Synnytyskertomus: Pikkukeskosen alatiesynnytys

Kirjoitin pitkän ja yksityiskohtaisen kertomuksen esikoisen synnytyksestä, joten tehdäänpä kunniaa tälle toisellekin. Kokemus oli kaikkiaan positiivinen, eli ei pitäisi aiheuttaa kenellekään kovin suuria traumoja jos on vaikka itse juuri menossa synnyttämään. Meidän pikkukeskonen syntyi viikolla 30+4.

Kaikkihan lähti siis siitä, kun kaksi viikkoa sitten kävin Tyksissä näytillä kipeytyneistä harjoitussupistuksista ja tutkimukset osoitti, että olikin jo päällä todellinen ennenaikaisuuden uhka. Jäin suoraan osastolle vuodelepoon viikolla 28+4, mutta sain sentään käydä vielä vessassa itse. Sain heti aluksi myös vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonit. Viikon aikana kävin kolmesti synnytyssalissa supistusten estotipassa (Tractocile) ja kerran ne pysäytettiin nopeavaikutteisella nifedipiini-lääkkeellä. Supistuksia ei saatu koskaan loppumaan kokonaan, vaan niitä tuli päivittäin 1-3 tunnissa, kunnes aina jossain kohtaa ne yltyivät kipeiksi ja tiheämmiksi, jolloin ne sitten estettiin lääkkein.

Maanantaina 30+0 jälleen yhden estotippayön jälkeen tehtiin päätös, että supistuksia ei enää estetä. Vauvalla olisi jo suht hyvät viikot syntyä ja estelyssä ei vain olisi enää järkeä uudelleen ja uudelleen. Sain kuitenkin edelleen joka ilta tablettina pitkävaikutteisen estolääkkeen (nifedipiinin), mutta muuta en enää. Välillä tuon "saa syntyä" -päätöksen jälkeen supistukset aina taas tiheni ja luulin, että synnytys käynnistyisi, mutta sitten ne taas harventuivat itsekseen. Kunnes koitti torstain ja perjantain välinen yö.

Avautumisvaihe

Torstaina oli jo päivällä tullut hieman kipeämpiä supistuksia ja hetken jo vähän tiheämminkin, mutta aina ne laantuivat. Illalla sama taas jatkui, joten pyysin Panadolin sekä lämpöpakkauksen ja aloin nukkumaan. Ehdin nukkua vajaat kaksi tuntia, kunnes 23.30 heräsin kipeään supistukseen. Teki nyt selkeästi paljon kipeämpää kuin aiemmin.

Tunnin seurailin tilannetta ja välin ollessa enää vain 6 minuuttia, hälytin kätilön. Laitoin myös miehelle viestin, että nyt näyttää kyllä synnytykseltä, mutta ei vielä kuitenkaan soiteta esikoiselle hoitajaa, jos tilanne rauhoittuukin. Pyysin muistaakseni tässä kohtaa myös Tens-laitteen, koska kipu alkoi olla jo häiritsevää: jouduin hengittelemään supistusten läpi ja keskittymään niihin. Mulla tuntuu supistukset tosin aina vain alavatsalla, joten Tensistä ei ollut kauhean isoa apua sen ollessa selässä, mutta jotenkin tärinä kuitenkin häivytti edes osan kipua alusta ja lopusta. Kätilö otti myös vähän sykekäyrää ja toi vielä lämpöpussin. Sitten vain seurailtiin tilannetta.

Kun noin kolme tuntia alkoi olla takana samalla supistustahdilla ja kipukin vain yltyi, otettiin taas uudet käyrät ja kätilö puhui myös mahdollisuudesta voimakkaampaan kipulääkkeeseen pistoksena. Kyllä kiitos! Hän puhui myös, että pian ehkä pitäisi tarkistaa kohdunsuun tilannekin, muttei sitä mielellään tekisi, kun se voi edistää tilannetta entisestään. Paineentunteesta tai vesien menosta olisi pakko. Ensin kuitenkin piti ottaa ne käyrät. Kysyin myös mahdollisuutta päästä jumppapallolle istumaan, mutten saanut lupaa. Kun ei ollut varmuutta, oliko synnytys käynnissä, se olisi tehnyt liikaa "edistystä" tilanteelle. Turhautti, kun kipuja oli tiheään ja makuulla niiden vastaanottaminen tuntui vielä hankalammalta.

