Kylläpä alkaa turhauttaa!

Alkaa olla näemmä jo vakio, että kun aloitan kirjoittamaan vauvan viikkopostausta (kirjoitan sitä aina pitkin viikkoa, ettei asiat unohdu), siitä tuleekin vain suoraan kunnon avautuminen omista tunteista ja ajatuksista. :D Tällä kertaa piti päästä kertomaan, että nyt iski turhautuminen ihan kaikkea kohtaan, mikä keskosuuteen ja keskolassa olemiseen liittyy. Olen yrittänyt järkeillä, että sen on johduttava siitä, että meillä menee nyt niin hyvin ja siitä, että oma varmuus ja taito toimia vauvan kanssa on kasvanut. Se on kai siis hyvä merkki. Mutta kun turhauttaa.

Turhauttaa se, että aina pitää olla hoitajat paikalla. En voi vieläkään hoitaa vauvaa normaalisti kuin omaani. Aina pitää kysyä hoitajilta voinko ja näinkö. Vähän jopa jo ahdistaa, että joku "kyttää" koko ajan olan takana kaiken, mitä vauvan kanssa teen. Haluaisin vain tehdä yksin, sanoa, että menepä kuule pois vaan, kyllä mä nyt tämän osaan itsekin.

Tähän vaikuttaa ehkä myös se, että hoitajat ovat nyt vaihtuneet koko ajan, joka päivä, joka vuoro. Se on todella raskasta, kun aina joutuu käymään läpi kaiken uudelleen jokaisen kanssa, eikä koskaan tiedä, mitä hoitaja tietää ja mitä ei. Tosin tänään pitkästä aikaa oli paljon parempi mieli, kun olikin aamulla kiva tuttu hoitaja vastassa ja hän jätti minut myös vauvan aamutoimiin yksin sillä aikaa kun kävi toisessa huoneessa. Luottamus tuntuu hyvältä ja se, että saa edes hetken tehdä jotain kaksin vauvan kanssa. Tätä juuri olen kaivannut!

Turhauttaa myös se, etten oikein saa täällä kunnollista imetysohjausta. Haluaisin niin kovasti imetyksen onnistuvan ja vain yksi hoitaja on vaikuttanut siltä, että oikeasti tietää jotain asiasta ja osaa ohjata. Muut eivät edes usein ehdota rinnalle ottamista, vaan se pitää tehdä aina itse, kun taas tuo yksi hyvä hoitaja sanoi, että ehdottomasti sitten joka kerta rinnalle kun vähänkään siltä näyttää. Olisipa kaikki yhtä aloitteellisia ja mukana tässä. Toivon, että tämä johtuu vain siitä, että vauva vasta tutustuu rintaan, eikä tarkoitus ole vielä ruokailla siitä. Ehkä parempi ohjaus alkaa sitten, kun pitäisi oikeasti jo oppia syömään? Jos en olisi jo imettänyt yhtä lasta ja tutustunut itse paljon aiheeseen, olisin kyllä ihan hukassa tämän homman kanssa. Olen kyllä jo muutenkin vähän :D

Yksi toinen hoitaja myös tuossa jo kyseli, että pitäisikö opettaa vauva pullolle, kun hän noin hamuilee. Siis että pullolle, kun ensisijaisesti pitäisi toiveeni mukaan opettaa rinnalle, eikä siihenkään ole vielä kunnolla ryhdytty. Jos olisin yhtään kipakkaluonteisempi, olisin luultavasti pyytänyt häntä suksimaan sen pullonsa kanssa sinne niin... Sopersin vaan sitten kuitenkin jotain, että öö niin no, en ole ehtinyt miettiä asiaa. Mikä oli tavallaan tottakin. Olen sittemmin ajatellut, että pullollekin voidaan kyllä opettaa, mutta haluan ensin panostaa täysillä imetykseen ja saada sen edes vähän käyntiin. Sen jälkeen sitten pullo. Pullossa ei itsessään ole mitään pahaa, kunhan ensin imetyksen eteen on tehty tarpeeksi töitä, koska siihen pyrin.

Harmi, ettei meidän omahoitajakaan ole ollut samaan aikaan kanssani nyt viikkoon. Voisin avautua hänelle näistä jutuista ja voitaisiin tehdä joku suunnitelma, mikä olisi kaikilla tiedossa, jotta vältyttäisiin turhilta päällekkäisyyksiltä tai "yhteentörmäyksiltä". Haluan myös lisätä tähän väliin, että melkein kaikki henkilökunta täällä on kyllä osaavaa ja mukavaa. Tekevät työtään koko sydämellään ja käsittelevät sekä kohtelevat vauvaa aivan ihanasti. Nämä ajatukset kumpuaa nyt enemmän joistain toimintatavoista ja väsymisestä niiden kankeuteen. Sekä siitä, että hoitajat vaihtuvat niin tiuhaan. Älkää siis ymmärtäkö väärin, arvostan kyllä sitä, mitä täällä vauvan eteen tehdään ja miten vanhempia yritetään ottaa mukaan niin paljon kuin näissä olosuhteissa turvallisesti pystytään. Se vain turhauttaa, että tilanne nyt on tämä ja sille ei mitään voi.

Turhauttaa myös se, ettei oikein mitään edistystä ole enää tapahtunut. Siis sellaista selkeää, kuten että saataisi vihdoin pois happiviikset tai opittaisi syömään itse. Maitomääriäkään ei ole nostettu moneen päivään. Tuntuu, että jämähdettiin nyt tähän kaiken kehityksen kanssa, kun alussa tuli joka päiviä isoja uusia etappeja. Mutta painoa vauvalle kyllä tulee ja hän voi hyvin. Onhan sekin toki kehitystä. Luulen, että väkisinkin vaan kaikki isommat edistymiset vähenee, kun tila alkaa olla tosi vakaa ja vointi hyvä. Lääkäri totesikin viikkokeskustelussa, että tämä on nyt usein se vaihe, kun vaatii eniten malttia, kun kaikki sujuu ja pitää vain odottaa.

Pitäisi varmasti osata siis vain enemmän iloita, että mitään takapakkejakaan ei ole tullut. Hoitajakin juuri sanoi, että meillä on aivan ihastuttava supervauva! No niin onkin ❤️ Vielä kun sen kanssa saisi olla niin kuin vauvojen kanssa ollaan. Sitä tässä lähinnä olen kaipaillut ja varmaan kaipailen kotiutumiseen saakka.

Aiheeseen vähän liittyen tuli myös mieleen, että on jotenkin karua, miten keskosen synnyttyä vanhemmat jää vähän heitteille. Keskolan puolelta ei ole tarjottu esim. minkäänlaista keskusteluapua, mitä mulle kyllä tarjottiin silloin kun olin vielä raskaana ja seurantaosastolla vuodelevossa. Osa hoitajista kysyy toki välillä, miten jaksetaan. 

Täällä pidetään kyllä vauvasta ihan mielettömän hyvin huolta, mutta vanhemmat sitten vain seilaavat omissa vesissään joko hyvin tai huonosti :D Meillä menee onneksi hyvin, mutta kyllä tässä hiljalleen on miettinyt, että kaipaisi ehkä jotain purkukeskusteluakin kaikille omille ajatuksille ja tunteille, vaikkakin tämä blogiinkin avautuminen jo auttaa, kun saa ajatukset pois päästä ja jäsenneltyä. Kirjoittaminen on aina ollut mulle paras väylä tähän.

Pakko myös hieman aiheeseen liittyen todeta sekin, että olen yllättynyt, miten kivaa on ollut jutella toisten vanhempien kanssa täällä. Koskaan ennen ei vertaistuki ole tuntunut näin merkitykselliseltä. Aluksi vielä aina toivoin, ettei yhteiskeittiössä olisi muita paikalla. Nyt huomaan toivovani, että olisipa edes joku tuttu. Mikään ei ole täällä parempaa kuin vaihtaa kuulumisia toisen saman kokeneen kanssa. Jakaa ne samat turhautumiset, pelot ja ilon hetket jonkun kanssa, joka tietää ihan tasan, mistä puhut. Huomata, että tämähän onkin tosi tavallista tai että tilannehan voisi olla paljon huonompikin tai toisaalta, että kas, täältä todella voi joskus päästä poiskin.

Mieleni on siis tällä hetkellä muuten kyllä tosi hyvä, paljon positiivisempi kuin viimeksi tunteista kirjoitellessani, mutta vain vähän turhautunut. Tuntuu välillä siltä, ettei päästä ikinä kotiin tätä menoa. Luulenpa, että se kuuluu kuitenkin tähän kehitysprosessiin ja vaihtuu taas kohta johonkin toiseen tunteeseen.

Ehkä seuraavaksi voisin tilata vaikka ripauksen optimistisuuttakin?

"Entäs jos kaikki meneekin hyvin

entäs jos elämä asettuu uomiinsa

ohjautuu oikealle paikalleen

pyrkii vähin äänin kohti parempaa

entäs jos ne yön painajaiset

ovatkin vain kevyitä varjoja

jotka valossa kulkevat

kohti onnellisia loppuja

ja entäs jos en ole yksin minä

joka elämäni sotkuisia

vyyhtejä selvittää

entäs jos minä vain pidänkin kiinni

kun joku muu sitä

kanssani kerii."

- Elina Salminen

Toinen viikko keskolassa, 32+4

Aika on mennyt hirmunopsaa. Hassua siis ajatella, että vauva on ollut täällä jo kaksi viikkoa. Tai oikeastaan samalla tuntuu, että hän olisi ollut täällä aina ja samalla, että vastahan hän syntyi. Varsinkin ajatus siitä, että minun sairaalaan saapumisestani on jo pian kuukausi, tuntuu ihan oudolta! Siihen nähden aika vasta onkin lentänyt. Kumpa seuraavakin kuukausi menisi yhtä nopsaa.

Tämä viikko on ollut erityisen mukava, koska ollaan menty koko ajan hieman normaalimman vauva-arjen suuntaan. Olen saanut ottaa vauvaa syliin ilman hoitajien läsnäoloa, esimerkiksi lohduttaakseni, auttaakseni masuvaivoissa tai ihan muuten vain läheisyyttä tankkaamaan. Aluksi jännitti tosi paljon, mutta hiljalleen homma on alkanut sujuakin. Eniten pelottaa, kun hän pulauttelee, ettei vain tukehdu huonossa asennossa sylissä. Johtojen kanssa saa myös olla tarkkana ja happiviiksien ollessa päällä en ole häntä viitsinyt nostella, kun niiden mitta ei riitä tuolille saakka. En myöskään usein tohdi häiritä vauvan unta. Aika harvoin siis otan häntä yksinäni syliin, mutta ihanaa kun siihen on edes mahdollisuus.

Samoin teen jo itse kaikki vauvan aamutoimet, vaikka hoitaja on toki aina vielä läsnä. Eli nosto hoitopöydälle ja sitten vanulapuilla putsaus ja/tai suihkun alla pikapesu, vaipan ja vaatteiden vaihto, napatyngän hoito (tynkä tosin irtosi eilen) sekä punnitus. Nämä tehdään joka aamu kahdeksalta. Maidotkin osaan laittaa tippumaan, mutta en näe sillä hirveästi lisäarvoa hoidon kannalta ja aamuisin menee samalla myös lääkkeet, niin hoitajat tekevät usein sen. Nämä vaipanvaihdot on myös kivoja hetkiä seurustella vauvan kanssa, sillä hän on usein virkeä vielä hoitojen jälkeenkin jonkin aikaa. Vauvan käsittely on koko ajan helpompaa ja varmempaa eikä enää jännitä.

