Päivät kuluvat samalla kaavalla, vauvaa ei vielä näy. Liikkeiden perusteella hän tosin näyttäisi yrittävän tulla läpi suoraan vatsasta. Niin paljon möyrii ja muljuu pitkin poikin. Hyvä juttu tietysti, kertoo, että hän voi yhä hyvin. Tajusin myös juuri, että huomenna olen ollut sairaalassa jo kaksi viikkoa. Jotenkin nopsaa mennyt tämä toinen viikko.
Tässä alkaa jo vähän jännittää syntymäajankohdan puolestakin, kun miehellä on enää vain viikko kesälomaa. Sen jälkeen ihana äitini on luvannut onneksi uhrata kesälomaansa, jotta ei tarvitsisi laittaa esikoista aloittamaan uutta päiväkotia tässä tilanteessa. Tai päiväkotia ylipäätään, keskoset kun on niin kauhean infektioherkkiä. Toivottaisiin, ettei mies joutuisi käyttämään kolmen viikon isyyslomiaan esikoisen hoitoon, vaan voitaisiin säästää ne siihen, kun joskus kotiudutaan perheenä vauvan kanssa. Mutta nähtäväksi jää.
Mutta takaisin sairaalaelämään: miltäs on nyt tuntunut, kun saa vihdoin liikkua normaalisti? Raskaalta ja aluksi tosi oudolta. En ehtinyt maata kuin viikon ja kolme päivää, mutta jo siinä ajassa kroppa ihan rapistui. Saa nähdä, missä ajassa se palautuu. En saanut mitään selkeitä ohjeita "kunnon palauttamiseen", vaan oman jaksamisen mukaan hiljalleen pitää edetä.
Tiistaina kävin siis pitkästä aikaa suihkussa seisten, se oli oikein tulikoe ja ottikin vähän kunnon päälle. Kävelin sen lisäksi välillä varovasti ympäri huonetta. Jalkoja heikotti ja oli vähän huimaava/tutiseva olo, muttei varsinaisesti pyörryttänyt. Kävelin myös yhteisruokatilaan pari kertaa, mutten uskaltanut vielä kantaa painavia ruokatarjottimia.
Keskiviikkona eli eilen yritin myös istua enemmän makoilun sijaan ja hain itse myös ruokatarjottimet. Syke oli helposti aina 140, vaikka kuinka hitaasti yritin köpötellä menemään. :D Hengästytti ja heikotti. Lisäksi tietysti päivän liikuntaan kuului vessareissut ja yritin myös noin kerran tunnissa kiertää huoneeni pari kertaa ympäri. Haluaisin, ettei napapiikkiä tukosten estoon enää laitettaisi, mutten olen ihan varma, kuinka paljon se vaatii liikkumista. Täällä vain on aika pienet piirit ja tekemistä ei oikein ole, niin koen liikkumisen jotenkin väkinäiseksi. Pakko yrittää, että saisi kuntoa palaamaan synnytystä ajatellen. Nyt torstaina aamulla ei enää tuntunut heikotusta ylös noustessa eli edistystä!
Supistuksia tulee pitkin päivää ja yötä, joskin yöllä onneksi selkeästi vähemmän tai sitten en vain herää niihin. Supistusten tiheys päivän aikana vaihtelee, välillä niitä on 10 minuutin välein, välillä tunnin. Ovat melkein kaikki kipeitä, mutta suhteellisen lievästi kuitenkin. Eilen illalla ne alkoi tulla pahimmillaan taas viiden minuutin välein ja oli niin kipeitä, että pyysin särkylääkkeen. Ajattelin, että nyt se varmaan on menoa, olen jo kolmesti joutunut vastaavista supistuksista estotippaan. Mutta ei, siitä ne yhtäkkiä vaan rauhoittui ja sain nukuttua normaalisti yön.
Nyt aloin ensi kertaa miettiä, että mitä jos synnytys ei käynnistykään, niin käy nämä supistuksetkin pidemmän päälle aika raskaiksi kestää, siis fyysisesti. Olen varmaan synnytykseen mennessä jo niin karaistunut, supistuksille etten edes enää huomaa sen olevan käynnissä.
Nyt tämä sairaalaelo on aikalailla siis vain ajantappoa ja odottelua. Samalla toivoen vauvalle lisää päiviä kasvaa ja samalla, että synnytys vain jo käynnistyisi. Tällä hetkellä oma olo on ihan 50/50, että syntyykö tällä viikolla vai meneeköhän vieläkin pidempään. Luultavasti blogikirjoituksetkin tästä vähän harvenee, kun mitään uutta kirjoitettavaa ei juurikaan oikein ole.
Voimia tulevaan. Päivä kerrallaan, ei sitä voi muuta.
VastaaPoista