Tämä joulu herkistää ihan eri tavalla kuin aiemmat joulut. Huomaan, etten oikein osaa edes pukea sanoiksi ajatuksiani, sillä olen aloittanut tämän tekstin jo kymmeniä kertoja uudelleen.
Joulu on ollut itselleni aina jotenkin erityisen merkityksellinen juhla. Perinteitä ja aikaa läheisten kanssa, jännitystä ja taikaa. Taika on vuosien mittaan jo hieman haalistunut, mutta omat lapset on tuoneet sitä ripauksen takaisin. Omat lapset ovat ylipäätään suurin syy sille, miksi tämä joulu nyt herkistää - ja etenkin meidän pikkukeskonen.
Muistan nimittäin viime jouluna miettineeni, mitähän seuraava joulu tuo. Olimme toivoneet silloin noin puolisen vuotta toista lasta ja juuri jouluna kuulimme, että lähipiiriin olisi syntymässä kaksi. Toivottiinkin siksi entistä enemmän, että olisipa meilläkin ensi jouluna jo pieni vauva.
Ja tässä sitä nyt ollaan pienen vauvan kanssa. Ihmeellisintä tästä tekee se, että ilman kehittynyttä vastasyntyneiden tehohoitoa, emme hyvin todennäköisesti nyt viettäisi joulua vauvan kanssa. Se herkistää eniten. Ajatus siitä, että nytkin tuolla samalla osastolla on perheitä, joiden joulu kuluu niiden niin kovin tuttujen seinien sisällä. Kenties niinkin isojen kysymysten äärellä, että kuka jakautuu mihinkin: kuka on vauvan kanssa, kuka perheen muiden lasten? Tai kenties jopa sellaisten, että näkeeköhän meidän vauva vielä ensi joulun?
Ajatus puristaa sydäntä. Tekisi mieli ottaa nuo perheet isoon haliin, luvata, että kaikki järjestyy. Ensi jouluna kaikki on toisin. Nyt on näin, mutta vauvat on vahvoja ja kaikki tuo on kohta kaukainen muisto vain. On ihan ok, jos ei ole joulumieltä lainkaan ja on ihan ok, jos joulumieli vie pois sairaalasta muiden läheisten luo. Keskolaelämään ei ole sääntö- eikä ohjekirjaa, on vain tehtävä niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Silloinkin, kun mikään ei tunnu.
Muistan vielä hyvin esikoisen ensimmäisen joulun, hän oli silloin vasta kuukauden ikäinen. Olin itse vielä todella herkillä kaikkien hormonien keskellä, enkä pystynyt edes kuuntelemaan joululauluja, koska aloin saman tien itkeä. Jos tähän vielä lisäisi sen, että vauvan ensimmäinen joulu menisi keskolassa ja sen, että samaan aikaan joko esikoinen viettäisi joulua kaksin isän kanssa tai vauva yksin ilman perhettä - voi että, minä tunnen tuskanne.
Niin usein kävin läpi näitä samoja ajatuksia. Olin aina väärässä paikassa, hylkäsin aina jonkun. Olin aina siellä, missä en halunnutkaan olla. Oli vaikeaa olla kokonainen äiti missään, mutta jakautumaankaan ei silti pystynyt. En osaa siis edes kuvitella, miltä tuo kaikki sama tuntuisi nyt jouluna. Vauvan ensimmäisenä jouluna.
Tunnen siis itse tällä hetkellä äärimmäistä kiitollisuutta siitä, että aattoaamuna herään (luultavasti aivan liian aikaisin) kahden oman lapseni viereltä. Pääsemme luomaan ja toteuttamaan omia perinteitämme, omassa kodissamme. Se ei ole kaikille mahdollista, mutta meille on. Se on yhtä aikaa ihanaa ja haikeaa. Se vetää mielen herkäksi.
Ajatella, että minulla on kaikki tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti