Keskolasta kotiin 35+6

Me ollaan kotona! Ollaan oltu nyt jo viikko. En pysty varmaan koskaan täysin kuvailemaan, miltä se tuntuu. Ihanalta tietenkin, mutta se on ihan liian lievä ilmaisu. Tämä kotoisa vauva-arki on tuntunut paremmalta kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Nautin niin paljon joka hetkestä! No joo, paitsi öisin. Myönnetään, että yöherätykset eivät silti saaneet kultareunusta kotonakaan, vaikka vauva hyvin nukkuukin.

Kotiuduttiin tosiaan sunnuntaina 35+6 viikon apneaseurannan jälkeen. Se oli todella piinaava viikko ja pahemmaksi vain kävi, mitä lähemmäs mahdollinen kotiutuminen tuli. En uskaltanut olla toiveikas, mutten halunnut varautua koko ajan pahimpaankaan. Varsinkin pari viimeistä päivää olivat aivan tuskaisen kamalat. En pystynyt olemaan sairaalassa, enkä kotona. Ajatukset oli koko ajan vain kotiutumisessa sekä pelossa ja epäuskossa siihen liittyen.

Meille oli laitettu sairaalan puolelta valmiiksi kaikki kotiutumista varten jo perjantaina, vaikka vasta sunnuntaina tasan klo 17 oli lupa lähteä. JOS ei tulisi apneoita. Yksikin apnea, yksikin alle minuutin kestävä hetki päivästä, ja oltaisiin taas oltu viikko lisää sairaalassa. Vauvan parhaaksihan se kaikki oli, mutta voi että miten kamala tapa lähteä kotiin. Kotiinlähtöön ei tällä tyylillä pystynyt koskaan oikein edes valmistautumaan, kun et voinut ikinä tietää varmaksi kotiutumispäivää. Eikä joka kerta haluaisi niin kovasti pettyäkään, kun kaikki valmistelut olisikin taas olleet turhia.

Palataanpa kuitenkin kotiutumispäivään eli sunnuntaihin. Mentiin sairaalalle miehen kanssa noin 12 aikoihin. Sitten pyöriteltiin hermostuneina peukaloita viisi tuntia: tulisiko vielä apnea vai ei? Jännitti ja ahdisti. Ei osattu oikein tehdä mitään ajan kulumiseksi. Tavallaan olisi ollut parempi lähteä pois, saada ajatukset muualle, mutta toisaalta halusin myös olla paikalla näkemässä itse, jos apnea tulisi. Olisin halunnut myös koko ajan käydä sörkkimässä vauvaa: että älä vain nukahda liian syvään uneen. Mutta ei se oikein olisi ollut tarkoituksenmukaista. Apneaseuranta kun ei ole kiusan vuoksi, vaan vauvan turvaksi: ettei niitä varmasti tulisi enää kotona.

Ensimmäistä kertaa uskalsin antaa toiveikkuudelle sijaa vasta neljältä, kun eräs kokeneempi hoitaja kävi kysymässä, mitä tehtäisiin mun pakasteessa oleville maidoille. Lähtiessään hän totesi vielä, että aloittakaa vain hoidot ajoissa ja tehkää kaikki niin, että tasan viideltä pääsette jo ovista ulos. Kysyin, etteikö johdoissa tarvitsekaan olla kiinni loppuun saakka ja hän vastasi vain, että kyllähän te nyt näette, jos hän siniseksi muuttuu. Silloin mietin, että ai hitsi vie, me tosiaan taidetaan päästä kotiin.

Päätettiin siis irroittaa johdot tasan klo 16.20. Viimeiset minuutit käveltiin eestaas vauvan sängyn ympärillä. Ja viimein sovittuna aikana napsaistiin vielä videokuva päälle ja ikuistettiin se hetki, kun monitori sulkeutui viimeisen kerran. Silloin oli hymy herkässä. Ei hitsi. Me todellakin lähdetään kotiin! Kaikesta huolimatta tuntui siltä, että kotiutuminen tuli ihan puskista varoittamatta. Ei oltu yhtään varauduttu siihen, kun pelättiin niin paljon, ettei päästäisikään.

Vielä vaipan vaihto vauvalle ja anturien irroitus vatsalta. Puolet maidoista valumaan letkuun ja vähän vielä lisää odottelua, muttei enää lainkaan piinallista vaan innostunutta ja helpottunutta! Viestiä isovanhemmille, että hitsit, me muuten kotiudutaan! Maitojen valuttua laitettiin vielä vauvalle pipo päähän ja sitten pieni käärö turvakaukaloon, aivan liian suureen sellaiseen, ja ei muuta kuin ovista ulos. Heipparallaa ja sydämellisen isot kiitokset kuluneista viikoista. Kiitos, että annoitte meidän pienelle parhaan mahdollisen alun elämään.

Autossa istuin hyvin ahtaasti kaukalon ja esikoisen istuinten välissä. Kyttäsin vauhkona vauvan hengitystä koko matkan. Haimme ensin esikoisen mamman luota ja sen jälkeen kävimme Burger Kingin autokaistalla, koska kotona ei tietenkään ollut ruokaa valmiina ja olihan tämä nyt yhdenlaisen juhla-aterian veroinen suoritus.

Kotona laitettiin vauva heti omaan kehtoonsa ja loput maidoista valumaan. Syötiin, laitettiin tavarat paikoilleen. Vähän lisää vauvan hengityksen vahtaamista. Niin paljon, että esikoinenkin alkoi leikkiä sitä ja kävi tarkistamassa hengitystä. Vaikka kotona oleminen jännitti, kaikki tuntui silti jotenkin todella luonnolliselta. Näin sen kuului ollakin, koko ajan, alusta asti. Vihdoin! Oli helppo unohtaa, että mitään keskola-aikaa olisi ollutkaan.

Ensimmäinen yö meni todella kivasti. Vauva on ylipäätään aika rauhallinen ja nukkuu melko sikeästi hoitojen välit eli neljä tuntia putkeen. Ja niin oli yölläkin: hän nukkui kehdossa meidän sängyn vierellä ja heräsi vain hoitoajoille klo 1 ja 5 itse vähän vain ähisten. Viiden hoitojen jälkeen hän kuitenkin parkaisi niin lujaa, että esikoinenkin heräsi. Esikoinen ei väsykiukuissaan suostunut jäämään isin kanssa nukkumaan, joten vaihdettiin vauva pinnasängyn sivuvaunuun, minä viereen ja esikoinen sitten minun ja miehen väliin. Niin nukuimme hyvin loppuyön noin puoli kahdeksaan saakka.

Seuraavaksi yöksi kokeilimme suoraan tätä nukkumistapaa, mutta vauva itkeskeli masuaan jo ennen puolta yötä, joten siirryin hänen kanssaan olohuoneeseen nukkuen itse sohvalla ja hän kehdossa. Sekin yö meni muuten ihan hyvin, heräsimme aamulla vauvan kanssa vasta kahdeksan maissa ja perheen loput miehet puoli yhdeksältä.