Tällä viikolla vauva pääsi myös maistelemaan rinnalle ensimmäistä kertaa. Se oli itselle taas jännää, mutta myös ihanaa. Pari kertaa hän osasi imeä, mutta muuten vain ihmetteli asiaa kulmat kurtussa ja silmät suurina, kunnes vajaan kymmenen minuutin jälkeen nukahti ja siirtyi kenguruun. Syömisvalmiudet kaiketi ovatkin vasta 34+ viikosta alkaen eli nyt se on vain tällaista tutustumista. Olisi kyllä ihanaa, jos vielä joskus päästäisi täysimetykselle, mutta täytyy myös varautua pettymään. Ja ainakin hoitajat kovasti kehuvat hänen imemistaitojaan tutin kanssa ja nyt hän on alkanut myös jo hieman hamuilemaan ruoka-aikoina. Tästä edespäin hänet olisi tarkoitus ottaa rinnalla käymään mahdollisimman usein, kun hän on virkeä ja hamuilee. Pumppaan yhä kaikki maidot seitsemän kertaa päivässä ja tällä hetkellä maitoa tulee sellaiset 800-900 ml vuorokaudessa.

Kyselin hoitajilta myös tällä viikolla, että opetetaanko vauvalle aina tuttipullokin täällä. Kuulemma se on tapauskohtaista ja tämä hieman yllätti. Vauvan kanssa voi siis kotiutua pelkällä osittaisimetyksellä ja nenämahaletkullakin, ilman pulloa! Mutta kuulemma jotkut hoitajat mielellään pullon opettaa, jotta vauva voisi syödä itsekin, vaikken ole paikalla. Tämä nosti vähän karvat pystyyn ajatuksella "eiköhän asia ole sitten minun päätettävissäni, kun tämä on kuitenkin minun vauvani ja toiveenani on täysimetys". Tuli heti mieleen kuva, että jonain kauniina päivänä kun olen itse poissa ja palaan takaisin, siellä on joku hoitajista vastassa pullo vauvan suussa ilman, että minulta on kysytty mitään.

Ei asialla nyt sinällään ole merkitystä ja ymmärrän tietysti, miksi pullokin haluttaisi opettaa, mutta toki vähän jännittää, mitä se sitten imetykselle tekisi, jos vauva alkaisikin suosia pelkkää pulloa. Pitää kuitenkin ehkä vielä painottaa, että minä haluan imettää, mutta sekin käy vähän raskaaksi, kun hoitajat ovat nyt vaihtuneet niin tiuhaan koko ajan. Joka päivä uusia naamoja vastassa.

Vauvan vointi on ollut tämänkin viikon tosi tasainen. Yhtenä aamuna tätä taas ihmettelin ääneen lääkärille ja sanoin, että pelottaa, koska tulee jotain pahaa vastaan. Hän totesi, että jotkut ovat vain tällaisia ihmevauvoja, kaikille ei takapakkejakaan tule. Katsotaan siis, miten pitkälle tämä ihme kantaa. 

Maitojen nostojen kanssa on ollut kyllä vähän haasteita, että niitä ei ole saatu nostettua ihan niin nopsaa kuin haluttaisiin. Nyt aloitettiin siksi myös maidonvahvike, mikä pikkukeskosilla melkein aina on käytössä, mutta meillä sen aloitusta lykättiin siksi, että vauvan syntymäpaino oli niin korkea. Mutta muuten vauva on tosiaan virkeä ja hyvävointinen, nukkuu myös paljon useimmiten ihan levollisesti. Ei juuri itkeskele, ellei masu joskus vaivaa. Paino on alkanut nousta kivasti ja tasan kaksiviikkoisena ylitettiin vihdoin syntymäpainokin.

Tällä viikolla oli myös rutiinisti toinen aivojen ultraus sekä fysioterapeutin arvio ja niissäkin oli kaikki ok. Vauva pääsi myös "isojen" vauvojen kehtoon eli luovuttiin lämpöpatjasta, kun hän hikoili sen kanssa niin kovin. Happiviiksistä hän on yhä irti säännöllisesti, muttei vielä kokonaan pärjää ilman. Useita tunteja menee kuitenkin jo hienosti. Toisin sanoen tällä hetkellä on tavoitteena vain maitomäärien nostot ja happiviiksistä vieroitus, muuten kaikki on tasaista. Apneoita/pulssinlaskuja vielä tulee satunnaisesti.

Itse olen tällä viikolla myös kipuillut riittämättömyyden tunteen kanssa. Tuntuu, että esikoinen on alkanut nyt vasta reagoimaan poissaolooni ja näyttää ikäväänsä. Omahoitajan kanssa juteltuani päätin muuttaa rutiinia. Tähän asti olen ollut kaksi yötä sairaalassa ja yhden kotona. Nyt ajattelin kokeilla olla noin joka toisen kotona ja joka toisen sairaalalla, ihan jo siksikin että esikoisella ei ole enää ihan joka päivälle hoitajaa kotona. Olen myös välillä useampia öitä kotona ja vastaavasti sitten sairaalalla useampia päiviä. Vähän kuin kävisi siis tekemässä työpäivän sairaalalla ja palaisi yöksi kotiin. Näin näen kumpaakin lasta kuitenkin joka päivä, vaikka väliajat voi olla sitten vuorokaudenkin mittaisia. Ajamista tässä toki tulee ja parkkimaksukin on aina noin 12 euroa jokaiselta vuorokaudelta. Mutta semmoista se!

Vauvan kannalta tulee myös yhä surku, vaikka nähdäänkin yhä päivittäin. Erossaoloa tulee kuitenkin usein kokonainen vuorokausi. Mutta kuten omahoitajakin totesi, vauva ei osaa vielä äitiä kaivata samoin kuin esikoinen ja nukkuu yhä päivästä n. 22-23 tuntia. Olen siis oikeastaan suurimman osan päivästä täällä "turhaan". Osallistun hoitoihin 3 tunnin välein noin vartin ajan, aina ei sitäkään jos laitetaan vain maito valumaan, mutta muut ajat vauva aina nukkuu ja minä lähinnä selaan puhelinta tai pumppaan. Toki sitten kenguru on kerran päivässä 2-3 tunnin ajan, mutta sen saa toteutumaan silti päivittäin vaikka noudattaisin joka toinen päivä -systeemiä. Öisin hoitajat antavat maidot ja vaihtavat kerran yössä vaipan eli itse osallistun lähinnä lohdutteluun, jos vauva herää itkemään. Toistaiseksi näin ei ole enää öisin käynyt, vaan hän nukkuu levollisesti eli olisi vauvan kannalta sinällään aika sama asia olenko kotona vai sairaalalla yön.

Kaikkiaan meillä menee siis edelleen tosi kivasti. Niin kivasti kuin pikkukeskosen kanssa voi alkuviikoilla mennä! ❤️

Vauvan vuorokausi kaksiviikkoisena (keskolassa rv 32+3)

Kirjoitin esikoisen ajoilta vauvan vuorokausi -postauksia muistoksi. Ajattelin, että tätä olisi kiva jatkaa nytkin, vaikka vuorokaudet keskosen kanssa ovatkin hyvin erilaisia. Tai ehkä juuri siksi ne onkin kiva taltioida. Hommaa hankaloittaa nyt vähän se, etten ole sairaalalla enää kahta yötä putkeen. Haluaisin kuitenkin aloittaa nämä postaukset aina aamusta, kuten aiemmatkin, mutta se ei nyt siis onnistu, koska päivän kulku katkeaisi aina iltapäivän kotiinlähtöön.

Ajattelin siis, että järkevintä olisi nyt aloittaa siitä, kun saavun kotoa sairaalalle ja lopettaa siihen, kun lähden takaisin kotiin. Sitten joskus kotiutuessa voidaan taas palata normaaliin aamusta aamuun -rytmiin.

Ensimmäisen tällaisen postauksen tein viimeksi esikoisesta 2 viikon iässä, joten mennään sillä nytkin. Vauvan kalenteri-ikä on siis nyt noin kaksi viikkoa, mutta ikää lasketaan myös raskausviikoissa, joita on 32+3. Lasketun ajan jälkeen vauvalla tulee olemaan sekä kalenteri-ikä että kehitysikä. Kalenteri-ikä on suoraan päivistä laskettu ikä, mutta kehitysikä alkaa kulua vasta lasketusta ajasta. Eli meidän kohdalla, kun vauvan kalenteri-ikä on noin kolme kuukautta, hänen kuuluu silti kehitykseltään vastata vasta kuukauden ikäistä vauvaa.

Keskiviikko 26.7.2023

16.40 Tulen kotoota sairaalalle. Pesen sekä desinfioin kädet ja menen heti katsomaan vauvaa. Hän nukkuu levollisesti. Huomaan, että hänelle on vaihdettu ihan tavallinen vauvan sairaalasänky, ei enää lämpöpatjaa. Hoitaja saapuu pian huoneeseen tekemään klo 17 hoitoja. Hän on minulle uusi, mutta tosi mukava. Hän kertoo vauvan kuulumiset: kaikki on mennyt todella hyvin. Hän kertoo myös, että fysioterapeutti kävi tänään tekemässä vauvasta arvion. Harmittaa, koska minulle sanottiin, että se olisi vasta torstaina. Siinä oli ollut jokin sekaannus. Vauvan taidot vastasi onneksi ikätasoa. Sovitaan myös vielä ensi viikolle toinenkin käynti, jossa saamme vauvan käsittelyohjeita.

16.50 Vaihdan itse vauvalle vaipan ja pyydän, josko saisin hänet siitä heti kenguruun. Se sopii, joten riisumme vauvalta vaatteet ja puen itselleni sairaalan paidan. Nostan vauvan ihoani vasten paidan alle ja siirryn nojatuoliin.

17.00 Hoitaja ehdottaa, että vauva kävisi ensin rinnalla, kun hamuilee niin paljon ja on ihan virkeä. Näin siis teemme. Vauva tutustuu jälleen hommaan ja tekee muutamia imuliikkeitä, kunnes kymmenen minuutin jälkeen väsähtää. Hän saa kuitenkin jäädä imetysasentoon lepäilemään, ihokontakti kun kuitenkin toteutuu näinkin. Tällä kertaa sain imetykseen paljon parempaa ohjausta kuin viimeksi, esimerkiksi siihen, miten vauvan kuuluisi olla, miten rintaa pitäisi "asettaa" vauvan suuhun ja miten vauvan asentoa voi itse tukea.

17.10 Hoitaja laittaa vielä vauvan maidot valumaan nenämahaletkuun. Olemme kengurussa yhteensä 2,5 tuntia. Sinä aikana ihailen vauvaa, korjaan hänen asentoaan, laulan vauvalle ja selailen puhelinta. Hän on ihan rauhallinen koko ajan ja nukkuu.

19.30 Hälytän hoitajan paikalle. Hän on yövuoron hoitaja ja minulle jälleen uusi naama. Hän irrottaa vauvan johdot ja minä siirrän vauvan hoitopöydälle. Vaipan vaihto ja vaatteet päälle. Siitä sänkyyn harsokapaloon ja peiton alle. Hoitaja laittaa maidot taas valumaan.

19.50 Pumppaan itse maitoa 180 ml. Tiskaan pumpun osat, laitan seuraavan maitoannoksen (40 ml) pöydälle odottamaan (säilyvät huoneenlämmössä kuusi tuntia) ja loput jääkaappiin. Vaihdan päälleni oman paidan.

