Keskolaelämää: Rehellisiä ajatuksia ja tunteita viikon jälkeen

Viikko jo takana tätä ihmeellistä uutta arkea keskolassa. Miten on mennyt?

Valehtelisin jos väittäisin, ettei ole ollut yhtään raskasta. Kun joku kysyy, miten jaksan, vastaan silti, että hyvin. Eikä se nyt kovin paljoa eroa totuudesta. Kyllä minä jaksan ja voin ihan hyvin. En ole onneton ja pysyn tolpillani, vaikka nukkuisin välillä heikommin. Mutta myönnän, että olen ehkä osittain jossain selviytymistilassa. Välillä sitä vain mekaanisesti suorittaa asioita, koska niin kuuluu tehdä. Välillä tuntuu siis siltä, etten ole kokonaan läsnä missään. En kotona, enkä sairaalassa. Päässä on ihan liikaa ajatuksia kerralla, kun yritän suoriutua arjesta sairaalassa ja kotona yhtä aikaa, vaikka fyysisesti pystyn olemaan paikalla vain yhdessä kerrallaan. Mutta kyllä minä voin hyvin. Olen onnellinen vauvasta. Jaksan tehdä asioita, syön hyvin ja löydän jokaisesta päivästä ilon aiheita, vaikkei jokainen päivä ole pelkkää iloa.

Mutta kyllä minua väsyttääkin. Se on toki fakta. Sairaalassa en saa kunnolla levättyä, kun öisinkin herään pumppaamaan maitoa ja tiskaamaan pumpun osia ja päälle vauvan hoidot, joissa kestää letkujen ja piuhojen takia aina aikansa. Tulee helposti tunti hereillä oloa kolmesti yössä plus aika, joka kestää nukahtaa uudelleen. Lisäksi laitteet välillä piippaa ja hoitajia käy huoneessa säännöllisesti. Joskus vauva itkee. Kotona taas en saa levättyä, koska haluan antaa kaiken vähäisen aikani esikoiselle, mutta samalla yrittää mahduttaa edes johonkin väliin asioita, joita kotona täytyy myös tehdä tai joita muuten vain haluaisin tehdä. Edestakaisin matkustaminen on raskasta, hyvästien jättäminen on raskasta... Omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen on myös tällä hetkellä kyllä ihan katkolla. Olen vain äiti kahdelle lapselle, jotka repii kahteen eri suuntaan ja kyllähän se vähäsen sydämeen sattuu.

Olen ollut tämän ensimmäisen viikon aina kaksi yötä sairaalassa ja yhden kotona. Se toimii ihan hyvin - sinällään. En nimittäin mitenkään pystyisi olemaan kauemmin erossa vauvasta tietäen, että hän on koko sen ajan yksin pimeässä huoneessa, hereillä ollessaankin. Toisaalta vain yksi päivä kotona ei oikein riitä mihinkään. Ei esikoiselle eikä oman pääni nollaamiselle. Yksi ratkaisu voisi olla myös joka toinen päivä kotona ja joka toinen sairaalalla, mutta myös ravaaminen eestaas tuntuisi jotenkin tosi raskaalta. Mietin myös, josko ajaisin aina yöksi kotiin. Tai ainakin useammin. En tiedä, kaikki ratkaisut tuntuu jotenkin ongelmallisilta. Kun ei ole mitään ohjekirjaa, että "toimi näin, kun sinulle syntyy keskonen".

Mulla on myös huono omatunto/paha mieli siitä, miten paljon tämä rasittaa lisäkseni muitakin, vaikkei mikään syytäni olekaan. Mies joutuu aloittamaan taas työt lomansa jälkeen ja hoitamaan silti sivussa koko kodin sekä esikoisen ja vielä ajamaan vähän väliä sairaalalle. Samalla hän menettää ison osan kuopuksen vauva-ajasta. Lisäksi yksi isovanhemmista "joutuu" nyt uhraamaan kesälomansa esikoisen hoitamiselle. En millään haluaisi vaivata, mutta olisi myös kohtuutonta laittaa esikoinen aloittamaan uudessa päiväkodissa tällaisessa tilanteessa ja pelottaa myös kaikki siellä pyörivät taudit. Olen ikuisesti kiitollinen, että meidän oli mahdollista järjestää asiat niin, että hoitaja löytyi nyt lähipiiristä. Mutta myös ikuisesti pahoillani, että jouduttiin tekemään tämä ratkaisu ja riistämään muidenkin kesälomat omiemme lisäksi.