Käyrien oton aikana supistukset yhtäkkiä harvenikin sitten yli 10 minuuttiin. Kätilö tuli takaisin ja sanoi, että eihän niitä tullut tuossa kuin kaksi, että nyt ei tehdäkään sisätutkimusta enkä saisi myöskään kipulääkepiikkiä, koska olisi haitallista jos en tunne supistusten väliä osastolla ollessa. Olin tosi inhottavassa välitilassa. Saisin vahvemman kivunlievityksen vain synnytyssalissa, mutten päässyt sinne, jos synnytys ei olisi käynnissä. Ja kätilö ei halunnut tehdä mitään, mikä sen vahingossa voisi saada käyntiin tai edes tarkistanut, oliko se käynnissä.

Supistuksia tuli enää vain n. 15 minuutin välein. Ne oli kuitenkin kipeitä ja tuntui vain kipeytyvän aamua kohden. En siis silti nukkunut koko yönä. Hiukan ennen kuutta tunsin vessassa käydessä ja supistuksen aikana lievää painetta ja päätin hälyttää taas kätilön. Hän päätti, että nyt tutkitaan ja sitten olikin jo kiire synnytyssaliin. Hän kokeili tilanteen vain varovasti ja sanoi sen perusteella, että olisin jo melkein täysin auki, vain reuna oli enää jäljellä. Soitin siis pikaisesti miehelle, että no nyt olisikin hyvä tulla paikalle. Jos ehtii.

Minut siirrettiin saliin vuoteella maaten. Vastassa oli mukava kätilö, joka järjesteli juttuja ja juteltiin samalla niitä näitä. Hän teki ensimmäisen kunnollisen sisätutkimuksen ja olinkin auki "vasta" 8 cm. Tilanne voisi edetä nopeasti tai voisi mennä vielä tuntejakin. Odoteltiin ja joskus 7 aikoihin mieskin ehti hyvin paikalle. Tätä ennen oli muuten taas puhkottu yksi suoni kanyylia varten ja sen jälkeen anestesialääkäri tuli laittamaan sen kyynärtaipeeseen. Melkoinen kokoelma neulanreikiä tältä reissulta! Tässä paikkeilla tuli myös kätilöjen vuoronvaihto.

Supistukset oli yhä kipeitä, mutta harvenivat niin paljon, etten kokenut enää tarvitsevani Tens-laitteen lisäksi muuta kivunlievitystä. Kivun kesti, kun keskittyi vain hengitykseen ja tiesi, että kohta se kyllä loppuu. Hieman vain pelotti, mitä kävisi, kun supistukset taas tihentyisivät, mutten halunnut ottaa mitään lääkkeitä vain varoiksi, mahdollisesti turhaan, jotta vauva voisi syntyä mahdollisimman hyvävointisena. Lääkkeet kun voi aina vaikuttaa häneenkin esim. väsyttävästi ja oli ihan mahdollista, että synnytys oli muutenkin jo aivan loppusuoralla.

Odottelimme siis vain supistusten tihenemistä, mutta ei. Niitä tuli ehkä kaksi tunnissa. Turhautti niin paljon ja mietin, että meneeköhän tämäkin sektioon kun ei vain etene. Yritettiin miehen kanssa lähinnä nukkua, kun mikäs siinä odotellessa... Vauva oli jo tosi alhaalla, mutta koska kalvot oli yhä ehjät, hän ei jotenkaan päässyt painamaan kohdunsuuta ja aiheuttamaan painetta, joka edistäisi tilannetta. Kyselin, että eikö minun kannattaisi olla vaikka jumppapallolla, jotta supistuksia tulisi, mutta kun kalvojen ei haluttaisi keskosen synnytyksessä puhkeavan, oli parempi maata. Makoilin siis ja taas odoteltiin...

Joskus 10 aikaan kätilö sanoi, että tutkisi minut nyt uudelleen. Tulos: ei mitään edistystä tilanteeseen. Voitaisiin kuulemma vielä odottaa, mutta jossain kohtaa pitäisi ehkä aloittaa tiputtamaan oksitosiinia, jotta supistuksia saataisiin taas aikaan. Ärsytti ja huvitti, että tässä oli nyt jo pari viikkoa makoiltu supistusten estossa ja kun niitä vihdoin tarvittaisiin, niin ehei, ei kai nyt siinä kohtaa. Oksitosiini vähän myös kauhistutti, koska kuulemani mukaan sen kanssa supistukset olisi tosi kipeitä ja mulla kun ei enää ollut mahdollisuutta esim. epiduraaliinkaan.