20.00 Lähden iltapalalle vanhempien keittiöön. Siellä ei ole ketään. Syön leivän sekä muroja ja salakuljetan huoneeseen vielä jugurtin, jonka syön siellä. Huoneessa ei oikeastaan saisi ruokailla, mutta ei kai yksi jugurtti pahaa tee. Teen myös omat iltatoimet. Selailen vähän vielä puhelinta sängyssä. Laitan pumppausherätykset klo 23.00 ja 4.30. Hoitajan kanssa olen sopinut, että osallistun vauvan yötoimiin, jos satun olemaan hereillä, mutta muuten ei tarvitse herättää.

21.00 Alan nukkumaan.

22.30 Havahdun hoitajan tuloon, mutta nukahdan heti uudelleen. Hän käy laittamassa vauvalle vain maidot ja poistuu.

23.00 Herään kelloon, mutta nukahdan vahingossa uudelleen. Herään kuitenkin itse taas tunnin päästä eli klo 00.00 ja pumppaan maitoa 140 ml. Pumppaan aina n. 10 minuuttia kerrallaan. Tiskaan pumpun osat, laitan pöydälle kaksi seuraavaa annosta maitoa ja loput jääkaappiin. Kurkkaan vauvan, hän nukkuu. Sitten itsekin takaisin nukkumaan.

Vuorokausi vaihtuu, torstai 27.7.2023

2.00 Näihin aikoihin hoitaja käy taas huoneessa ja vaihtaa nyt myös vaipan vauvalle ja laittaa maidot. Itse kuitenkin nukun sikeästi, joten en ole tietoinen asiasta.

4.15 Herään, kello soittaisi vasta vartin päästä. Nousen ja pumppaan maitoa 160 ml. Tiskaan pumpun osat. Kurkkaan vauvan, hän nukkuu. En oikein meinaa saada itse uudelleen unta, mutta jossain kohtaa taas nukahdan.

5.00 Näihin aikoihin havahdun ääniin, hoitaja vaihtaa vauvalle vaippaa ja vauva pienesti itkeskelee. Kuulostelen homman olevan jo ihan loppusuoralla, joten jatkan unia. Hoitaja laittaa myös maidot vauvalle.

6.45 Herään. Kello soittaisi taas vartin päästä, joten nousen aika pian ylös omille aamutoimille. Käyn myös suihkussa. Sen jälkeen kurkkaan vauvan sänkyyn, siellä hän tuhisee kädet naamalla. Voisin katsoa häntä ikuisuuden, mutta kello käy!

7.05 Alan pumppaamaan maitoa. Tuloksena 130 ml. Tiskaan pumpun osat, laitan seuraavan annoksen pöydälle odottamaan. Petaan sängyn. Otan esille puhelimen, sillä kohta hoitaja jo saapuisi vauvan aamutoimille.

7.20 Hoitaja tulee laittamaan vauvan kantapään lämpeämään (kumihanskaan lämmintä vettä ja se kantapäätä vasten) omakone-näytettä varten. Se on pienen pieni putkilo verta, josta katsotaan monia eri arvoja, esim. suolat, bilirubiini, hemoglobiini, hiilidioksidi jne. Se otetaan ihan aluksi jopa kahdesti päivässä, mutta hiljalleen kertoja harvennetaan, ollen meillä nyt noin 2-3 kertaa viikossa, lopulta kai vain kerran. Vauva nukkuu tyytyväisenä happiviiksillä, hoitaja poistuu.

7.30 Hoitaja tulee takaisin. Nappaa verinäytteen kantapäästä, vauva itkaisee vähän pistosta. Sen jälkeen irroitan häneltä johdot sekä happiviikset ja nostan hänet hoitopöydälle. Hän mieluusti vain jatkaisi uniaan, muttei liiemmin protestoi. Tehdään pikaiset aamupesut vanulapuilla (samat kuin täysiaikaisille tehdään eli silmät, kaula, kainalot, napatynkä jne.). Tämän jälkeen riisun vaipan ja siirrän vauvan vaa'alle. Paino on noussut hyvin, kohta ollaan jo syntymäpainossa! Punnituksen jälkeen pikainen pyllyn pesu, kuivaus ja vaatteet päälle. Ihailen hetken vauvaa, hän näyttää niin isolta vaatteissaan. Ja silti niin pieneltä. Söpö kuin mikä.

7.50 Nostan vauvan sänkyyn, laitan johdot takaisin kiinni. Harsokapalo ja peitto. Mainitsen hoitajalle vauvan hamuilevan ja päätetäänkin ottaa hänet hetkeksi rinnalle. Hän käy taas vähän maistelemassa,  pari kertaa imee kunnolla. Vajaan kymmenen minuutin jälkeen hän hieman väsyy, joten nostan hänet takaisin sänkyyn ja peittelen uudelleen. Hoitaja laittaa maidot valumaan nenämahaletkuun. Vauva jää etsimään unta, hoitaja poistuu.

8.10 Menen itsekin aamupalalle vanhempien keittiöön. Teen leipää, jonka syön siellä. Huoneessa kun ei tosiaan saa ruokailla. Kahvin otan kuitenkin mukaan huoneeseen, kun olen muuten valmis.

8.30 Palaan huoneeseen. En ihan ehdi aloittaa kahvia, kun tuleekin jo lääkärinkierto hieman tavallista aiemmin. Tällä kertaa vain yhden lääkärin voimin, hän on meidän mukava omalääkäri. Alussa lääkäreitä oli aina kolme: yksi lastenlääkäri ja kaksi erikoistuvaa, mutta ilmeisesti vauvan kasvaessa ja voinnin tasoittuessa on useimmiten enää vain yksi lääkäri paikalla. Kaikki on vauvalla juuri niin kuin pitääkin.

8.50 Istahdan sängylle kirjoittamaan tätä postausta, hörpin kahvia. Paras ostos tänne oli kyllä termarimuki! Muutaman kylmän kahvin join, ennen kuin viisastuin ja käväisin kaupassa.

9.10 Hoitaja tulee laittamaan vauvalle happiviikset, kun hengitys on vähän tihentynyt. Itse jatkan postauksen kirjoittelua.

9.50 Kirjoitan yhä tätä postausta. kun fysioterapeutti käväisee sopimassa ajan ensi viikolle. Käydään silloin sitten läpi vauvan käsittelyohjeita. Jatkan taas tätä postausta. Kympiltä olen valmis, jatkan puhelimen selailua sängyllä. Alkaa olla jo vähän nälkä. Mietin, missä välissä kävisin syömässä. Keittolounas aukeaa klo 10.30, vauvan hoidot on klo 11. Haluaisin vauvan tänään kenguruun ja parhaat vaihtoehdot olisi n. klo 11 tai klo 14 aikaan, jolloin annetaan maidot. Ehkä otan hänet kenguruun vasta klo 14, koska minulla ei ole iltapäivälle enää ruokaa ja ehtii kyllä tulla nälkä uudelleen, jos käyn lounaalla jo ennen klo 11.

10.30 Pumppaan maitoa 120 ml. Tiskaan, laitan annoksen pöydälle ja loput jääkaappiin. Kurkkaan ja ihailen vauvaa hetken. Hän nukkuu.

10.40 Hoitaja tulee käymään ja tsekkaa vauvan. Katson itse maitojääkaappia läpi ja otan kohta vanhaksi meneviä maitoja pois. Kuljetan ne hissiin, joka vie ne äidinmaitokeskukseen pakastettavaksi. Otan samalla mukaan uusia pulloja ja pumppauspäät. Päät vaihdetaan kerran päivässä uusiin ja pullot ovat kaikki kertakäyttöisiä. Tuntuu kauhealta tuhlaukselta, mutta koska täällä niitä ei voida kaiketi steriloida, systeemi on tämä. Palaan  huoneeseen.

11.00 Hoitaja tulee laittamaan vauvalle maidot valumaan, itse jatkan hetken tätä postausta. Muita hoitotoimia ei nyt tehdä, täällä pyritään pikkukeskosten kanssa yleensä noin joka toiseen kertaan, jos ei ole kakkaa, jotta vauva saa tarpeeksi lepoa.

11.10 Päätän käväistä lounaalla. Saan sen ilmaiseksi: täällä kuuluu kerran päivässä toiselle vanhemmalle pizza tai keitto. Otan keittolounaan mukaan: tänään se on mausteinen kanalinssikeitto. Siihen kuuluu myös salaatti ja leipä. En yleensä ota leipää, koska gluteeniton vaihtoehto ei ole niin herkullinen, mutta teen nyt poikkeuksen ja otan ihan tavallisen leivän kun menen kuitenkin yöksi kotiin ja on hyvännäköisiä sämpylöitä.

11.20 Palaan keskolan keittiöön syömään. Keittiössä on toinenkin äiti, jonka muistan yhdestä vanhempaintapaamisesta. Kyselen heidän kuulumiset ja jutellaan hetki. Meillä on ollut hyvin samanlaiset alut samoilla viikoilla, mutta he ovat pääsemässä tänään kotiin. Selviää myös, että asumme samalla paikkakunnalla. Ties vaikka joskus vielä tulisi törmättyä.

11.45 Olen valmis ja palaan huoneeseen ruokalevolle. Kurkkaan ensin vauvan, hän nukkuu. Tiedossa on siis puhelimen selaamista, taas. Kirjoittelen myös postauksia ja muokkailen kuvia oikeaan kokoon.

13.00 Lähden syömään välipalaa, että kenguruhoito menee mukavammin. Maissikakkua ja jugurtti. Keitän myös kahvia hetken mielijohteesta, vaikka tarkoitus oli ottaa termari vain pesuun. Kahvin otan mukaan huoneeseen, kun olen saanut syötyä.

13.30 Sitten taas lypsylehmänä hetken aikaa. Pumppaan 100 ml, tiskaan ja laitan maidon valmiiksi pöydälle.

13.40 Hoitaja saapuu. Käyn itse vessassa ja vaihdan päälle kengurupaidan. Sitten vauvalle vaipanvaihto ja vaatteet pois.

14.00 Olemme asettautuneet kenguruun. Hoitaja on laittanut maidon valumaan. Tässä menee yleensä kivasti ja rauhallisesti, mutta nyt vauva on virkeä ja vähän levoton. Enteilee varmaan jotakin... Ja kyllä, kohta saan päälleni isot puklut! Se olikin ensimmäinen kerta. Sen jälkeen vauva rauhoittuu ja pian nukahtaa. Korjaan häntä vähän ylemmäs ja yritän siivota enimmät puklut pois.

14.15 Iltavuoron hoitaja tulee esittäytymään ja kysymään, tarvitaanko jotain. Sovitaan, että yritän olla puoli viiteen kengurussa, mutta jos ei onnistu niin soitan kelloa aiemmin. Jatkan vauvan ihailua hirveässä puklun hajussa ja selailen puhelinta :D

16.00 Oma olo alkaa käydä vähän tukalaksi ja puklun hajusta tulee myös vähän ällö olo. Hälytän siis hoitajan jo paikalle. Hän on taas uusi naama, kun aiempi hoitaja olikin kiinni muualla. Hän siirtää vauvan sänkyyn. Itse siivoilen tavarat pois ja pumppaan taas maitoa 110 ml laittaen sitten yhden annoksen pöydälle ja loput jääkaappiin.

16.20 Vaihdan oman paidan, käyn vessassa. Hyvästelen vauvan, joka nukkuu jo sängyssään. Tuntuu haikealta ja helpottavalta yhtäaikaa lähteä kotiin. Hälytän vielä hoitajan paikalle ja ilmoitan lähteväni.