Välillä mieleni on tosi positiivinen ja ajattelen, että kaikki on mennyt hienosti eteenpäin ja tässähän tämä arki näinkin sujuu. Mukavan leppoisaa nauttia aamukahvia rauhassa vauvan tuhinaa kuunnellen. Olen onnellinen ja mietin, että ihanaa, vauva kasvaa koko ajan ja päästään jatkuvasti enemmän kiinni "normaaliin", vaikka täällä ollaankin. Välillä taas huomaan ajattelevani, että ei ole todellista, tätähän on edessä vielä kaksi kuukautta pahimmillaan tai ehkä pidempäänkin. Miten ikinä jaksetaan niin pitkään? Pakko ottaa päivä ja etappi kerrallaan, muuten ahdistus ottaa vallan ja tuntuu, että tämä on ihan liikaa yhdelle perheelle kannettavaksi.

Välillä huomaan rakastuvani vauvaan aina uudelleen ja uudelleen. Tekisi mieli rutistaa ja pussata hänet piloille. Tuijotan häntä lämpökehdon vierellä niin pitkään, että jalat puutuvat. Ja välillä minusta tuntuu, ettei hän ole minun vauvani. Minä vain hoidan jonkun toisen vauvaa ja odotan, että pääsen joskus kotiin oman vauvani kanssa. Vähän kuin tätä aikaa tai vauvaa ei olisi olemassa ollenkaan, vaan aloitetaan kaikki vasta sitten, kun vauva on kotona. Ikään kuin hän syntyisi vasta silloin. En osaa oikein selittää tätä ajatusta tai tunnetta, mutta ehkä joku toinen saman keskosalun kokenut voi saada siitä kiinni.

Olen ollut myös vihainen ja surullinen. Miksi juuri me? On niin epäreilua, että joudutaan aloittamaan vauva-arki näin. Kaiken piti mennä täysin eri tavalla. Olen vihaisen surullinen, että koko kesä meni nyt meiltä ohi ja aivan pilalle. Kaikki suunnitelmat, viimeinen yhteinen kesäloma kolmen hengen perheenä - sitä aikaa emme saa enää takaisin. Se on vaan ihan hitsin epäreilua. Sitten mietin niitä, jotka ei koskaan saaneet vauvaansa syliin asti. Tai niitä, joiden keskola-alku on ollut murhetta ja takapakkeja täynnä. Mitä minä tässä valitan, kun meillä on kuitenkin asiat sujuneet hyvin ja meillä on aivan ihana vauva, hiukan vain liian aikaisin maailmassa.

Itkuiltakaan en ole välttynyt. Syytän kyllä vähän hormoneja. Niitä voi kai vielä syyttää, kun synnytyksestä on vasta viikko? En ole mitenkään koko ajan lohduton, eikä mulla useinkaan ole edes itkuinen olo. Silti aivan puskista voi tulla jokin yksittäinen asia, josta nousee saman tien pala kurkkuun. Kuten silloin, kun raskaussovellus onnittelee uudelle viikolle pääsystä tai silloin, kun joku on liian myötätuntoinen tai kun vastaan kävelee raskaana olevia tai kuten eilen, kun ovesta astui sisään sairaalamuusikko laulamaan vauvalle tuutulauluja kanteleen säestyksellä. Siinä pahus vie koeteltiin, kun minähän en julkisesti itke! :D

Kuten tästä ehkä huomaa, ajatukset on yhä aika ristiriitaiset kaikesta ja sitä ne tulevat varmasti olemaan koko keskola-ajan. En tiedä, voiko tähän koskaan tottua niin, että asian pystyisi vain hyväksymään ja elellä onnessaan tätä uutta arkea. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Kun vain osaisi olla katkeroitumatta ja haluaisin myös pystyä nauttimaan enemmän tästä vähän erilaisesta vauvakuplasta, ettei se jäisi muistoihin pakollisena pahana, vaan hieman vain erilaisena alkuna tällä kertaa.

Meillä menee hyvin, minulla menee hyvin. Olen onnellinen vauvasta, mutta raskasta tämä aika tietysti tulee olemaan kaikesta huolimatta. Odotan vain niin paljon sitä hetkeä, kun päästään joskus kotiin ❤️