Hieman ennen puolta päivää kätilö oli sitten konsultoinut lastenlääkäriä ja vuorossa olevaa synnärin erikoislääkäriä. He olivat pohtineet, että oksitosiinin sijaan voitaisiin myös puhkaista kalvot. Lääkäri tuli siis ultraamaan vielä vauvan tarjonnan ja sen jälkeen päätti puhkaista kalvot eli silloin vasta meni vedet. Vauva laskeutui heti alaspäin ja sisätutkimus osoitti, että olin jo täysin auki. Odotettiin enää vain ponnituksen tarvetta, joka voisi kuulemma tulla nopeastikin kalvojen puhkaisun takia. Jännää!

Ponnistusvaihe

Salissa oli pysähtynyt tunnelma. Lääkärit lähtivät, mutta kätilö jäi. Me kaikki vain odoteltiin ja katseltiin kelloa, ja niin siinä tosiaan kävi, että noin viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen supistus ja sen myötä heti kova tarve ponnistaa. Sain alkaa harjoittelemaan sitä hiljalleen. Mulla oli vielä housutkin jalassa, mutta totesin siinä ponnistaessa kätilölle, että nyt tuntuu kyllä enemmän jo siltä, että sieltä tulee vauvakin mukana jos yhtään enempää ponnistan. Kätilö taisi todeta saman ensimmäisen "harjoitusponnistuksen" jälkeen, koska riisuttiin pikana housut ja vaihdoin perinteiseen ponnistusasentoon. Huoneeseen kutsuttiin samalla myös toinen kätilö ja kaksi lastenlääkäriä. Olipa yleisöä!

Siitä supistukset pikkuhiljaa taas tiheni ja ponnistelin tarpeen mukaan. Supistukset ei olleet enää samalla tavalla kipeitä, vaan eniten erottui tosiaan vain tarve ponnistaa. Jonkun puudutuspiikin kätilö taisi siinä tohinassa myös johonkin alas tuikata, liittyi ilmeisesti tulevaan episiotomiaan. Ponnistaminen teki joka tapauksessa kipeää etenkin, kun kätilö joutui painamaan tosi kovaa kudoksia erilleen, jottei vauvan pää joutuisi niin kovaa puristuksiin, keskosella kun luut on vielä vähän hauraammat. Samasta syystä tehtiin tosiaan myös 1,5 sentin episiotomia, mutten puudutuksen vuoksi tuntenut sitä lainkaan.

Hoksasin lopulta aika nopsaa, miten ja mihin suuntaan kuului ponnistaa ja myös sen, että mitä enemmän sattui niin sitä enemmän piti vain ponnistaa kivun yli. Rutistin samalla miehen käden rusinaksi ja jossain välissä pyysin muistaakseni vielä mehuakin kun janotti. Ehdin siis aina hyvin hetken levähtää supistusten välissä. Kipu tuntui vain siis nimenomaan silloin, kun piti ponnistaa, supistusten välit olin yhä ihan kivuton.

Lopulta noin viiden supistuksen jälkeen vauvan pää syntyi ja kätilö käski avata silmät. Ehdin näkemään siten itsekin syntymän hetken, kun loputkin vauvasta tupsahti maailmaan. Hän alkoi heti huutaa ja oli hyvän värinen, joten hän pääsi suoraan vatsani päälle siksi aikaa, että napanuoran annettiin sykkiä pari minuuttia. Isä sai lopulta leikata sen poikki ja lähti sitten vauvan mukana alkuhoitohuoneeseen. Vauva sai 9 apgar-pistettä, mikä on keskoselle hyvin. Avautumisvaihe kesti 11,5 tuntia ja ponnistusvaihe 19 minuuttia. Kalvojen puhkaisusta meni alle 40 minuuttia, kun vauva jo syntyi. Oli siis todella hyvä päätös lääkäreiltä!