16.30 Astun ulos Tyksin ovista. Yksi päivä taas selvitty eteenpäin.

♥♥♥

Vauvan ruokailuja oli tänään kahdeksan kertaa kolmen tunnin välein, maidot hän saa nenämahaletkulla (40 ml kerta). Vauva oli hereillä jokaisen vaipanvaihdon jälkeen n. 10-15 minuuttia eli hereilläoloa tuli nyt yhteensä reilu tunti, loput hän nukkui sikeästi.

Kaikki päivät menee pitkälti samalla kaavalla. Vauvan kenguruajat hieman vaihtelee, mutta muuten näin. Saattaa myös tämän pohjalta vaikuttaa siltä, että hän olisi tosi hyväuninen eikä juuri itke, mutta kuulemma vasta lasketun ajan tienoolla alkaa sellainen ns. normaali vauvakäytös ja esim. itkuisuus. Emme siis vielä julista vauvaa ihmelapseksi näiden osalta :D

Ensimmäinen viikko keskolassa, 31+4

Vauva täytti juuri yhden viikon. Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja joka päivä ollaan otettu isoja edistysaskelia. Nyt joudun myös jo vähän pohtimaan, minkä verran haluan enää julkisesti jakaa vauvan terveystietoja. Ensimmäinen viikko oli hyvin tyypillinen pikkukeskosen viikko silloin, kun mikään ei mene pieleen, mutta tästä eteenpäin voi olla jo enemmän yksilöllisiä erojakin. Ehkä jatkossakin kerron asioita enemmän suurempien linjojen kautta kuin liian yksityiskohtaisesti.

Tämän viikon isoimmat asiat ja pikkukeskosille yleensäkin tyypilliset haasteet ovat olleet hengityksen vaikeus, maitomäärien nostot, apneat ja bilirubiinin nousu eli kellastuminen. Näissä on edistytty joka päivä jollain tasolla ja tällä hetkellä mikään ei ole varsinainen isompi haaste, ellei tule jotain takapakkeja, mitkä on ihan mahdollisia. Vauvan tila on ollut nyt vakaa lähes alusta saakka ja eteneminen on ollut loogista. Alku on ollut paljon helpompi kuin osasin etukäteen kuvitella tai toivoa.

Nyt harjoitellaan jo olemaan hetkiä ilman happiviiksiä ja kanyylikin saatiin pois käytöstä. Vauvaa on siis paljon helpompaa käsitellä ja liikutella. Itse asiassa eilen eli viikon ja yhden päivän iässä sain vihdoin luvan ottaa vauvaa syliin itsekseni ilman, että täytyy kysyä hoitajilta lupaa tai pyytää heidät paikalle. Se vasta tuntuukin isolta ja ihanalta etapilta! Yksi askel siihen suuntaan, että vauva on tosiaan meidän, ei sairaalan. Toki vähän jännittää myös, mutta uskoisin sen menevän ihan hyvin, kun rauhassa tekee. Ja tietysti happiviiksien olisi hyvä olla silloin pois, ettei tarvitse niitä kikkailla itse. Sylittelyä helpottaa myös, että vauva sai vaatteet päälleen viikon iässä.

Muutenkin meitä vanhempia on otettu alusta asti kivasti mukaan vauvan hoitoon. Pieniä askelia kerrallaan toki. Aluksi vaipan vaihtoa, sitten johtojen irrottelua ja kiinnitystä, maitojen laittamista nenämahaletkuun, sitten nostot hoitopöydälle ja uusimpana myös aamupesut hanan alla, jota en vielä eilen rohkaistunut kokeilemaan, vaan halusin ensin nähdä mallin. Mutta seuraavalla kerralla varmasti jo! Tavoitteena on kuulemma tehdä hoitajat mahdollisimman tarpeettomiksi, mutta vielä he (onneksi) ovat tiiviisti mukana hoitotoimenpiteissä. Oma olo on yhä aika epävarma, kun vauva on niin pieni ja johtojen kanssa joutuu vähän säätämään.

Vauvallahan oli ihan alussa tosiaan rinnalla kolme pientä anturilätkää, jaloissa verenpainemittari ja saturaatiomittari, vatsalla lämpöanturi ja kasvoilla nenämahaletku sekä cpap tai happiviikset ja vielä lisäksi kanyyli joko kädessä tai päässä. Näitä sitten vähennetään aina tuen ja seurannan tarpeen mukaan. Nyt jatkuvasti kiinni on enää lätkät, lämpöanturi ja saturaatiomittari sekä nenämahaletku. Happiviikset ajoittain. Nämä varmaan jääkin ehkä jopa kotiutumiseen saakka, koska näiden seurannan tarve on oletettavasti jatkuva, poislukien happiviikset. En tokikaan ole ihan varma.

On myös ollut kiva päästä hiukan seurustelemaan vauvan kanssa. Hän alkaa selkeästi virkistyä, kun yleensä aina hoitotoimenpiteiden jälkeen jaksaa tuijotella silmät suurina maailmaa.  Hoitoajat on täällä aina kolmen tunnin välein, samoin maidot. Joskus annetaan vain maito, jotta vauva saa pidemmän unipätkän, jos tarvetta ei ole esim. vaipan vaihdolle. Muut ajat vauva yleensä nukkuu tai on kengurussa, ja onkin viime päivinä ollut tosi levollinen alun itkuisempien päivien jälkeen.

Meillä on myös aina kerran viikossa isompi keskustelu oman lääkärin kanssa. Se oli nyt ekaa kertaa perjantaina ja oli kyllä tosi kiva! Käytiin läpi tätä viikkoa ja myös meidän tuntemuksia sekä saatiin kysyä kaikki mietityttävät asiat. Vauvalla on muuten myös omahoitaja, joka on meillä aivan ihana! Ei olisi voinut parempaa toivoa. Mietin jo, miten häntä voisi parhaiten muistaa, kun täältä joskus päästään kotiin. Kun voisi jotenkin osoittaa sen arvostuksen, mitä tuntee tätä kaikkea kohtaan. Keskosten hoito on täällä ihan huipputasoa, sitä vain ihmettelee tätä osaamisen ja panostuksen määrää. Ja viitseliäisyyttä ottaa vanhemmatkin mukaan kaikkeen, keskosen hoito kun ei alkuun ole mitään kovin ripeää ja sujuvaa. :D

Vauva on tällä hetkellä kokonaan mun maidoilla. Maito alkoi nousta hyvin parin päivän takkuilun jälkeen ja tällä hetkellä sitä tulee reilu 600 ml vuorokaudessa, mikä on täyspumppaavan vähimmäistavoite kahden viikon jälkeen. Toivottavasti määrät pysyy hyvinä! Nyt maitoa tulee niin hyvin, että pystyn olemaan vuorokauden kotona ja jääkaappiin säilötyt ylijäämämaidot riittää silti vauvalle siksi aikaa. Vauvan maitomäärien noustessa joudutaan kyllä varmaan kajoamaan pakasteisiinkin, mutta toistaiseksi ainakin hyvä tilanne. Pumppaaminen on aika raskasta, mutta myös palkitsevaa.

Kaikkiaan meillä on siis ollut ihan loistava ja tasapainoinen ensimmäinen viikko! Toivotaan toisesta samanlaista.

Keskolaelämää: Rehellisiä ajatuksia ja tunteita viikon jälkeen

Viikko jo takana tätä ihmeellistä uutta arkea keskolassa. Miten on mennyt?

Valehtelisin jos väittäisin, ettei ole ollut yhtään raskasta. Kun joku kysyy, miten jaksan, vastaan silti, että hyvin. Eikä se nyt kovin paljoa eroa totuudesta. Kyllä minä jaksan ja voin ihan hyvin. En ole onneton ja pysyn tolpillani, vaikka nukkuisin välillä heikommin. Mutta myönnän, että olen ehkä osittain jossain selviytymistilassa. Välillä sitä vain mekaanisesti suorittaa asioita, koska niin kuuluu tehdä. Välillä tuntuu siis siltä, etten ole kokonaan läsnä missään. En kotona, enkä sairaalassa. Päässä on ihan liikaa ajatuksia kerralla, kun yritän suoriutua arjesta sairaalassa ja kotona yhtä aikaa, vaikka fyysisesti pystyn olemaan paikalla vain yhdessä kerrallaan. Mutta kyllä minä voin hyvin. Olen onnellinen vauvasta. Jaksan tehdä asioita, syön hyvin ja löydän jokaisesta päivästä ilon aiheita, vaikkei jokainen päivä ole pelkkää iloa.

Mutta kyllä minua väsyttääkin. Se on toki fakta. Sairaalassa en saa kunnolla levättyä, kun öisinkin herään pumppaamaan maitoa ja tiskaamaan pumpun osia ja päälle vauvan hoidot, joissa kestää letkujen ja piuhojen takia aina aikansa. Tulee helposti tunti hereillä oloa kolmesti yössä plus aika, joka kestää nukahtaa uudelleen. Lisäksi laitteet välillä piippaa ja hoitajia käy huoneessa säännöllisesti. Joskus vauva itkee. Kotona taas en saa levättyä, koska haluan antaa kaiken vähäisen aikani esikoiselle, mutta samalla yrittää mahduttaa edes johonkin väliin asioita, joita kotona täytyy myös tehdä tai joita muuten vain haluaisin tehdä. Edestakaisin matkustaminen on raskasta, hyvästien jättäminen on raskasta... Omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen on myös tällä hetkellä kyllä ihan katkolla. Olen vain äiti kahdelle lapselle, jotka repii kahteen eri suuntaan ja kyllähän se vähäsen sydämeen sattuu.

Olen ollut tämän ensimmäisen viikon aina kaksi yötä sairaalassa ja yhden kotona. Se toimii ihan hyvin - sinällään. En nimittäin mitenkään pystyisi olemaan kauemmin erossa vauvasta tietäen, että hän on koko sen ajan yksin pimeässä huoneessa, hereillä ollessaankin. Toisaalta vain yksi päivä kotona ei oikein riitä mihinkään. Ei esikoiselle eikä oman pääni nollaamiselle. Yksi ratkaisu voisi olla myös joka toinen päivä kotona ja joka toinen sairaalalla, mutta myös ravaaminen eestaas tuntuisi jotenkin tosi raskaalta. Mietin myös, josko ajaisin aina yöksi kotiin. Tai ainakin useammin. En tiedä, kaikki ratkaisut tuntuu jotenkin ongelmallisilta. Kun ei ole mitään ohjekirjaa, että "toimi näin, kun sinulle syntyy keskonen".

Mulla on myös huono omatunto/paha mieli siitä, miten paljon tämä rasittaa lisäkseni muitakin, vaikkei mikään syytäni olekaan. Mies joutuu aloittamaan taas työt lomansa jälkeen ja hoitamaan silti sivussa koko kodin sekä esikoisen ja vielä ajamaan vähän väliä sairaalalle. Samalla hän menettää ison osan kuopuksen vauva-ajasta. Lisäksi yksi isovanhemmista "joutuu" nyt uhraamaan kesälomansa esikoisen hoitamiselle. En millään haluaisi vaivata, mutta olisi myös kohtuutonta laittaa esikoinen aloittamaan uudessa päiväkodissa tällaisessa tilanteessa ja pelottaa myös kaikki siellä pyörivät taudit. Olen ikuisesti kiitollinen, että meidän oli mahdollista järjestää asiat niin, että hoitaja löytyi nyt lähipiiristä. Mutta myös ikuisesti pahoillani, että jouduttiin tekemään tämä ratkaisu ja riistämään muidenkin kesälomat omiemme lisäksi.

Välillä mieleni on tosi positiivinen ja ajattelen, että kaikki on mennyt hienosti eteenpäin ja tässähän tämä arki näinkin sujuu. Mukavan leppoisaa nauttia aamukahvia rauhassa vauvan tuhinaa kuunnellen. Olen onnellinen ja mietin, että ihanaa, vauva kasvaa koko ajan ja päästään jatkuvasti enemmän kiinni "normaaliin", vaikka täällä ollaankin. Välillä taas huomaan ajattelevani, että ei ole todellista, tätähän on edessä vielä kaksi kuukautta pahimmillaan tai ehkä pidempäänkin. Miten ikinä jaksetaan niin pitkään? Pakko ottaa päivä ja etappi kerrallaan, muuten ahdistus ottaa vallan ja tuntuu, että tämä on ihan liikaa yhdelle perheelle kannettavaksi.

Välillä huomaan rakastuvani vauvaan aina uudelleen ja uudelleen. Tekisi mieli rutistaa ja pussata hänet piloille. Tuijotan häntä lämpökehdon vierellä niin pitkään, että jalat puutuvat. Ja välillä minusta tuntuu, ettei hän ole minun vauvani. Minä vain hoidan jonkun toisen vauvaa ja odotan, että pääsen joskus kotiin oman vauvani kanssa. Vähän kuin tätä aikaa tai vauvaa ei olisi olemassa ollenkaan, vaan aloitetaan kaikki vasta sitten, kun vauva on kotona. Ikään kuin hän syntyisi vasta silloin. En osaa oikein selittää tätä ajatusta tai tunnetta, mutta ehkä joku toinen saman keskosalun kokenut voi saada siitä kiinni.

Olen ollut myös vihainen ja surullinen. Miksi juuri me? On niin epäreilua, että joudutaan aloittamaan vauva-arki näin. Kaiken piti mennä täysin eri tavalla. Olen vihaisen surullinen, että koko kesä meni nyt meiltä ohi ja aivan pilalle. Kaikki suunnitelmat, viimeinen yhteinen kesäloma kolmen hengen perheenä - sitä aikaa emme saa enää takaisin. Se on vaan ihan hitsin epäreilua. Sitten mietin niitä, jotka ei koskaan saaneet vauvaansa syliin asti. Tai niitä, joiden keskola-alku on ollut murhetta ja takapakkeja täynnä. Mitä minä tässä valitan, kun meillä on kuitenkin asiat sujuneet hyvin ja meillä on aivan ihana vauva, hiukan vain liian aikaisin maailmassa.

Itkuiltakaan en ole välttynyt. Syytän kyllä vähän hormoneja. Niitä voi kai vielä syyttää, kun synnytyksestä on vasta viikko? En ole mitenkään koko ajan lohduton, eikä mulla useinkaan ole edes itkuinen olo. Silti aivan puskista voi tulla jokin yksittäinen asia, josta nousee saman tien pala kurkkuun. Kuten silloin, kun raskaussovellus onnittelee uudelle viikolle pääsystä tai silloin, kun joku on liian myötätuntoinen tai kun vastaan kävelee raskaana olevia tai kuten eilen, kun ovesta astui sisään sairaalamuusikko laulamaan vauvalle tuutulauluja kanteleen säestyksellä. Siinä pahus vie koeteltiin, kun minähän en julkisesti itke! :D

Kuten tästä ehkä huomaa, ajatukset on yhä aika ristiriitaiset kaikesta ja sitä ne tulevat varmasti olemaan koko keskola-ajan. En tiedä, voiko tähän koskaan tottua niin, että asian pystyisi vain hyväksymään ja elellä onnessaan tätä uutta arkea. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Kun vain osaisi olla katkeroitumatta ja haluaisin myös pystyä nauttimaan enemmän tästä vähän erilaisesta vauvakuplasta, ettei se jäisi muistoihin pakollisena pahana, vaan hieman vain erilaisena alkuna tällä kertaa.

Meillä menee hyvin, minulla menee hyvin. Olen onnellinen vauvasta, mutta raskasta tämä aika tietysti tulee olemaan kaikesta huolimatta. Odotan vain niin paljon sitä hetkeä, kun päästään joskus kotiin ❤️

Vauvan kuulumisia: Ikä 4 päivää (31+1)

Takana on vasta neljä ensimmäistä päivää vastasyntyneiden teholla. Tuntuu, että olisimme olleet täällä jo viikkoja. En voi millään käsittää, että synnytyksestä on niin vähän aikaa, varsinkaan kun oma vointini on jo niin normaali ja todella hyvä. Eilen aamulla ajelin itse autolla kauppaan ja matkalla ihmettelin, että kylläpä alkoi kiristää episiotomia-arpea. Sitten vasta havahduin, että niin no, minähän tosiaan synnytin vasta kolme päivää sitten :D Tosi outoa, kun sektiosta tässä kohtaa pystyin hädin tuskin kävelemään autolle sairaalalta.

Vauvan vointi on ollut koko ajan vakaa. Ainoa niin sanottu takapakki tuli heti syntymän jälkeen. Vauvaa pidettiin alkuhoitohuoneessa tavallista kauemmin, kun mietittiin pärjääkö hän cpap-laitteella vai tarvitaanko surfaktanttia avaamaan keuhkoja ja näin ollen myös hengityskonetta. Hengitystukien järjestys rankimmasta keveimpään on  hengityskone -> cpap -> happiviikset -> ei mitään.

Päädyttiin yrittämään cpapilla, muttei se sitten riittänyt. Vauva oli siis kuitenkin vuorokauden hengityskoneessa ja hänellä diagnosoitiin vastasyntyneen hengitysoireyhtymä rds. Silloin pelotti, mitä kaikkea on vielä edessä. Olin ajatellut keuhkojen olevan jo kypsemmät. Kuitenkin tämän viikkoisilla tauti lähtee yleensä helpottamaan 3-4 vuorokauden kuluessa ja siltä se nyt näyttääkin. Vuorokauden iässä hengityskoneesta siirryttiin takaisin cpapiin ja cpapista siirryttiin happiviiksille viime yönä, vajaan 4 vuorokauden iässä. Vielä voidaan tarvita cpapia takaisin vieroitusvaiheessa, mutta aika näyttää. Happiviiksien jälkeen ollaan sitten jo kokonaan ilman tukea, mutta siihen on toki matkaa.

Muita pikkukeskosille tyypillisiä haasteita voi olla kellastuminen eli bilirubiinin nousu, johon hoitona on sinivalo. Siinä vauva on ollut nyt parina yönä. Myös apneoita eli hengityskatkoksia meillä on ollut, vauva on toistaiseksi korjaillut ne itse. Aivot ultrattiin rutiinisti kolmen päivän iässä ja oli normaalit. Siinä katsotaan rakenteet ja ettei ole aivoverenvuotoja, joita keskosille voi herkästi tulla. Seuraava ultra on viikon päästä. Myös keuhkot ultrattiin uudelleen ja huomattiin niiden nyt avautuneen selkeästi syntymän jälkeisiin kuviin verraten. Samaa toki kertoo hengityksen helpottuminenkin.

Maitoa menee nenämahaletkulla, niitä vauva on sietänyt koko ajan hyvin ja vatsa on toiminut. Määrää on nostettu päivittäin, aloitusannos oli 5 ml kolmen tunnin välein ja nyt se on 14 ml, tarkoitus olisi nostaa jopa 20 ml asti huomisen aikana. Maitoja on virrannut nyt kuitenkin jonkun verran takaisin, joten saa nähdä, onnistuuko nosto. Tämä voi johtua myös siitä, että cpap puskee paljon ilmaa myös vatsaan, joten ehkä happiviikset tuo helpotusta. Vauva on myös saanut maistelutippoja maitoa suuhun 1 millin ruiskusta. Tuttia hän oppi heti mussuttamaan oikein antaumuksella ja kuulemma vaikuttaa siltä, että hän voisi kohta jo vähän tutustua rintaankin, vaikkei tokikaan vielä pysty siitä syömään.

Maitojen lypsäminen aiheutti mulle ensin hirveän stressin. Tuli vain pisaroita, eikä aina niitäkään. Käsin lypsäen irtosi jotain, koneella ei mitään. Sitkeästi kuitenkin ensin lypsin käsin ja perään pumpulla kolmen tunnin välein, koska niin ohjeet käskivät. Ja niin vain kävi, että kolmantena päivänä maito alkoi nousta! Ekana päivänä pumppasin 16 ml, toisena 28 ml ja kolmantena jo 235 ml! Määrän pitäisi nousta joka päivä ja toivon niin paljon, että tämä onnistuisi. Pumppaaminen vie toki aikaa ja yölläkin pitää olla herätyskello kahdesti soimassa. Mutta jos tällä päästään joskus täysimetykselle tai edes täyspumppaukselle, kaikki on sen arvoista.

Vauvan tila on tosiaan ollut koko ajan vakaa ja mennyt päivittäin parempaan suuntaan. Toivotaan kovasti, että tilanne pysyisi näin. Hän on erityisen kipakkaluonteinen, ei tarvitse kuin peittoa raottaa ja koskea varpaaseen, niin huuto on taattu. :D Ihokontaktissa eli kenguruhoidossa hän kyllä viihtyy ja usein nukkuu rauhassa koko 2-3 tunnin ajan. Ne on ihania hetkiä.

Olen itse päässyt osallistumaan vauvan hoitoon alusta asti. Saan vaihtaa vaipan ja laittaa maitoja tippumaan. Lohdutan hoitotoimenpiteissä antamalla tuttia ja maitotippoja ruiskusta sekä pitämällä kättä pään päällä. Välillä sydämeen sattuu, kun ei voi vain nostaa toista syliin rauhoittumaan. Aikalailla siihen on kuitenkin jo alkanut tottua. Pari kertaa olen saanut nostaa häntä sen hetken, kun alle on vaihdettu puhtaat harsot. Yllättävän hyvin olen myös tottunut siihen, että vauva on suuren osan ajasta sängyssä, enkä voi itse häntä juurikaan hoitaa. Esikoisen aikaan pystyin hädin tuskin käymään suihkussa ilman vauvaa.

Päivä päivältä vauva tuntuu enemmän omalta ja rakkaalta. Kiintymys on syntynyt ehkä jopa nopeammin kuin mitä esikoisesta oli. Johtunee omasta toipumisesta myös osittain, kun ei mene energiaa siihen ja toisaalta saa nukuttuakin paremmin. Toistaiseksi olen ajatellut olla kaksi yötä sairaalalla ja yhden kotona, mutta katsotaan, miten tämä asettuu. Yritän nauttia olostani aina siellä, missä olen ja keskittyä siihen, enkä murehtia liikaa, miten toisella lapsella sujuu. Tämä vinkki oli lääkäriltä, sillä en kuitenkaan voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Mies pyrkii käymään täällä myös joka päivä ja on ottanut vauvaa kenguruun muutaman kerran. Hänen on kuitenkin pääosin oltava esikoisen kanssa, vaikka isovanhemmat paljon auttavatkin. Jossain kohtaa varmaan myös vaihdamme, että mies on joskus sairaalalla ja minä kotona. Esikoinen pääsi näkemään pikkuveljen kahden päivän iässä. Vauva oli hänen mielestään ihana ja söpö, sillä oli pieni pää. 

Meillä menee siis tällä hetkellä hyvin. Neljän päivän aikana olen tuntenut onnea, helpotusta, rakkautta, surua, ikävää ja pelkoa. Pääosin mieli on kuitenkin ollut hyvä. Hiljalleen mennään kohti kotiutumista. Jonain päivänä vielä lähdemme sairaalasta kotiin koko perhe ❤️

Synnytyskertomus: Pikkukeskosen alatiesynnytys

Kirjoitin pitkän ja yksityiskohtaisen kertomuksen esikoisen synnytyksestä, joten tehdäänpä kunniaa tälle toisellekin. Kokemus oli kaikkiaan positiivinen, eli ei pitäisi aiheuttaa kenellekään kovin suuria traumoja jos on vaikka itse juuri menossa synnyttämään. Meidän pikkukeskonen syntyi viikolla 30+4.

Kaikkihan lähti siis siitä, kun kaksi viikkoa sitten kävin Tyksissä näytillä kipeytyneistä harjoitussupistuksista ja tutkimukset osoitti, että olikin jo päällä todellinen ennenaikaisuuden uhka. Jäin suoraan osastolle vuodelepoon viikolla 28+4, mutta sain sentään käydä vielä vessassa itse. Sain heti aluksi myös vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonit. Viikon aikana kävin kolmesti synnytyssalissa supistusten estotipassa (Tractocile) ja kerran ne pysäytettiin nopeavaikutteisella nifedipiini-lääkkeellä. Supistuksia ei saatu koskaan loppumaan kokonaan, vaan niitä tuli päivittäin 1-3 tunnissa, kunnes aina jossain kohtaa ne yltyivät kipeiksi ja tiheämmiksi, jolloin ne sitten estettiin lääkkein.

Maanantaina 30+0 jälleen yhden estotippayön jälkeen tehtiin päätös, että supistuksia ei enää estetä. Vauvalla olisi jo suht hyvät viikot syntyä ja estelyssä ei vain olisi enää järkeä uudelleen ja uudelleen. Sain kuitenkin edelleen joka ilta tablettina pitkävaikutteisen estolääkkeen (nifedipiinin), mutta muuta en enää. Välillä tuon "saa syntyä" -päätöksen jälkeen supistukset aina taas tiheni ja luulin, että synnytys käynnistyisi, mutta sitten ne taas harventuivat itsekseen. Kunnes koitti torstain ja perjantain välinen yö.

Avautumisvaihe

Torstaina oli jo päivällä tullut hieman kipeämpiä supistuksia ja hetken jo vähän tiheämminkin, mutta aina ne laantuivat. Illalla sama taas jatkui, joten pyysin Panadolin sekä lämpöpakkauksen ja aloin nukkumaan. Ehdin nukkua vajaat kaksi tuntia, kunnes 23.30 heräsin kipeään supistukseen. Teki nyt selkeästi paljon kipeämpää kuin aiemmin.

Tunnin seurailin tilannetta ja välin ollessa enää vain 6 minuuttia, hälytin kätilön. Laitoin myös miehelle viestin, että nyt näyttää kyllä synnytykseltä, mutta ei vielä kuitenkaan soiteta esikoiselle hoitajaa, jos tilanne rauhoittuukin. Pyysin muistaakseni tässä kohtaa myös Tens-laitteen, koska kipu alkoi olla jo häiritsevää: jouduin hengittelemään supistusten läpi ja keskittymään niihin. Mulla tuntuu supistukset tosin aina vain alavatsalla, joten Tensistä ei ollut kauhean isoa apua sen ollessa selässä, mutta jotenkin tärinä kuitenkin häivytti edes osan kipua alusta ja lopusta. Kätilö otti myös vähän sykekäyrää ja toi vielä lämpöpussin. Sitten vain seurailtiin tilannetta.

Kun noin kolme tuntia alkoi olla takana samalla supistustahdilla ja kipukin vain yltyi, otettiin taas uudet käyrät ja kätilö puhui myös mahdollisuudesta voimakkaampaan kipulääkkeeseen pistoksena. Kyllä kiitos! Hän puhui myös, että pian ehkä pitäisi tarkistaa kohdunsuun tilannekin, muttei sitä mielellään tekisi, kun se voi edistää tilannetta entisestään. Paineentunteesta tai vesien menosta olisi pakko. Ensin kuitenkin piti ottaa ne käyrät. Kysyin myös mahdollisuutta päästä jumppapallolle istumaan, mutten saanut lupaa. Kun ei ollut varmuutta, oliko synnytys käynnissä, se olisi tehnyt liikaa "edistystä" tilanteelle. Turhautti, kun kipuja oli tiheään ja makuulla niiden vastaanottaminen tuntui vielä hankalammalta.

Käyrien oton aikana supistukset yhtäkkiä harvenikin sitten yli 10 minuuttiin. Kätilö tuli takaisin ja sanoi, että eihän niitä tullut tuossa kuin kaksi, että nyt ei tehdäkään sisätutkimusta enkä saisi myöskään kipulääkepiikkiä, koska olisi haitallista jos en tunne supistusten väliä osastolla ollessa. Olin tosi inhottavassa välitilassa. Saisin vahvemman kivunlievityksen vain synnytyssalissa, mutten päässyt sinne, jos synnytys ei olisi käynnissä. Ja kätilö ei halunnut tehdä mitään, mikä sen vahingossa voisi saada käyntiin tai edes tarkistanut, oliko se käynnissä.

Supistuksia tuli enää vain n. 15 minuutin välein. Ne oli kuitenkin kipeitä ja tuntui vain kipeytyvän aamua kohden. En siis silti nukkunut koko yönä. Hiukan ennen kuutta tunsin vessassa käydessä ja supistuksen aikana lievää painetta ja päätin hälyttää taas kätilön. Hän päätti, että nyt tutkitaan ja sitten olikin jo kiire synnytyssaliin. Hän kokeili tilanteen vain varovasti ja sanoi sen perusteella, että olisin jo melkein täysin auki, vain reuna oli enää jäljellä. Soitin siis pikaisesti miehelle, että no nyt olisikin hyvä tulla paikalle. Jos ehtii.

Minut siirrettiin saliin vuoteella maaten. Vastassa oli mukava kätilö, joka järjesteli juttuja ja juteltiin samalla niitä näitä. Hän teki ensimmäisen kunnollisen sisätutkimuksen ja olinkin auki "vasta" 8 cm. Tilanne voisi edetä nopeasti tai voisi mennä vielä tuntejakin. Odoteltiin ja joskus 7 aikoihin mieskin ehti hyvin paikalle. Tätä ennen oli muuten taas puhkottu yksi suoni kanyylia varten ja sen jälkeen anestesialääkäri tuli laittamaan sen kyynärtaipeeseen. Melkoinen kokoelma neulanreikiä tältä reissulta! Tässä paikkeilla tuli myös kätilöjen vuoronvaihto.

Supistukset oli yhä kipeitä, mutta harvenivat niin paljon, etten kokenut enää tarvitsevani Tens-laitteen lisäksi muuta kivunlievitystä. Kivun kesti, kun keskittyi vain hengitykseen ja tiesi, että kohta se kyllä loppuu. Hieman vain pelotti, mitä kävisi, kun supistukset taas tihentyisivät, mutten halunnut ottaa mitään lääkkeitä vain varoiksi, mahdollisesti turhaan, jotta vauva voisi syntyä mahdollisimman hyvävointisena. Lääkkeet kun voi aina vaikuttaa häneenkin esim. väsyttävästi ja oli ihan mahdollista, että synnytys oli muutenkin jo aivan loppusuoralla.

Odottelimme siis vain supistusten tihenemistä, mutta ei. Niitä tuli ehkä kaksi tunnissa. Turhautti niin paljon ja mietin, että meneeköhän tämäkin sektioon kun ei vain etene. Yritettiin miehen kanssa lähinnä nukkua, kun mikäs siinä odotellessa... Vauva oli jo tosi alhaalla, mutta koska kalvot oli yhä ehjät, hän ei jotenkaan päässyt painamaan kohdunsuuta ja aiheuttamaan painetta, joka edistäisi tilannetta. Kyselin, että eikö minun kannattaisi olla vaikka jumppapallolla, jotta supistuksia tulisi, mutta kun kalvojen ei haluttaisi keskosen synnytyksessä puhkeavan, oli parempi maata. Makoilin siis ja taas odoteltiin...

Joskus 10 aikaan kätilö sanoi, että tutkisi minut nyt uudelleen. Tulos: ei mitään edistystä tilanteeseen. Voitaisiin kuulemma vielä odottaa, mutta jossain kohtaa pitäisi ehkä aloittaa tiputtamaan oksitosiinia, jotta supistuksia saataisiin taas aikaan. Ärsytti ja huvitti, että tässä oli nyt jo pari viikkoa makoiltu supistusten estossa ja kun niitä vihdoin tarvittaisiin, niin ehei, ei kai nyt siinä kohtaa. Oksitosiini vähän myös kauhistutti, koska kuulemani mukaan sen kanssa supistukset olisi tosi kipeitä ja mulla kun ei enää ollut mahdollisuutta esim. epiduraaliinkaan.

Hieman ennen puolta päivää kätilö oli sitten konsultoinut lastenlääkäriä ja vuorossa olevaa synnärin erikoislääkäriä. He olivat pohtineet, että oksitosiinin sijaan voitaisiin myös puhkaista kalvot. Lääkäri tuli siis ultraamaan vielä vauvan tarjonnan ja sen jälkeen päätti puhkaista kalvot eli silloin vasta meni vedet. Vauva laskeutui heti alaspäin ja sisätutkimus osoitti, että olin jo täysin auki. Odotettiin enää vain ponnituksen tarvetta, joka voisi kuulemma tulla nopeastikin kalvojen puhkaisun takia. Jännää!

Ponnistusvaihe

Salissa oli pysähtynyt tunnelma. Lääkärit lähtivät, mutta kätilö jäi. Me kaikki vain odoteltiin ja katseltiin kelloa, ja niin siinä tosiaan kävi, että noin viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen supistus ja sen myötä heti kova tarve ponnistaa. Sain alkaa harjoittelemaan sitä hiljalleen. Mulla oli vielä housutkin jalassa, mutta totesin siinä ponnistaessa kätilölle, että nyt tuntuu kyllä enemmän jo siltä, että sieltä tulee vauvakin mukana jos yhtään enempää ponnistan. Kätilö taisi todeta saman ensimmäisen "harjoitusponnistuksen" jälkeen, koska riisuttiin pikana housut ja vaihdoin perinteiseen ponnistusasentoon. Huoneeseen kutsuttiin samalla myös toinen kätilö ja kaksi lastenlääkäriä. Olipa yleisöä!

Siitä supistukset pikkuhiljaa taas tiheni ja ponnistelin tarpeen mukaan. Supistukset ei olleet enää samalla tavalla kipeitä, vaan eniten erottui tosiaan vain tarve ponnistaa. Jonkun puudutuspiikin kätilö taisi siinä tohinassa myös johonkin alas tuikata, liittyi ilmeisesti tulevaan episiotomiaan. Ponnistaminen teki joka tapauksessa kipeää etenkin, kun kätilö joutui painamaan tosi kovaa kudoksia erilleen, jottei vauvan pää joutuisi niin kovaa puristuksiin, keskosella kun luut on vielä vähän hauraammat. Samasta syystä tehtiin tosiaan myös 1,5 sentin episiotomia, mutten puudutuksen vuoksi tuntenut sitä lainkaan.

Hoksasin lopulta aika nopsaa, miten ja mihin suuntaan kuului ponnistaa ja myös sen, että mitä enemmän sattui niin sitä enemmän piti vain ponnistaa kivun yli. Rutistin samalla miehen käden rusinaksi ja jossain välissä pyysin muistaakseni vielä mehuakin kun janotti. Ehdin siis aina hyvin hetken levähtää supistusten välissä. Kipu tuntui vain siis nimenomaan silloin, kun piti ponnistaa, supistusten välit olin yhä ihan kivuton.

Lopulta noin viiden supistuksen jälkeen vauvan pää syntyi ja kätilö käski avata silmät. Ehdin näkemään siten itsekin syntymän hetken, kun loputkin vauvasta tupsahti maailmaan. Hän alkoi heti huutaa ja oli hyvän värinen, joten hän pääsi suoraan vatsani päälle siksi aikaa, että napanuoran annettiin sykkiä pari minuuttia. Isä sai lopulta leikata sen poikki ja lähti sitten vauvan mukana alkuhoitohuoneeseen. Vauva sai 9 apgar-pistettä, mikä on keskoselle hyvin. Avautumisvaihe kesti 11,5 tuntia ja ponnistusvaihe 19 minuuttia. Kalvojen puhkaisusta meni alle 40 minuuttia, kun vauva jo syntyi. Oli siis todella hyvä päätös lääkäreiltä!

Synnytyksen jälkeen

Oma oloni oli heti tosi hyvä, kun vauva oli tupsahtanut maailmaan. Helpottunut, vähän hämmentynyt. Sattuipa myös sellainen hauska kommellus, että hetki sen jälkeen kun puolet salista oli siirtynyt alkuhoitoon, Kysyin saliin jääneiltä kätilöiltä, että hetkinen niin, oliko se poika? He katsoivat hölmistyneinä toisiaan, että niin, hetkinen sehän unohtui ihan katsoa! Ja sitten toinen kätilö lähti sitä kysymään. :D No, olihan se poika.

Istukka syntyi hetken päästä vauvan jälkeen ilman ongelmia kuin itsestään, siinä vaiheessa oltiin kätilön kanssa jo kaksin. Episiotomiahaava ommeltiin puudutettuna ja odotettiin, että kohtu supistuisi. Eihän se mitään supistunut ja supistellut, jälleen melko koomista, kun miettii kulunutta kahta viikkoa... Sain siis kahta eri oksitosiinia kanyylin kautta. Mies kävi välillä salissa kertomassa vauvan kuulumisia ja tuli lopulta pidemmäksi aikaa seurakseni, kun alkuhoitohuoneessa oli tilanne rauhallinen. 

Mieli oli myös itselläni koko ajan rauhallinen ja hyvä. Olin kai ehtinyt jo niin hyvin valmistautua siihen, ettei taaskaan saataisi ns. tavallista vauvakuplaa salissa, että se ei aiheuttanut murheita. Tiesin, että pian pääsisin vauvan luo ja hän oli nyt hyvissä käsissä.

Sain saliin vielä lounaan ja mies sämpylää, sekä molemmille onnittelumaljat jotain mehua. Nautimme ne rauhassa ja juttelimme mukavia. Lopulta mies pääsi siirtymään vauvan kanssa keskolaan. Minä jäin vielä tarkkailuun, että kohtu supistuisi kunnolla. Sain siihen vielä yhden lääkkeen avuksi, ja kun viimein kohtu oli supistunut tarpeeksi, kävin pikasuihkussa. Kunnon pesu jäisi sitten iltaan.

Sitten minut haettiin pyörätuolilla keskolaan noin vartti miehen jälkeen, ja siellä minua odotti hellyttävä näky: pikkuinen vauva isin paidan alla nukkumassa. ❤️ Pyysin itsellenikin tuolin ja istuimme siinä vauvaa ihaillen. Vaikka rehellisesti sanoen on kyllä todettava, että hän näytti siinä vielä tuolloin aika rujolta ja mietin vain, että voi pientä raukkaa. Suu retkotti isosti auki kuin kalalla kuivalla maalla, naama oli aivan turvonnut ja hengityskin oli todella työlään narisevaa, vaikka cpap-maski olikin nenällä. Noin tunnin kuluttua vaihdoimme rooleja ja minäkin sain hänet kenguruun, kunnes todettiin, ettei hän sittenkään jaksa hengittää pelkän cpapin turvin, vaan tarvitsi lääkkeeksi surfaktanttia ja hetkeksi hengityskoneen.

Hengityskoneeseen laitoin ajaksi poistuimme miehen kanssa paikalta, koska vauva piti nukuttaa kevyesti ja minä söin samalla päivälliseni. Jännitti hirveästi, miten kaikki menisi, ja vähän meinasi itkettääkin, mutta noin tunnin päästä takaisin huoneeseen palattuamme huomattiin heti, että ratkaisu oli ollut täysin oikea. Nyt vauva makasi todella levollisesti sängyssään ja nähtiin ensi kertaa hänen kasvonsakin kunnolla. Niin kaunis pieni!

Koen synnytykseen olleen nopea ja helppo. Synnytyskokemus oli positiivinen ja olen tosi onnellinen, että sain vielä kokea myös alatiesynnytyksen sektion sijaan. Toipuminen on ollut nopeaa, olo on oikeastaan ollut normaali heti siitä pitäen, kun vauva oli saatu maailmaan. Hiukan vaan pystyasennossa heikottanut, mikä voi johtua ihan siitä, etten ehtinyt oikein palautua vuodelevostakaan. Ihan eri tilanne siis, mitä sektiosta.

Ainoa, mitä jäin vielä pohtimaan on, että miten tuolta saisi sellaisen nelikiloisen vauvan tulemaan. Tämäkin kiristi jo niin paljon, että välillä mietin, että eihän se nyt vain voi mahtua :D Mutta on se luonto vain ihmeellinen.

Nyt keskitymme kasvamaan isoksi ja vahvaksi!

30+4 Hän syntyi!

Pieni poikamme syntyi viikolla 30+4. Viikkoihin nähden hän oli kyllä jo iso, yli 1800 grammaa ja 44 cm. Syntymän hetkellä hän itki heti tosi lupaavasti ja sain hänet hetkeksi rinnallekin, kun odotettiin napanuoran sykkivän loppuun. Isä sai hänet kuitenkin ensimmäisenä kenguruhoitoon ja minä sitten vasta hänen jälkeensä, kun pääsin synnytyssalista.

Alusta asti oli vähän kiikun kaakun, jaksaako hän sittenkään hengittää itse, vaikka alku lupaava olikin. Kesken kenguruhoidon sitten päätettiin, että hän ei oikein jaksa ja hänet nukutettiin kevyesti ja laitettiin hengityskoneeseen, josta menee samalla lääkettä (surfaktanttia), joka auttaa sitten myöhemmin hengityksessä. Koneessa hän on kiinni tarvittavan ajan ja lääke voidaan myös vielä uusia, nämä on aina tosi yksilökohtaisia juttuja, niin ei osata vielä sanoa jatkosta.

Nyt pojan tila on kuitenkin vakaa. Olen itse voinut hyvin synnytyksen jälkeen, hiukan vain heikottaa olla jalkeilla, kun en ihan ehtinyt vielä toipua vuodelevostakaan. Synnytys meni hyvin ja sain tällä kertaa tosi onnistuneen alatiesynnytyskokemuksen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Kirjoitan siitä sitten vielä erikseen.

Oma mieli on suhteellisen rauhallinen, mutta myös vähän pelokas. Vauva tuntuu hieman vielä vieraalta, kun ei häntä oikein osaa koskea eikä pysty edes itkiessä lohduttamaan. Kuitenkin samalla tuntee jo kiintymystä ja juurikin pelkoa siitä, tuleeko takapakkeja ja miten nuo keuhkotkin tuosta nyt kehittyy...

Päivä kerrallaan, jälleen ❤️

30+3 Liikkumista ja supistuksia

Päivät kuluvat samalla kaavalla, vauvaa ei vielä näy. Liikkeiden perusteella hän tosin näyttäisi yrittävän tulla läpi suoraan vatsasta. Niin paljon möyrii ja muljuu pitkin poikin. Hyvä juttu tietysti, kertoo, että hän voi yhä hyvin. Tajusin myös juuri, että huomenna olen ollut sairaalassa jo kaksi viikkoa. Jotenkin nopsaa mennyt tämä toinen viikko. 

Tässä alkaa jo vähän jännittää syntymäajankohdan puolestakin, kun miehellä on enää vain viikko kesälomaa. Sen jälkeen ihana äitini on luvannut onneksi uhrata kesälomaansa, jotta ei tarvitsisi laittaa esikoista aloittamaan uutta päiväkotia tässä tilanteessa. Tai päiväkotia ylipäätään, keskoset kun on niin kauhean infektioherkkiä. Toivottaisiin, ettei mies joutuisi käyttämään kolmen viikon isyyslomiaan esikoisen hoitoon, vaan voitaisiin säästää ne siihen, kun joskus kotiudutaan perheenä vauvan kanssa. Mutta nähtäväksi jää.

Mutta takaisin sairaalaelämään: miltäs on nyt tuntunut, kun saa vihdoin liikkua normaalisti? Raskaalta ja aluksi tosi oudolta. En ehtinyt maata kuin viikon ja kolme päivää, mutta jo siinä ajassa kroppa ihan rapistui. Saa nähdä, missä ajassa se palautuu. En saanut mitään selkeitä ohjeita "kunnon palauttamiseen", vaan oman jaksamisen mukaan hiljalleen pitää edetä.

Tiistaina kävin siis pitkästä aikaa suihkussa seisten, se oli oikein tulikoe ja ottikin vähän kunnon päälle. Kävelin sen lisäksi välillä varovasti ympäri huonetta. Jalkoja heikotti ja oli vähän huimaava/tutiseva olo, muttei varsinaisesti pyörryttänyt. Kävelin myös yhteisruokatilaan pari kertaa, mutten uskaltanut vielä kantaa painavia ruokatarjottimia.

Keskiviikkona eli eilen yritin myös istua enemmän makoilun sijaan ja hain itse myös ruokatarjottimet. Syke oli helposti aina 140, vaikka kuinka hitaasti yritin köpötellä menemään. :D Hengästytti ja heikotti. Lisäksi tietysti päivän liikuntaan kuului vessareissut ja yritin myös noin kerran tunnissa kiertää huoneeni pari kertaa ympäri. Haluaisin, ettei napapiikkiä tukosten estoon enää laitettaisi, mutten olen ihan varma, kuinka paljon se vaatii liikkumista. Täällä vain on aika pienet piirit ja tekemistä ei oikein ole, niin koen liikkumisen jotenkin väkinäiseksi. Pakko yrittää, että saisi kuntoa palaamaan synnytystä ajatellen. Nyt torstaina aamulla ei enää tuntunut heikotusta ylös noustessa eli edistystä!

Supistuksia tulee pitkin päivää ja yötä, joskin yöllä onneksi selkeästi vähemmän tai sitten en vain herää niihin. Supistusten tiheys päivän aikana vaihtelee, välillä niitä on 10 minuutin välein, välillä tunnin. Ovat melkein kaikki kipeitä, mutta suhteellisen lievästi kuitenkin. Eilen illalla ne alkoi tulla pahimmillaan taas viiden minuutin välein ja oli niin kipeitä, että pyysin särkylääkkeen. Ajattelin, että nyt se varmaan on menoa, olen jo kolmesti joutunut vastaavista supistuksista estotippaan. Mutta ei, siitä ne yhtäkkiä vaan rauhoittui ja sain nukuttua normaalisti yön.

Nyt aloin ensi kertaa miettiä, että mitä jos synnytys ei käynnistykään, niin käy nämä supistuksetkin pidemmän päälle aika raskaiksi kestää, siis fyysisesti. Olen varmaan synnytykseen mennessä jo niin karaistunut, supistuksille etten edes enää huomaa sen olevan käynnissä.