Yöllä meillä oli käytössä ostamani Owlet-älysukka ja se oli kyllä todella hyvä. Sen ansiosta en joutunut yöllä lainkaan huolehtimaan hengityksestä toisin kuin päivällä. Vääriä hälytyksiäkään ei tullut. Oli siis hyvin käytetyt rahat tällä kertaa! Tuo paljon mielenrauhaa.

Ensimmäinen kokonainen päivä kotona sujui myös kivasti. Vauva tosiaan lähinnä nukkuu ja syö, joko osan maidoista rinnasta tai kaikki nenämahaletkulla. Mummi tuli myös esikoisen seuraksi aamupäiväksi ja iltapäivän olimme kolmin minä ja lapset, kunnes mies lopetti työt. Esikoisen päiväuniaika toi vähän haasteita, kun samaan aikaan piti antaa vauvalle maitoja, eikä hän sitten rauhoittunut rinnalle. Mutta siitäkin selvittiin! Illalla tehtiin ensimmäinen ulkoilu vaunuilla kotipihalle. Hiljalleen kohti normaalia, vielä arki hakee uomiaan ja sopivia toimintatapoja.

Toinen päivä sujui myös mukavasti. Rohkaistuimme myös ulkoilemaan lähipuistoon saakka. En myöskään enää ihan niin hulluna vahdannut, hengittääkö vauva. Illalla oli vähän hankaluuksia aikatauluttaa nukkumaanmeno ja haetaan vielä parasta rutiinia sekä aikataulua hoitaa iltatoimet. Yritin taas alkuun mennä makkariin, mutta kun esikoinen nukahti 21.30, siirryin vauvan kanssa sohvalle, koska hän oli niin levoton. Lopulta hän suostui olemaan hiljaa vain sylissä, joten huijasin hänet käden päällä viereeni sohvalle nukkumaan. Siinä nukuimme makoisasti ekan unipätkän perhepedissä. Ai että! Yhdeltä siirsin hänet nukkuvana omaan petiin ja valutin maidot häntä herättämättä. 

Muina iltoina parhaaksi rutiiniksi on nyt osoittautunut, että vauvan ja esikoisen iltatoimet tehdään yhtäaikaa n. 20-21 alkaen. Mies hoitaa toisen ja minä toisen vaihdellen. Sitten vauvalle imetys. Sen jälkeen maidot valumaan olkkarissa vauvan ollessa kehdossa ja pumppaan samalla maidot seuraavalle syötölle. Mies menee esikoisen kanssa jo petiin. Kun vauva on ruokaillut loppuun, siirrän vauvan lähes nukkuvana pinnasängyn sivuvaunuun ja kömmin itse perässä miehen omiin juttuihinsa vapauttaen. Sinne me sitten nukahdamme kolmisin vieretysten. Siis minä, vauva ja esikoinen. Yöllä ekalla herätyksellä siirryn yleensä sohvalle nukkumaan ja mies menee tilalleni makkariin esikoisen kanssa. Aamulla heräämme siinä 7.30-8.30 aikoihin. Nukun itse aika sikeästi hoitojen välit, koska vauvakin nukkuu.

Kotiutuminen on siis sujunut todella hyvin. Vauva on rauhallinen ja nukkuu paljon. Hiukan enemmän on viime päivinä myös itkeskellyt, yleensä vain siksi kun vatsassa on ilmaa. Hän myös kyllä rauhoittuu nopeasti etenkin syliin. Alkaa ehkä oppia, että sylissä se paras paikka on! Maitoja hän on hiljalleen alkanut syömään enemmän ihan itse. Kotiutuessa määrät oli rinnasta n. 10-30 ml ja nyt menee jo parhaimmillaan 40-50 ml per kerta. Toki osan ajoista hän yhä nukkuu, eikä aina edes itse herää hoidoille. Mutta jotain edistystä kuitenkin. Alkuviikosta iski jo hetkittäinen epätoivo imetystä sekä pumppausta kohtaan, kun tuntui ettei edistytä yhtään ja syötöt on tällä hetkellä aika raskaita etenkin öisin. Harkitsin hetken jo sitäkin, että luovutan ja haen korviketta kaupasta. Mutta kaipa se hiljalleen tästä alkaa sujua!

Kaikkiaan arkemme tuntuu olevan jotenkin täydellisen kohdallaan juuri nyt. Sanat ei riitä sitä kertomaan. En haluaisi olla nyt missään enempää kuin juuri tässä hetkessä. Ja siitä minä aion nyt todellakin nauttia kaikkien kuluneiden viikkojenkin puolesta. 

Tätä on onnellisuus parhaimmillaan.

Viides ja viimeinen viikko keskolassa 34+4 - 35+6

Tyylikkäästi viikon myöhässä tämä postaus, mutta aika on nykyään rajallista! :D Kokeilin tällä kertaa päiväkirjamaisempaa tapaa kirjoittaa viikosta, mutta koosteen tarkistamisessa kesti. Aiemmat koosteet on olleet niin hankalia kirjoittaa, kun tunteet on heitelleet laidasta laitaan ja uutisetkin eronneet toisistaan alku- ja loppuviikosta täysin. Tosin tästä tuli nyt niin pitkä jaarittelu, ettei kukaan varmaan jaksa lukea loppuun. Tämä on kuitenkin, kuten koko blogi, ensisijaisesti muistoksi itselleni ja lapsilleni: tällaista se vauva-aika silloin oli. Ja voi kuinka iloinen olenkaan, että tulin taltioineeksi näin tarkoin juuri tämän erityisen viikon, jonka päätteeksi kotiuduimme!

34+4 Perjantai

Pidin tänään vauvaa sylissä tavallista enemmän. Ekoja kertoja taisin ottaa häntä sängystä ilman hoitajan erillistä kehotusta tai läsnäoloa. Siis siten, että hoitoaika ei ollut vielä lähelläkään ja ajatuksena oli ihan vain sylitellä. Olikin jotenkin ihanaa huomata, miten hän heti rauhoittui siihen. Etenkin masulleen rinnan päälle. Tätä ennen hän oli selvästi kipristellyt masua sängyssään tosi levottomasti. Nämä on juuri niitä hetkiä, jotka tuntuvat ns. normaalilta vauva-arjelta. Niin normaalilta, että alkoi ihan itkettää ajatus siitä, että tämä ei kuitenkaan ole normaalia. Emme ole kotona ja johdot on yhä kaikki kiinni. Monitori vahtimassa.

Illalla iski myös pienimuotoinen ahdistus sairaalassa olemiseen liittyen. Kirjoitin siitä ihan oman postauksensa, kun huomasin, että tästä alkoi taas tila loppumaan. :D

Apneoita tuli tänään kaksi, nyt niihin alkaa jo tottumaan. Ei tuntunut enää missään eilisen kolmen yllättäjän jälkeen. Odotan seuraavaksi edes yhtä välipäivää ja iloitsen siitä. En varsinaisesti enää laske päiviä kotiutumiseen, koska apneat nyt näyttävät niin paljon lisääntyneen.