Synnytyksen jälkeen

Oma oloni oli heti tosi hyvä, kun vauva oli tupsahtanut maailmaan. Helpottunut, vähän hämmentynyt. Sattuipa myös sellainen hauska kommellus, että hetki sen jälkeen kun puolet salista oli siirtynyt alkuhoitoon, Kysyin saliin jääneiltä kätilöiltä, että hetkinen niin, oliko se poika? He katsoivat hölmistyneinä toisiaan, että niin, hetkinen sehän unohtui ihan katsoa! Ja sitten toinen kätilö lähti sitä kysymään. :D No, olihan se poika.

Istukka syntyi hetken päästä vauvan jälkeen ilman ongelmia kuin itsestään, siinä vaiheessa oltiin kätilön kanssa jo kaksin. Episiotomiahaava ommeltiin puudutettuna ja odotettiin, että kohtu supistuisi. Eihän se mitään supistunut ja supistellut, jälleen melko koomista, kun miettii kulunutta kahta viikkoa... Sain siis kahta eri oksitosiinia kanyylin kautta. Mies kävi välillä salissa kertomassa vauvan kuulumisia ja tuli lopulta pidemmäksi aikaa seurakseni, kun alkuhoitohuoneessa oli tilanne rauhallinen. 

Mieli oli myös itselläni koko ajan rauhallinen ja hyvä. Olin kai ehtinyt jo niin hyvin valmistautua siihen, ettei taaskaan saataisi ns. tavallista vauvakuplaa salissa, että se ei aiheuttanut murheita. Tiesin, että pian pääsisin vauvan luo ja hän oli nyt hyvissä käsissä.

Sain saliin vielä lounaan ja mies sämpylää, sekä molemmille onnittelumaljat jotain mehua. Nautimme ne rauhassa ja juttelimme mukavia. Lopulta mies pääsi siirtymään vauvan kanssa keskolaan. Minä jäin vielä tarkkailuun, että kohtu supistuisi kunnolla. Sain siihen vielä yhden lääkkeen avuksi, ja kun viimein kohtu oli supistunut tarpeeksi, kävin pikasuihkussa. Kunnon pesu jäisi sitten iltaan.

Sitten minut haettiin pyörätuolilla keskolaan noin vartti miehen jälkeen, ja siellä minua odotti hellyttävä näky: pikkuinen vauva isin paidan alla nukkumassa. ❤️ Pyysin itsellenikin tuolin ja istuimme siinä vauvaa ihaillen. Vaikka rehellisesti sanoen on kyllä todettava, että hän näytti siinä vielä tuolloin aika rujolta ja mietin vain, että voi pientä raukkaa. Suu retkotti isosti auki kuin kalalla kuivalla maalla, naama oli aivan turvonnut ja hengityskin oli todella työlään narisevaa, vaikka cpap-maski olikin nenällä. Noin tunnin kuluttua vaihdoimme rooleja ja minäkin sain hänet kenguruun, kunnes todettiin, ettei hän sittenkään jaksa hengittää pelkän cpapin turvin, vaan tarvitsi lääkkeeksi surfaktanttia ja hetkeksi hengityskoneen.

Hengityskoneeseen laitoin ajaksi poistuimme miehen kanssa paikalta, koska vauva piti nukuttaa kevyesti ja minä söin samalla päivälliseni. Jännitti hirveästi, miten kaikki menisi, ja vähän meinasi itkettääkin, mutta noin tunnin päästä takaisin huoneeseen palattuamme huomattiin heti, että ratkaisu oli ollut täysin oikea. Nyt vauva makasi todella levollisesti sängyssään ja nähtiin ensi kertaa hänen kasvonsakin kunnolla. Niin kaunis pieni!

Koen synnytykseen olleen nopea ja helppo. Synnytyskokemus oli positiivinen ja olen tosi onnellinen, että sain vielä kokea myös alatiesynnytyksen sektion sijaan. Toipuminen on ollut nopeaa, olo on oikeastaan ollut normaali heti siitä pitäen, kun vauva oli saatu maailmaan. Hiukan vaan pystyasennossa heikottanut, mikä voi johtua ihan siitä, etten ehtinyt oikein palautua vuodelevostakaan. Ihan eri tilanne siis, mitä sektiosta.

Ainoa, mitä jäin vielä pohtimaan on, että miten tuolta saisi sellaisen nelikiloisen vauvan tulemaan. Tämäkin kiristi jo niin paljon, että välillä mietin, että eihän se nyt vain voi mahtua :D Mutta on se luonto vain ihmeellinen.

Nyt keskitymme kasvamaan isoksi ja vahvaksi!