Nyt tämä sairaalaelo on aikalailla siis vain ajantappoa ja odottelua. Samalla toivoen vauvalle lisää päiviä kasvaa ja samalla, että synnytys vain jo käynnistyisi. Tällä hetkellä oma olo on ihan 50/50, että syntyykö tällä viikolla vai meneeköhän vieläkin pidempään. Luultavasti blogikirjoituksetkin tästä vähän harvenee, kun mitään uutta kirjoitettavaa ei juurikaan oikein ole.

30+1 Takapakkia supistuksissa ja vihdoin jatkosuunnitelma!

Tilanne on taas muuttunut. Eilen tuli koko päivän tavallista enemmän supistuksia ja iltaa kohden ne tekivät melkein kaikki kipeää ja tiheys alkoi olla 10 minuuttia tai alle. Lisäksi alkoi tulla veristä vuotoa, mikä kertoo, että hyvin todennäköisesti tilanne on edennyt kohdunsuulla. Tuo vuoto erityisesti säikäytti, edelleenkään mun mielessä raskaus ja veri ei ole hyvä yhdistelmä, mutta kätilöiden mukaan se ei ole vaarallista, pitää vain seurata. Silti se tuo minulle nyt yhden ekstrastressattavan asian lisää. Mitä jos se kuitenkin on vaarallista? Plus että joudun nyt raportoimaan kaikista vessareissuistakin supistusten lisäksi.

Tosiaan kun eilen illalla joskus 19 aikaan tilanne paheni, päätettiin aikaistaa pitkävaikutteinen nifedipiini. Ei auttanut. Päätettiin lisäksi antaa yksi nopeavaikutteinen nifedipiini perään ja jos se ei auta puolessa tunnissa, matkani kävisi taas synnytyssaliin Tractocilen äärelle eli estotippaan. No, näin kävi.

Päädyin saliin noin 22 illalla. Jännitin hieman, minkähänlainen kätilö olisi nyt vastassa, kun pitää laittaa taas uusi kanyyli. Hän olikin minulle sitten ihan uusi kasvo, mutta täällä on onneksi aika hyvin tullut jo sellainen perstuntuma siihen, kuka on tosi hyvä ja kuka ehkä vielä tarvitsee harjoitusta... Tämä kätilö oli itsevarman oloinen alusta asti, eikä siis tarvinnut murehtia asiaa. Hän päätti olla kutsumatta anestesialääkäriä ja kokeilisi kanyylin laittoa itse yhden kerran. Se oli minulle ok, olin melko varma että hän jos joku kyllä onnistuu siinä. Ja niinhän se sitten ekalla menikin noin vain. Hän sai jopa verikokeet otettua samasta pistosta, vaikka kukaan muu aiempi ei siinä ollut onnistunut. Kehuinkin sitten, että sinä se osaat hommasi :D

Tractocile lähti siis tippumaan, olin tunnin käyrillä ja joskus puolen yön aikaan kävin nukkumaan. Kättä vain särki ikävästi ja särkee yhä hieman, varmaan kanyylin paikka on nyt sellainen, kun ei noita hyviä suonia ja paikkoja tosiaan kovin montaa ole sattuneesta syystä jäljellä...

Yö meni hyvin, nukuin ihan ok. Aamulla kätilö sanoi, että lääkäri tekisi tänään jotain päätöksiä jatkosta, ainakin ehkä uusi ultra kenties jopa kohdunsuulta. Toivoisin itse myös jotain suunnitelmaa sen kannalta, että montako päivää tätä kissahiirileikkiä supistusten kanssa jatketaan? Eilen illalla iski jo vähän epätoivo, että mä en jaksa enää. En kertakaikkiaan jaksa, että joka kerta ne alkaa uudelleen ja sitten taas syödään joko sata lääkettä tai maataan tipassa. Ihan vain, että supistukset voi taas alkaa uudelleen seuraavana iltana.

Lääkäri tuli käymään puoli yhdeltätoista. Olivat pitäneet palaverin kaikkien vuorossa olevien lääkäreiden kanssa. Päädyttiin siihen, että synnytystä ei ole enää järkeä estää määräänsä enempää. Viikot on hyvät ja lisäaikaa on jo saatu runsaasti, Vauvan keuhkot on ehtineet hyötyä kortisonista. Yleensä myös supistuksillekin on jokin syy, vaikkapa huomaamaton tulehdus tms., jolloin voi olla parempi niiden vain antaa tehdä tehtävänsä.

Vuodelepo purettiin, siirryn osastolle. Saan liikkua normaalisti. Myös estotippa otettiin heti pois. Siirryn siis osastolle harjoittelemaan pystyssä olemista pienin askelin yli viikon makoilun jälkeen. Supistuksiin menee vielä pitkävaikutteinen nifedipiini, mutta muuta ei enää anneta. Kun supistukset yltyy, ne saa yltyä ja niihin saa sitten toki kivunlievityksen. Mutta kun vauva päättää syntyä, hän on tervetullut maailmaan ❤️

Olen helpottunut. Helpottunut siitä, että vihdoin on joku selkeä suunnitelma, eikä mennä vain päivä kerrallaan tilanteen mukaan. Uskon itse, että vauva syntyy lähipäivinä, vaikka lääkäri sanoikin, että voihan tässä mennä silti viikkojakin. Samalla jännittää tuleva synnytys ja pelottaa pikkukeskosena syntyvän vauvan vointi. Mutta helpotus on silti päällimmäisin tunne. Kun supistukset tihenee, tiedän, että voin vain rauhassa ottaa niitä vastaan. Ei tarvitse enää yrittää estellä mitään.

Eletään jännittäviä aikoja.

30+0 Kuulumiset

Tänään vaihtui raskausviikko. Kyllä, ihan oikeasti vaihtui! En ikinä olisi uskonut, että pääsen vielä kerran kirjoittamaan viikkokuulumisia. Tuntuu todella hyvältä, että ollaan päästy jo näin pitkälle. Kolmosella alkava viikko ei tunnu enää lainkaan niin pieneltä kuin kakkosella. Tämä oli alunperin mun ensimmäinen välietappi: kunpa vauva pysyisi masussa vielä edes tähän. Mutta koska lähtötilanne oli niin huono, pidin tätäkin ihan mahdottomana tavoitteena. Ja niin vain silti tämä päivä viimein koitti!

Tämä ei lääketieteen kannalta ole sinällään kovin merkittävä viikko. Mutta jos ajatellaan, että tämän ryhmän, johon nyt kuulutaan, pikkukeskoset ovat 28-32 viikkoisia, niin on kiva ajatus, että mennään koko ajan jo ryhmän isommalla puoliskolla tuon pienemmän sijaan. Seuraavaksi jokainen päivä on plussaa, kunnes seuraava tavoite 32 saavutetaan. En osaa yhtään sanoa, kuinka todennäköisenä pidän sinne pääsemistä. Tavallaan olen vähän alkanut uskoa nyt siihenkin, mahdollisuuteen kun supistusten tilanne on saatu rauhoittumaan. Mutta samalla tiedän, että synnytys voi käynnistyä mun lähtötilanteella ihan koska vain. Uskallan siis vähän haaveilla, mutten ehkä vielä toivoa.

Oma fyysinen vointini on ollut hyvä olosuhteet huomioiden. Ei erityisiä kipuja ja kolotuksia, mutta sängyssä makaaminen saa välillä jalkoja ja lonkkia vähän särkemään. Päätä myös hieman jomottelee melkein joka aamu verenpainelääkkeen takia, mutta menee ohi Panadolilla. Huomaa kyllä jo nyt, että makoilu vaikuttaa kuntoon. Pelkkä vessareissu alkaa jo vähän heikottaa ja tuntuu, että pitää päästä melko nopeasti takaisin makuulle. Hiukan tietysti jännittää, miten tällaisella kunnolla pitäisi pystyä synnyttämään, mutta se on kai sen ajan murhe.

Henkisellä puolella voin myös ihan hyvin. Pääosin mieli pysyy virkeänä ja positiivisena, vaikka aika käykin hieman pitkäksi. Kotiin alkaa kyllä jo olla tosi kova ikävä ja varsinkin esikoista. Luulen, että se vain pahenee tässä päivien edetessä. Itkuksi ei silti mene joka päivä, mutta silloin tällöin.

Supistuksia tulee edelleen. Päivisin satunnaisesti ilman selkeää kaavaa. Useimmiten ikäviä kiristymisiä, painetta alavatsalla, joskus ihan kipuakin. Iltaisin 18 aikoihin ne alkavat tihentyä ja kipeytyä, mutta yleensä 22 mennessä taas rauhoittuvat. Olisi tavallaan kiva tietää kohdunsuun nykytilannetta, että mahtaako nämä hiljalleen silti edistää kypsymistä, kunnes jossain kohtaa vain naps, tietty raja ylitetään ja synnytys alkaa.

Vauvan liikkeitä tuntuu paljon päivittäin, etenkin iltaisin hän aloittaa aina melkoisen muljumisen. Välillä varpaat porautuu kylkiluihin, välillä kylkiin niin etten tiedä kutittaako vai sattuuko se. Yöt menee suht rauhassa. Hyvä, että liikkuu paljon, kertoo siitä, ettei hänellä ole hätää. Toivoisin, että tänään taas ultrattaisiin ainakin tarjonta, koska viime kerrasta on niin pitkä aika ja osaston lääkäri palaa taas viikonlopun jälkeen töihin. Olisi kiva saada uusi painoarviokin. Edellinen 1200 grammaa on jo yli viikon takaa. Käyrien mukaan sen pitäisi nyt olla varmaan jo noin 1400 grammaa.

Olen yrittänyt viime aikoina googlettaa keskosista kaiken. Englanniksi ja suomeksi, kuvia ja tekstejä. Kokemuksia ja tieteellisiä julkaisuja. Sain luettavakseni myös hyvän kirjan täällä: Keskosen hoito ja kehitys. Enkä silti tule näistä hullua hurskaammaksi. Näitä lukiessa tuntuu vain joka toinen hetki siltä, että vauvallahan on jo niin hyvät mahdollisuudet selvitä ilman haasteita! Melkein jo odottaa, että pääsisi vain tapaamaan hänet. Ja joka toinen hetki mietin, että ihan älyttömän monta riskiä vielä edessä, mitkä voi pahimmillaan aiheuttaa pysyviä haittoja lapselle. Pelottaa tosi paljon vauvan puolesta.

Eniten olen yrittänyt löytää ihan todellisten ihmisten (tuoreita) kokemuksia näillä viikoilla syntyneistä keskosista. Kokemukset ovat olleet pääosin hyviä, mutta aina on joukkoon mahtunut huonoa tuuriakin. Muiden kokemukset on sinällään turhia lukea, koska kaikilla on viikoista huolimatta ihan eri lähtökohdat elämään. Mieli vain kaipaisi jotain konkreettisempaa tietoa siitä, mitä odottaa. Ja myös lohtua, että kaikki voi mennä tosi hyvinkin.

Olen yrittänyt myös etsiä kuvia juuri näiden viikkojen keskosista saadakseni edes jotain perspektiiviä, millainen näky keskoskaapissa sitten odottaisi. Ainakin voin siis sanoa nyt valmistautuneeni niin hyvin kuin mahdollista. Keskosuus ei onneksi tule meille nyt yllätyksenä, mutta kaipa se silti pieni järkytys tulee aluksi olemaan.

Viikot on jo tosi hyvät, muttei tarpeeksi hyvät. Määritelmä on yhä pikkukeskonen seuraavat kaksi viikkoa ❤️