Apneat: 2

Lauantai 34+5

Olemme viimeiset kolme yötä tehneet niin, että hoitajat ovat laittaneet vauvalle maidon valumaan ja vaihtaneet vaipan, jos tarvitsee. Itse olen nukkunut. Hoidot on siis yöllä aina klo 1 ja 5. Jos vauva tällöin selvästi heräisi ja/tai haluaisi rinnalle, minut voisi herättää. Muuten heräisin itse vain pumppaamaan 2-3 aikaan.

Pari viime yötä yhden herätystä ei ole tullut, mutta viideltä vauva on herännyt itkien juuri hoitoaikaan, jolloin olen noussut itse ennen hoitajaa ja tehnyt hoidot sekä imettänyt. Viime yönä vauva heräsi itkien kuitenkin jo yhdeltäkin, joten hoidin hänet jo silloin itse. Viideltä heräsin vaipan vaihdon ääniin ja pian hoitaja toi nälkäisen vauvan paikalle. Hän kysyi, haluaisinko imettää sängyllä. En ollut ennen ajatellut, että niinkin voisi täällä imettää. Olin aina ennen imettänyt perinteisessä kehtoasennossa nojatuolilla. Täällä on paljon asioita, joita hoitajat eivät muista aina ehdottaa ja itse ei osaa kysyä.

Niinpä ensimmäistä kertaa sain vauvan viereeni sängylle. Se tuntui taas ihanan normaalilta, näin imetin esikoistakin koko kahden vuoden ajan. Vauva sulki heti silmänsä, rauhoittui ja alkoi sitten syömään, syöden 15 ml. Olisin halunnut jäädä ja nukahtaa siihen, vauva kainalossa. Se tuntui luonnolliselta, näin sen kuuluisi mennä. Muttei se tietenkään täällä käynyt, joten hetki jäi  vain lyhyeksi lämpimäksi muistoksi.

Lääkärinkierrolla ei ollut tänään ihmeempiä, mutta puheeksi tuli esikoisen flunssa. Vauva on myös vähän röhkinyt välillä ja pieniä räkäpalloja on imetty. Apneat voi myös lisääntyä virustaudin takia. Koska viruksille ei varsinaisesti voi kuitenkaan tehdä muuta kuin hoitaa oireita, asiaa ei kuitenkaan lähdetä testaamaan ennen kuin vointi selvästi heikkenee. Tai jos apneat lisääntyy runsaasti ja joudutaan miettimään kofeiinin jatkamista, testattaisiin ensin virustaudit, jotta kofeiinia ei aloitettaisiin turhaan. Apneat ja räkäisyys voi kuitenkin olla normaalia ilman tautiakin, joten sinällään huolta ei ole. Mutta on siis pieni mahdollisuus sillekin, että vauvallekin olisi flunssa tarttunut.

Tänään lähdin kotiin yhden hoitojen jälkeen ja se teki taas todella hyvää omalle jaksamiselle. Esikoinenkin alkaa olla terve, vähän nuhainen ääni vain enää.

Apneat: 1

Sunnuntai 34+6

Palasin takaisin sairaalaan klo 17 hoidoille. Oli ihanaa nähdä vauvaa. Hän oli tosi virkeänä ja rinnallakin tuijotteli pitkään suloisilla silmillään. Hän jaksoi syödä jopa 30 ml. Pidin illalla häntä pari tuntia sylissä.

Illalla alkoi myös taas tuntua ahdistuneelta. Ajattelin, että kotona olo auttaisi tähän, mutta ei tällä kertaa. Haluaisin vain takaisin kotiin. Mielessäni käy äärimmäisiä ajatuksia, kuten "lähden nyt kotiin, ilmoittakaa sitten joskus, kun vauva pääsee kotiutumaan niin palaan hakemaan hänet". Tai "mitähän seuraisi, jos vain irrottaisin johdot ja ilmoittaisin kansliaan vauva kainalossa, että heippa, me lähdetään nyt". Tai "mitä jos vain vaihdettaisiin vauvan sairaala sellaiseen, joka kotiuttaa pysyvästi apnea-laitteen ja kofeiinilääkityksenkin kanssa?"

Yksinkertaisesti alkoi riittää täällä oleminen. Tuntui, että apneat vain lisääntyivät. Lisäksi jotain pientä seilaamista oli koko ajan ja sellaista lievää apneointia, jota ei kuitenkaan laskettu apneoiksi. Mutta kertoi kai jotain siitä, etteivät ne olleet loppumassa.

Apneat: 2

Maanantai 35+0

Aamulla oli taas itselläni hyvä fiilis. Mietin, että olisiko tämä erityisesti ilta-aikaan tuleva ahdistus taas vain jotain baby bluesia. Esikoisen aikaan mulla oli ihan samanlaista, joskin ahdistuksen aiheet oli vähän erilaisia. Koska nyt tuntuu siltä, että voisin hyvin olla täällä toisenkin yön, eilen illalla mietin, että menen ihan varmasti toiseksi yöksi kotiin. Hassua.

Tänään vauvalta otettiin verikoe aamulla ja se sai hänet hereille ihan väärään aikaan. Tehtiin sitten aamutoimet aikaistetusti, kun hän niin jo hamusi maitoa. Räpsäisin hänestä myös kuukausikuvia, vaikka ajattelin ottaa vielä uudet kivemmalla taustalla,  kun päästään kotilomalle toivottavasti loppuviikosta. Hän tuntui jo niin isolta.

Tänään hänellä alkoi myös rautalisä. Jokainen pikkukeskonen aloittaa sen kuukauden iässä ja sitä jatketaan vuoden ikään asti. Rautavarastot kehittyvät vauvalle raskausaikana vasta viimeisellä kolmanneksella, niin liittyy siihen. Lisäksi menee tietysti d-vitamiini ja ainakin sairaala-ajan maitohappobakteeri.

Apneoiden väli oli ensi kertaa tihentymisen jälkeen yli vuorokauden! Positiivista, ettei niitä tule ihan koko ajan. Keksin myös uuden, vähän positiivisemman, äärimmäisen ajatuksen: Jokainen uusi päivä voi olla se ensimmäinen päivä, alku juuri sille tärkeimmälle seitsemälle vuorokaudelle, jonka jälkeen kotiudumme. Koska joku päivä tulee väkisinkin olemaan juuri se päivä. Sitä ei vain etukäteen tiedä, mikä se on. (Näin jälkeen on pakko lisätä tähän, että miten hauska sattuma, että se päivähän oli juuri tänään!)

Apneat: 0

Tiistai 35+1

Mies valitteli eilen illalla kurkkukipua. Ajattelin, että ehkä se menee ohi. Aamulla hän oli myös vähän räkäinen. Kun meillä ei vauvan voinnissa ole ollut mitään takapakkia, niin kotilomien kanssa ei mitään muuta sitten ole ollutkaan. Kotilomat siirtynee siis taas ainakin viikolla ennen kuin uskaltaa sinne vauvaa viedä ja apnealaitekoulutuskin pitää ehkä taas siirtää. Jos ei mitään ihmeparannusta tapahdu.

Tänään palasin sairaalalle viiden hoitoihin. Vähän kapinallisella ja taisteluntahtoisella meiningillä. En edes soittanut hoitajaa, kun saavuin. Hurjaa. Otin vain vauvan ja istuskeltiin rauhassa kaksin nojatuolilla. Huomasin, ettei hänen leukapoimujaan ollut todennäköisesti aamulla putsattu. Ärsytti. Harva hoitaja tekee sitä aamuisin, vaikka pitäisi. Ja sitten on (onneksi) niitäkin hoitajia, joka huomautti mulle kerran, että vauvalla on epäpuhtauksia leuan alla ja ne pitäisi muistaa pestä paremmin. Totesin, että ok, en kylläkään ollut sinä aamuna edes paikalla putsaamassa niitä itse. :D

Kutsuin hoitajan paikalle vasta, kun aloitin vauvalle vaipan vaihdon (ja niiden leukojen putsaamisen). Kaikki oli vauvalla muuten hyvin, apneoissa oltiin jo päivässä 2/7. Kunnes heti viiden hoitojen jälkeen tuli taas yksi! Olin juuri laittanut vauvan sänkyyn ja maidot valumaan. Hän oli ihan hereillä ja juteltiin, jotain hän välillä ähisi ja puklaili. Ja yhtäkkiä huomasin, kun huulet oli ehkä vähän sinertävät ja sitten laite jo naksahtikin pulssinlaskun merkiksi. Eiiiiiikä! Hoitaja kuitenkin tuli paikalle ja sanoi, että syömisten aikana ei yleensä lasketa näitä apneaksi ja jos vielä itse selkeästi olin ollut vierellä, eikä vauva ollut unessa, niin tuskin oli apnea. Kuulemma siis vain syvän unen aikaiset apneat lasketaan ja niissäkin pitää täyttyä tietyt kriteerit syke- ja saturaatiokäyrissä. Jäin siis vähän epätietoisuuteen, oliko tämä nyt apnea vai ei. Oliko laskuri taas 0/7? Piti odottaa, että lääkäri katsoisi käyrän myöhemmin. Ja lopulta selvisikin, ettei se tosiaan apnea ollut.

Kapinallinen mieleni jäi silti yhä päälle. Päätin, että jos kerran täällä ollaan, niin sitten myös ollaan (kuin kotona). Ottaisin vauvaa jatkossakin enemmän syliin ja toimisin yhä itsenäisemmin hoitojen yms. suhteen. En tosin tiedä, voiko tässä enää kauheasti itsenäisemmin toimia. Lääkärinkierroillakin olen yleensä osannut itse kertoa jo paremmin vauvasta, koska hoitajat on vaihtuneet ihan koko ajan. En syytä hoitajia, vaan tätä systeemiä. Ei se varmasti heillekään ole mukavaa, että joutuvat koko ajan uuden eteen. Hoitajapula on iso.

Apneat: 0

Keskiviikko 35+2

Täällä se meno vaan hurjenee. Tänään aamulla kahvia hakiessa tuntui, että siellä täällä hoitajat päivittelivät osaston tilannetta. Kuulin ohimennen, että osasto on ylitäytöllä. Virallisesti paikkoja on 18, mutten jäänyt kuuntelemaan, paljonko täällä nyt sitten vauvoja on. Hoitajat jaksavat silti olla hymyileväisiä, mutta kiireen kaikessa tekemisessä kyllä erottaa. Ja huomaa selvästi, että ainakin meillä hoitajat eivät enää ole olleet kokeneita, vaan nuoria kesätyöntekijöitä tai opiskelijoita. No, saapahan touhuta aika itsekseen, sitähän minä tässä kauan jo odotin :D Tympäisee vaan olla täällä, voisin mä vauvaa sitten kotonakin hoitaa piuhojen kanssa.

Mies ei tullutkaan kunnolla flunssaan eli saatiinkin tänään Masimo-koulutus pidettyä! Vihdoin. Tuntuu hyvältä, että asiat etenee ja voidaan päästä kotona käymään!

Apneoissa ollaan päästy jo päivään 3/7. Uusi ennätys kofeiinin lopetuksen jälkeen. Lähellä apneaa käydään kyllä vielä muutamasti päivässä ja apneoita tulee suht useinkin esim. maitojen aikana. Niitä ei kuitenkaan tosiaan lasketa apneoiksi, koska eivät tapahdu syvässä unessa. Siksi en kuitenkaan vielä usko, että ne tähän loppuivat. Huomaan kuitenkin, että päivän edetessä hiipii pieni ahdistus pintaan. Monitorin kyttääminen on jälleen täällä! Näköjään sitä TAAS ehtii innostua, että voisiko tämä kuitenkin olla se meidän viikko. Typerä mieli! Hitsi kun osaisi vaan olla ajattelematta koko asiaa. 

Ja illalla se apnea sitten ilmeisesti tuleekin, kun olen huoneessa. Vauva pitää erikoisen pukluäänen ja sitä seuraa nopea pulssinlasku. Jotenkin on tullut kyllä itselle sellainen epäilys, että onko nämä tosiaan apneoita. Kun usein näitä edeltää joku pieni yskiminen tai kakominen, niin tulee väkisinkin mieleen, että kurkkuun nousee unen aikanakin vain maitoa, vähän kuin syödessäkin. Että kyse ei olekaan siitä, ettäkö hän vain lakkaisi hengittämästä, minkä siis pitäisi olla apnean kriteeri. Että näkeekö nämä todella käyristä? Toivottavasti. Onneksi meillä nyt edes kotilomat onnistuu. Toki on mahdollista, että kyseessä ei ollut apnea. Kaipa hoitaja sen kertoo jossain vaiheessa. Viimeistään se selviää huomenna lääkärinkierrolla. Yllättävän turta olo kyllä. Sellainen, että enpä mä nyt ajatellutkaan, että me koskaan päästäisi täältä kotiin.

Alan olla aivan kypsä tähän kaikkeen. Meinasin jo kirjoittaa, että kas kun ei enää edes ahdista iltaisin. Mutta nyt iski taas vahvasti sellainen voisinpa lähteä yöksi kotiin -fiilis. Taitaa siis olla aika vahvasti kytköksissä näihin apneajuttuihin.

Seuraavana aamuna selviää, ettei tänään tullut apneaa. Kyllä niistä käyristä ilmeisesti sitten kaiken saa tulkittua.

Apneat: 0

Torstai 35+3

Tänään alettiin heti aamulla tohista kotiutumisesta. Fyssari tuli sopimaan arviointiaikaa, jos kotiudutaankin jo sunnuntaina. Hoitaja alkoi puhua vaa'an lainaamisesta, nenämahaletkun ohjeista... Nyt mennään siis päivässä 4/7. En haluaisi itse vielä ajatella, että kotiutuminen voisi olla totta. Tuntuu, että tämä hössötys pilaa koko jutun, saa minutkin innostumaan ja kuitenkin vielä tulee se yksi petollinen apnea. En halua innostua ja taas pettyä lujaa. Kotiin tietysti haluan, siitä ei pääse mihinkään.

