Ollaan asuttu uudessa kodissa pian kaksi kuukautta. Tuntuu, että oltaisiin asuttu paljon kauemmin. Viihdytään täällä tosi hyvin ja tämä tuntuu ihan kodilta. On tuntunut oikeastaan ihan alusta saakka. Jotenkin ollut vain sellainen olo, että täällähän meidän olisi kuulunut asua koko ajan.
On ihanaa, kun ei ole yhtään seinänaapuria. Kun on oma piha, johon on helppo lähteä ulkoilemaan milloin vain. Kun on tilaa joka puolella ja kaikella oma paikkansa. Itse asiassa meillä on vieläpä kaikilla oma huone. Nautin myös siitä, että ulkona on jotain tekemistä, kuten haravointia tai lumen kolaamista. Toki nyt sitä lunta on tullut ihan riittämiin, mutta ainakin on puuhaa.
Ainoana miinuksena täällä asumisessa on välimatkat. Varsinkin nyt tarvella oikein mihinkään ei ole asiaa ilman autoa. Siksi lähteminenkin tuntuu välillä ylivoimaiselta, ei vain millään huvittaisi mennä kauppaan. Tykkäsin aina edellisissä asunnoissa tehdä pienet kauppareissut kävellen rattailla. Mutta tottumiskysymyshän tämä on!
Murhetta sitten aiheuttaakin tällä hetkellä vain se, että hoitovapaa on päättymässä. Viikon päästä palaan töihin, yli kahden vuoden tauon jälkeen. Töihin paluu itsessään tuntuu ihan mukavaltakin. Sen sijaan taaperon päiväkodin aloitus ei liiemmin. Kun tietää, mitä päiväkodin arki voi pahimmillaan olla, sitä vähän jännittää, mitä on luvassa. Jännittää antaa toinen tuntemattomien hoidettavaksi, kun ei tiedä yhtään, mitä päivän aikana tapahtuu.
Uskon, että tähänkin tunteeseen tottuu. Suurin ikävä juttu on kuitenkin se, että taapero itki ensimmäisen vartin, kun kävimme kerran tutustumassa päiväkotiin. Olen itse ollut kolme vuotta töissä taaperoiden ryhmässä, eikä koskaan ole vielä tullut vastaan lasta, joka olisi itkenyt jo tutustuessa, kun vanhempi on kuitenkin ollut läsnä. Vähän siis jännittää, kuinka hankalaa tästä vielä tulee.
Menemme vielä ainakin kahtena päivänä tutustumaan uudelleen. Lisäksi yritetään jutella kovasti aiheesta etukäteen positiivisessa sävyssä. Uskon kyllä, että taapero tottuu päiväkotiin, mutta harmittaa, että hän joutuu olemaan siellä heti täysiä viikkoja ja päiviä. Olisi ollut mukavampaa aloittaa kevyesti uuteen tutustuen, mutta se ei ollut mahdollista, koska vaihdoin työpaikkaa.
Toivotaan kuitenkin, että sopeutuminen uuteen arkeen sujuisi meiltä kaikilta nopeasti ja mallikkaasti. Mies tekee edelleen etätöitä ja kunhan vain löydämme toisen auton, pyrimme järjestämään työt niin, että pojan hoitopäivät olisi aina maksimissaan 9-16.30. Joka päivä ei tähän pystytä, koska miehen työt vaihtelee paljon, mutta jos edes useimmiten.
Hyvää siis kuuluu, mutta tulevat muutokset jännittävät!
