkin ostamaan toinen Tripp Trapp. Tätähän olen pyöritellyt mielessäni jo varmaan puoli vuotta, mutta päätettiin nyt sitten tarttua Black Fridayn tarjoukseen, kun kaupan päälle sai newborn-osan. Meillä on aika korkea pöytä, niin esikoinen saa vielä käyttää omaa tuoliaan, kun vauva tarvitsee omaansa. Ja onhan tuo newborn-setti ollut ihan kätevä, kun vauvan on saanut meidän kanssa samalle tasolle.

Ai niin, käväistiin tässä myös tsekkaamassa kavereiden uusi asunto parin tunnin ajomatkan päässä. Esikoinen oli hoidossa, mutta vauva mukana. Menomatka meni kivasti, vauva nukkui, mutta tulomatkasta vauva oli puolet ajasta hereillä ja huusi. Sain pidettyä hänet hiljaisena osan aikaa suhisemalla, laulamalla, puhumalla ja soittamalla puhelimesta musiikkia, mutta olipa kyllä aika stressaava reissu. Tulipa nyt myös todistettua, että hänen kanssaan ei pidä autoilla enää klo viiden jälkeen, kun alkaa illan kitinät muutenkin. Hän ei nimittäin silloin nuku edes autossa, vaan huutaa kurkku suorana. No, selvittiin onneksi kotiin!

Tulevat viikot kuluvat pitkälti tavallisen arjen parissa joulua odottaen. Tässä kuussa vauvalla ei ole Tyksin seurantakäyntiäkään eikä edes neuvolaa, mikä tuntuu ihan oudolta, kun tähän asti ollaan seurattu kaikkea niin tarkasti. Se kuitenkin kertoo siitä, että hyvin meneee. Välillä muiden saman viikkoisten keskosten tarinoita lukiessa vasta ymmärrän, miten älyttömän onnekas meidän alkutaival on ollut. Siitä ollaan kiitollisia. ♥