Lääkärinkierrollakin annetaan taas uusi aika kotiutumiselle. Se vasta pahaenteiseltä tuntuukin. Viimeksi siitä meni kaksi tuntia apneaan. Kuinkahan monta kotiutuspäivää ihminen kestää kuulla ja taas pettyä? Seuraava on sunnuntaina klo 17. Siihen on vielä ikuisuus. Lääkäri käskee varautua siihen, että apnea vielä tulee. Ettei sitten pety. No on kyllä hankalaa olla pettymättä, kun kaikki muut ympärillä touhottavat kotiutumisesta.

Lopuksi lääkäri vielä ihmettelee, miten hienosti vauva on koko ajan voinut ja mennyt eteenpäin, että ihme tapaus. On kuulemma ollut hienoa seurata tätä matkaa ja niin minustakin! Ehkä se vain sitten on niin, että jokaiselle jotakin ja meille se on nyt sitten vain tämä kotiutumisen piina, mikä kuitenkin kaikessa ahdistavuudessaan on ehdottomasti se pienin paha, mitä täällä voi tulla keskosen kanssa eteen.

Apneat: 0

Perjantai, lauantai ja sunnuntai

Näistä päivistä en enää kirjoittanut kaikkea ylös. Ahdistus kotiutumisesta otti vallan, en halunnut ajatella sitä, enkä kirjoittaa siitä. Kotiutumista alettiin kuitenkin ihan toden teolla edistää sairaalan puolelta: fysioterapeutti teki arvion, kuulohermotutkimus järjestettiin pikana ja lääkäri teki vauvalle jopa kotiinlähtötarkistuksen. Kuitenkin kaikkien saatesanat olivat lopuksi ankean samat: toivotaan parasta, ettei enää maanantaina nähdä. Kukaan ei voinut luvata kotiutumista, vaikka kaikki oli jo sitä varten valmiina. Kotiutuisimme sunnuntaina klo 17, jos apneoita ei tulisi. Iso jos, sillä vauva oli vielä aika pieni lopettamaan apneat.

Olin sairaalalla pe-la yön, mutta la-su yöksi jouduin tulemaan kotiin miehen iltaisen menon takia. Ja se oli kyllä hyvä, kun sain hiukan edes muuta ajateltavaa. Sairaalalla makasin sängyllä ja tuijotin monitoria pala kurkussa odottaen, koska lukemat lähtevät putoamaan. Se oli kamalaa!

Kotona yritin sen sijaan siivota ja laittaa paikkoja kuntoon vauvan kotiutumista varten. Pidin kuitenkin mielessä, että laitoin niitä kuntoon vauvan mahdollista sunnuntaista kotilomaa varten. En kotiutumista. En halunnut antaa itselleni lupaa iloita liian aikaisin. Pidin yllä ajatusta, että eihän se haitannut, jos vauva vielä apneoi, kun päästään kuitenkin kotilomalle! Tiesin huijaavani itseäni, kyllä se olisi haitannut ja paljon, mutta pakko sitä oli yrittää jotain selviytymiskeinoja kehitellä.

Sunnuntaiaamuna soitin sairaalalle kirjaimellisesti kädet täristen. Olin iloisen yllättynyt, ettei apneoita ollut tullut vieläkään. Siltikään ahdistus ei poistunut - päinvastoin. Oltiin jo niiiin lähellä, mutta tavallaan silti ihan yhtä kaukana kuin päivänä 1. Ahdistus ei loppunut lainkaan ennen kuin klo 17 koitti ja olimme vihdoin vapaita astumaan ulos sairaalasta vauvan kanssa yhdessä kotiutuen. Kotiutumispäivästä ja ekoista kotipäivistä kirjoitan vielä erikseen.

Mutta tosiaan: sunnuntai 35+6. Se jää ikuisesti mieleemme! Olimme keskolassa yhteensä viisi viikkoa ja kaksi päivää. Vähemmän kuin odotin, vähemmän kuin moni muu, mutta silti tarpeeksi yhdelle perheelle kannettavaksi ja korjattavaksi tulevina viikkoina.

Vaikka olin useasti turhautunut sairaalassaoloon, hoitajapulaan ja etenkin apnealaskentaan, en voi kylliksi kiittää Majakkasairaalan vastasyntyneiden tehon henkilökuntaa. Kiitos. Teidän avullanne vauva sai mahdollisuuden päästä kiinni elämään heiveröisistä lähtökohdista huolimatta. Jaksan yhä vain ihmetellä, miten upeasti vauva kehittyi myös kohdun tällä puolen, vaikka hänen oli tarkoitus majailla siellä vielä kymmenen viikkoa kauemmin. Ihmeellinen on elämä ja etenkin nykylääketiede!

Apneat: 0

Vauvan vuorokausi kuukauden ikäisenä (keskolassa rv 35+2)

Vauvan syntymästä on vierähtänyt jo kuukausi, joten on aika kurkistaa taas vauvan päivään. Tai oikeastaan tämä on enemmänkin oma päiväni keskolassa, koska vauva nukkuu edelleen noin 23 tuntia vuorokaudesta tai siltä se ainakin täällä ollessa tuntuu. :D

Keskiviikko 16.8.2023

7.00 Herään kellonsoittoon, painan torkkua. Hitsit kun väsyttää, nukuin huonosti ja valvoin yöllä reilun tunnin vauvan kanssa.

7.30 Havahdun hereille, ei auta. Nousen istumaan ja alan pumppaamaan maitoa 160 ml. Pumppaan 7 minuuttia ja sen jälkeen nousen tiskaamaan pumpun osat. Kurkkaan myös vauvan, nukkuu suloisen rauhallisesti. Irroitan maitoruiskun nenämahaletkusta ja tiskaan senkin. Normaalisti se vaihdetaan aamuisin uuteen, mutta nyt laatikossa ei ollut enää puhtaita. Teen lopuksi pikaisesti omat aamutoimet.

7.45 Lähden hakemaan kahvia, ei tee vielä mieli aamupalaa. Samalla reissulla vien maitokeittiöön pesuun ja sterilointiin rintakumin sekä tuttipullon. Vanhempien keittiöön päästessäni huomaan ilokseni, että joku on jo keittänyt kahvia. Nopea reissu siis. Paluumatkalla käyn taas maitokeittiössä ja haen lisää pulloja pumppaukseen, uuden pumppaussetin sekä rintakumin.

7.55 Olen takaisin huoneessa juomassa kahvia, selaamassa somea ja kirjoittamassa tätä postausta. Odottelen jännityksellä viestiä kotoota: onko miehen flunssa parantunut vai pahentunut eli saadaanko tänään pidettyä Masimo-koulutus.

8.10 Kuuluu ähinää ja sitten itkua eli vauva heräilee. Käyn irroittamassa johdot ja otan hänet hoitopöydälle. Olen saanut juuri riisuttua hänet ja otettua aamupainon, kun hoitajakin saapuu. Hän on hoitanut vauvaa ennenkin, edistystä tähän hoitajapulaan! Pesen vauvan kevyesti hanan alla, kuivaan ja pesen vielä vanulapuilla kaulan poimut sekä silmät. Puen vaatteet, jonka jälkeen hoitaja vaihtaa hänelle ehjät ja puhtaat teipit nenämahaletkuun.

8.35 Syöttöpunnitus ja imetys. Vauva on vähän väsy, mutta imee silti vartin verran. Toinen punnitus paljastaa, että maitoa meni kuitenkin vain 10 ml. Laitan vauvan sänkyyn kapaloon ja valmistelen aamukoktailin: 65 ml maitoa, rautatipat, d-vitamiinitipat sekä maitohappobakteeripussi. Laitan maitoseoksen valumaan nenämahaletkusta. Vauva on jo nukahtanut.

9.05 Istahdan sängylle kirjoittamaan tätä postausta ja juon kahvini loppuun. Pitäisi kai ehtiä aamupalallekin ennen lääkärinkiertoa tai Masimo-koulutusta. Ehkäpä haen jugurtin huoneeseen, vaikkei saisi. Mutta haluaisin kovasti olla lääkärinkierrolla mukana ja pelkään, että se menee ohitse, jos jään keittiöön.

9.20 Lähden keittiöön, ajatuksenani käydä nopeasti tekemässä leipä ja hakemassa jugurtti mukaan. Törmään siellä kuitenkin kahteen muuhun äitiin, joita en ole hetkeen nähnyt joten syönkin leivän siellä, että ehdin hetken vaihtaa kuulumisia.

9.35 Palaan huoneeseen. Kurkkaan vauvan, irrotan ruiskun nenämahaletkusta ja tiskaan sen. Selailen puhelinta.

9.50 Mies saapuu paikalle. Jee! Oli tosiaan hieman epäselvää, pitäisikö Masimo-koulutus taas perua, kun näytti siltä, että mies sai esikoisen flunssan. Mutta se ei onneksi mennytkään nyt pahemmaksi. Vaihdetaan pikaisesti kuulumiset kodin ja sairaalan väliltä.

10.00 Masimo-koulutus. Melko helpon näköinen laite, eiköhän sen käyttö meiltä onnistu. Nyt ollaan siis valmiita kotilomille, mutta odotellaan vielä varmaan ainakin sunnuntaihin, jotta taudin tartuntariski olisi varmasti laskenut. Koulutuksen jälkeen on heti lääkärinkierto: ei mitään uutta ja erikoista. Noin puoli yhdeltätoista mies lähtee takaisin kotiin jatkamaan töitä. Itse jatkan tätä postausta.

10.50 Pumppaan maitoa 180 ml, tiskaan osat.

11.05 Lähden syömään. Tällä kertaa sekä päivän keitto että pizzat ovat niin pahoja, että pitää turvautua omiin eväisiin: makaronilaatikkoon. Syömisen jälkeen tyhjennän vielä perheiden yhteisen tiskikoneen. Keitän teetä.

11.30 Palaan huoneeseen. Juon keittämääni hunajateetä. Minulla on vankka uskomus, että sen voimin olen väistänyt jo monen monta flunssaa! Ehkä siis senkin, mikä meidän perheessä nyt pyörii.

12.30 Siivooja tulee. Vauva ähisee ja lopulta vähän itkeskelee. Irrotan häneltä johdot ja avaan kapalon, mutta hän nukahtaakin siihen uudelleen. Nostan silti syliin ja kannan hetken pitkin huonetta, josko saataisiin ilmaa paremmin pois masusta. Sitten lasken hoitopöydälle vaipan vaihtoon. Hän vaikuttaa yhä väsyneeltä. Vaipan jälkeen siirrytään nojatuoliin, mutta hän käytännössä nukkuu sylissäni jo valmiiksi.

13.00 Noin kymmenen minuutin sylittelyn jälkeen totean, että turha edes yrittää imettää. Hän ei aio nyt virkistyä. Laitan hänet sänkyyn, johon hän jää heti nukkumaan. Hoitajakin tulee käymään ja kysyy perusjutut kirjauksia varten eli söikö ja mitä vaipassa oli. Hän lähtee, minä lämmitän maitoa vauvalle vesihauteessa koko annoksen eli 75 ml ja laitan sen valumaan. Seuraavaksi pitäisi käydä vielä kaupassa, kun ei ole mitään ruokaa illaksi. Väsähdän kuitenkin sängylle. Kohta sitten...

13.15 Suunnittelen nopsaa vielä uudelleen loppuviikon aikataulut sairaalan ja kodin välillä. Niihin tulee vähän muutoksia, kun isovanhemmalla onkin vapaata perjantaina ja sunnuntaille pitää miettiä mahdollinen eka kotiloma. Tämän jälkeen irrotan ja tiskaan taas maitoruiskun.

13.30 Lähden Prismaan. Sairaalan parkkihallissa katselen ohimennen, kun joku saa sakot. Täällä saa olla kyllä tarkkana. Mietin myös, onkohan paikkoja enää vapaana, kun tulen takaisin. Liikenne on lisääntynyt selvästi, kun koulut alkoivat.

14.15 Palaan takaisin. Vien ensin keittiöön kylmässä säilyvät ostokset jääkaappiin ja keitän kahvia. Käyn sitten pikaisesti huoneessa viemässä lämpimässä säilyvät ostokset sinne ja haen sitten vielä kahvin. Vauva sen kun vaan nukkua posottaa tyytyväisenä koko ajan. Hän on näemmä kääntymässä enemmän yöeläimeksi.

14.35 Illan hoitaja käy huoneessa opiskelijan kanssa. Kyselee, miten on mennyt ja lähtee. Alan seuraavaksi pumppaamaan maitoa 170 ml, tiskaan osat.

14.50 Kahvi- ja keksihetki. Syön täällä ihan liikaa herkkuja. Oikein lohtunapostelua. :D En pelkää lihomisen puolesta, vaan hampaiden ja toki yleisen terveellisyyden... Mietin, saako huoneessa edes syödä keksejä. Ruokailu on kielletty, mutta eihän keksi ole ruokaa?

15.10 Vauva ähisee ja puhisee. Kuuntelen aikani, rauhoittuuko hän itsekseen, mutta menen sitten katsomaan, kun alkaa kuulua itkeskelyn alkua. Silitän vähän päätä, hän rauhoittuu. Ottaisin mielelläni syliin, mutta hän nukahtaa siihen aina tosi sikeästi ja olisi kiva, jos hän heräisi rinnalle kun jäi jo yksi kerta välistä.

15.20 Alkaa taas itku. Otan hänet syliin masulteen. Vauva röhkii taas, nenässä on joku räkäpaakku häiritsemässä. Hän rauhoittuu syliin, kunnes vartin päästä alkaa itkeä ja hengittää tosi tiheästi, kuulostaa tukkoiselta. Hälytän hoitajan, josko hän imisi räkäpaakun pois. Hän kokeilee, muttei se lähde irti. Laitetaan suolaliuosta nenään, josko se sieltä irtoaisi itsekseen. Vauvalla näitä paakkuja on ollut jo varmaan viikon verran silloin tällöin.

16.45 Laitan vauvan sylistä sänkyyn,  jos hän heräisi itse. Toimii! Pian alkaa vaativa itku. Nostan hänet vaipan vaihtoon ja teen syöttöpunnituksen.

16.50 Imetän. Hän ihmettelee taas ekan viisiminuuttisen, sitten aloittaa syömään.

17.05 Lopetamme, kun hän nukahtaa rinnalle ja lakkaa imemästä. Syöttöpunnitus, hän söi 20 ml. Peittelen hänet sänkyyn, johdot taas kiinni. Laitan lopun maidon lämpeämään ja sitten valutan sen hänelle. Hän on virkeänä sängyssä, vähän ähisee mutta on suht tyytyväinen. Tekee yhden maitoapnean. En tiedä, miksikä niitä kutsuisi. Mutta siis kuulostaa kuin alkaisi puklaamaan, joskus puklaakin. On täysin hereillä, mutta samalla pulssi laskee liian alas ja sitten heti korjaantuu. Näitä ei onneksi lasketa kotiutumispäiviin. Seurustelen hänen kanssaan,  kunnes hän rauhoittuu nukkumaan, vaikka itsellekin ruoka jo maittaisi.

17.40 Lähden syömään. Vauva on vielä hereillä, mutta rauhallinen ja unen rajamailla.

17.55 Palaan huoneeseen, vauva on yhä silmät auki ja etsii unta. Hetken seurustelua.

18.15 Vauva on edelleen hereillä. Käyn irroittamassa taas ruiskun ja tiskaan sen. Silitän hetken vauvaa, juttelen rauhoittavasti. Aika rauhassa hän kyllä on ollut, hikka ehkä häiritsee nukahtamista. Hoitaja käväisee, tulisi laskemaan hengitystiheyden ja sykkeen. Ei onnistu, hereillä ollaan! Tulee myöhemmin uudelleen.

18.30 Vauva on mielestäni (taas) nukahtamispisteessä. Pumppaan maitoa 150 ml. Miten musta tänään tuntuu, että oon ihan koko ajan pumppaamassa. Joka kerta kun avaan sovelluksen, on viime kerrasta muka jo neljä tuntia. Tiskaan myös osat. Hoitaja tulee nyt mittauksille, kun vauva nukkuu.

18.50 Käyn suihkussa, sitten puhelimella selailua. Kurkkaan myös suihkun jälkeen vauvan, joka suloisesti vihdoin on kunnolla aika syvässä unessa.

19.20 Vauva tekee ehkä apnean. Kuulen tutunlaisen yskäisyn, mitä yleensä aina seuraa pulssin lasku. Ja sieltä se nytkin naksahtaa, monitori siis pulssinlaskun merkiksi. Kuulosti nyt enemmän omaan korvaani siltä, että jotain nousi taas vauvan kurkkuun, mutten tiedä lasketaanko sitä enää "maitoapneaksi" vai ihan oikeaksi, kun tuli kuitenkin kesken unen. Jos se oli apnea, laskuri vaihtuupi kolmosesta nollaan. Jihuu, kaipasinkin juuri lisää aikaa täällä.

20.00 Iskee kauhea väsymys. Lähden syömään iltapalaa piristyäkseni. Vielä olisi iltahoidot tekemättä.

20.15 Palaan huoneeseen, kirjaimellisesti melkein törmään hoitajiin ovella. Olivat mitanneet rutiinisti verenpaineen, kaikki ok. Itse en piristynyt reissustani, mutta onneksi kohta pääsee unille. Mietin ensin, että olisin hoitanut koko tulevan yön itse, mutta väsyttää ihan kamalasti. Ehkä hoidan taas vaan viiden hoidot ja yhdeltä hoitajat voisi tehdä sen. Noh, katsotaan. Teen iltatoimet ja laittelen valmiiksi tavarat yön pumppauksia varten. Yritän päästä mahdollisimman aikaisin yöunille hoitojen jälkeen ja yritän päästä mahdollisimman helpolla yöllä. Se on suunnitelmana!

20.25 Vauva kähisee eli heräilee. Vaihdan vaipan ja sitten punnituksen kautta imetys. Hän syö tosi rauhassa peräti 25 minuuttia. Lopulta hän nukahtaa rinnalle, annan olla hetken siinä.

21.00 Uusi punnitus, vauva sai syötyä 20 ml. Hän herää. Itkee. Lohdutan hetken sylissä. Samalla laitan maidon lämpeämään. Lasken hänet sänkyyn ja kiinnittelen johdot, itku tulee taas. Voi kunpa hänet voisi vain pitää sylissä tai kainalossa koko ajan, tosi kurjaa herätellä ja liikutella eestaas. Laitan loput maidot valumaan, hän nukkuu jo melko rauhassa.

21.10 Väsyttää. Haluaisin alkaa nukkua, mutten ole vielä pumpannut eikä yöhoitaja ole vielä käynyt. Pumppaan 100 ml. Kömmin sitten jo peiton alle puhelimelle.

21.30 Käyn vaihtamassa saturaatiomittarin paikan vauvan jalassa, kun se kadottaa koko ajan signaalin. Hän nukkuu ihanan levollisesti. Niin levollisesti, että pelkään apneaa, kun uni on niin syvää. Käyrät on kyllä kamalan nättejä, kuin oppikirjasta. Ai että.

21.50 Yöhoitaja tulee vihdoin käymään. Sanon, että hoidan yön itse. Mutta että kannattaa tulla käymään puolen tunnin päästä hoitoaikojen alusta, jos olenkin unissani painanut herätyksen vain pois. :D Alan vihdoin nukkumaan. Saas nähdä kuinka itkuinen kähinäyö tulee, sitä kun on ollut liikkeellä.

23.45 Herään kähinään ja sitä hetken kuunneltuani itkuun. Seison sängyn vierellä silmät ristissä ja lohdutan. Palaan sänkyyn. Välillä kähinä taukoaa, mutta puolen yön jälkeen alkaa vaikuttaa jo melko käskevältä. Vaihdan vaipan ja teen syöttöpunnituksen. Kun pääsemme nojatuolille, hän käytännössä jo nukkuu sylissäni. Annan nukkua siinä syvempään uneen puoleen asti, jonka jälkeen siirrän sänkyyn. Hän ei juuri siinä herää.

00.30 Pumppaan maitoa 120 ml ja tiskaan osat. Olen aivan puhkipoikki, haluaisin vain nukkua. Totean, että musta ei kyllä ole tähän äitiyteen, mihin ei kuulu perhepeti ja täysimetys. Kotona aiotaan siis taatusti nukkua vähintään sivuvaunun kera ja toivottavasti täysimettäen. Syöttöpunnituksia en ainakaan jaksa kotona enää öisin alkaa säätää, ihan jo vauvankin unen takia. Ellei tule ongelmaa painon kanssa.

00.50 Laitan vauvalle loput maidot valumaan. Hälytän myös hoitajan, koska hän haluaa taas tietää vaipan sisällön ja maitomäärän kirjauksia varten. Menen nukkumaan, mutta unensaanti kestää jonkin aikaa.

4.10 Herään jälleen kähinään. Kuuntelen hetken ja kurkkaan sitten sänkyyn, mutta vauva kyllä nukkuu. Palaan itsekin nukkumaan.

4.30 Kuuluu vaativamman itkun alkua. Nousen vaihtamaan vauvan vaipan, hän herää kunnolla. Itsekin olen yllättävän pirteä aiempaan herätykseen verraten.

4.35 Imetän. Vauva syö hyvin peräti 35 ml, kun alun ihmettelyn jälkeen vain sai aikaiseksi aloittaa. Kesken imetyksen myös puhelimeni herätys alkaa soida kauempana huoneessa, joten kikkailen sen kiinni vauva yhä rinnalla.

5.00 Laitan vauvan sänkyyn ja maidon valumaan. Hälytän hoitajan ja kerron taas kirjattavat asiat. Vauva on yhä hereillä, vähän taas röhisee joku räkäpaakku nenässä. Pumppaan 140 ml. Tällä kertaa osat saa heittää roskiin, ei tarvitse tiskata. Ne vaihdetaan aina vuorokauden välein uusiin. Irrotan ruiskun ja nakkaan roskiin senkin.

5.20 Ah, takaisin nukkumaan.

6.25 Vauva ähisee jälleen,  välillä itkun tynkääkin. Kurkistan vauvan sänkyyn, mutta hän on silti unessa. Vatsavaivoja, oletan. Palaan sänkyyn. Jonkin aikaa kuuluu ääniä, kunnes hiljenee. Nukahdan vielä.

7.30 Herään kelloon aivan väsyneenä. Kohta vauvakin taas jotain ääntelee. Torkutan vielä viisiminuuttisen ja nousen sitten uuteen päivään. Seuraavaksi ohjelmistossa on koko termosmukillinen kahvia.

Aamulla vielä fyssari tulee ilmoittamaan, että tekisi huomenna arvion vauvasta, kun on mahdollista, että kotiudutaankin jo sunnuntaina, niin ei tarvitse sitten siksi jäädä maanantaille. Selviää siis samalla, että aiempi mainitsemani pulssinlasku ei ollut apnea. Nyt mennään apnealaskurissa päivää 4/7. Muut alkavat siitä hössöttämään, itse haluaisin vain olla ajattelematta koko asiaa, etten taas joutuisi pettymään. Silti se on tiedossa nyt minullakin: kotiudutaan sunnuntaina klo 17, jos apneoita ei tule. Lohduttaudun, että no, joka tapauksessa lähdemme sitten ekalle kotilomalle sunnuntaina.

Sellainen päivä! Tähän loppuun pitäisi vielä kirjata syömiset ja hereilläolot, mutta laitan ne sitten myöhemmin kun pääsen tietokoneelle. Puhelimella tämä postausten näpyttely on aina vähän mitä on.

Vauva 1 kk (35+0)

Vauva on jo kuukauden ikäinen! Toki kyseessä on kalenteri-ikä. Kehitysiältään hän on vasta miinus yhden kuukauden ikäinen ja 35+0 viikkoinen. Hänen ei siis motorisesti tai muilta taidoiltaan tarvitse eikä kuulukaan vielä vastata edes ihan täysiaikaista vastasyntynyttä. Aloitetaan nyt silti jo tästä esikoisen ajoiltakin tavaksi tullut kuukausikuulumispostaus.

Vauva on tässä kuukauden aikana muuttunut heiveröisestä keskosvauvasta ihan "oikean" vauvan näköiseksi. Hän ei mielestäni näytä enää vastasyntyneeltä, vaikka pieni vielä onkin. Etenkin posket on pyöristyneet paljon ja iho muuttunut sileämmäksi. Hän on myös saanut paljon lisää jäntevyyttä, hoitopöydälläkin on usein ihan kippurassa aiemman keskosille tyypillisen ns. puikotuksen sijaan. Mutta on hän välillä myös ihan löysä spagettikin, etenkin nukahtaessaan meinaa aina valua käsien välistä. :D

Painoa on kertynyt kuukauden aikana noin 800 grammaa ja pituuttakin muutama sentti. Sen on huomannut myös vaatteissa, sillä 40 senttiset ovat vaihtuneet nyt jo 50 senttisiin. Hän alkaa olla nyt jo niissä mitoissa, joissa esikoinen aikoinaan kotiutui. Saapi nähdä, kasvaako hän jossain kohtaa vielä pluskäyrillä.

Hän on alkanut myös olla hieman virkeämpi. Heräilee jo useammin itsekin ruoka-aikoina, viimeistään vaipanvaihtoihin. Katselee tarkkaavaisesti isoilla silmillään, muttei vielä varsinaisesti ota katsekontaktia. Osaa kuitenkin jo seurata katseellaan sellaista kontrastiympyrää, kun fysioterapeutti kokeili. Fysioterapeutin arvio on pikkukeskosella aina kahden viikon välein täällä.

Hän vaikuttaa vielä melko rauhalliselta tapaukselta. Ei turhia itkeskele, mutta kun joku harmittaa, niin silloin sen kyllä kuulee. Hänen itkunsa on tosin vielä maailman söpöintä - toistaiseksi. Niin maansa myyneen surkeaa ja vaativaa, mutta ei kovin vakuuttavaa. Mutruun menevä alahuuli sulattaa aina sydämen. Tällä hetkellä hän on kuitenkin yleisesti ottaen todella helppo ja hyvin nukkuva vauva eli toivomme samaa jatkossakin! Joskin mielessä toki yhä kummittelee yhden hoitajan sanat, että yleensä vasta lasketussa ajassa se todellinen persoona alkaa näkyä.

Hiljalleen hän on oppinut syömään paremmin itse rinnasta, mutta suurin osa maidoista menee yhä nenämahaletkulla. Hän ei kuitenkaan enää vedä joka kerta maitoa henkeensä, mikä on kiva edistys ja osaa itse myös tauottaa syömistä. Imetyshetket kestävät nyt noin 10-20 minuuttia vireystilasta riippuen. Yleensä tosin ensimmäisen viisiminuuttisen hän aina vain ihmettelee, mitä tässä pitikään tehdä. Käytössä on vieläkin rintakumi. Joskus kokeilen ilmankin, mutta imuote ei oikein pysy ja maitoa tulee välillä liian vauhdilla.

Suurimman osan päivästä vauva yhä nukkuu, yleensä sängyssään, mutta joskus sylissänikin. Noin neljän tunnin välein on hoidot (eli vaipanvaihto ja maidot). Hän herää niille joskus jo itsekin, mutta noin puolet kerroista hänet pitää niille vielä erikseen herättää. Olen yrittänyt jo hiukan seurustellakin hänen kanssaan virkeimpinä hetkinä ja ottaa katsekontaktia, mutta vielä ei kunnolla olla päästy "juttelemaan".

Hän on kaikkiaan aivan ihana vauva ja kovasti vain jo odotamme, että päästäisiin kotiin nauttimaan normaalista arjesta hänen kanssaan ❤️

Esikoisen flunssa ja sairaala-ahdistus

Tämä on taas perinteinen "aloitin kirjoittamaan vauvan viikkopostauksen muistiinpanoja, mutta avauduinkin kokonaisen postauksen verran tunteistani" -postaus. Tekee hyvää saada ajatukset ulos päästä, joten tässäpä niitä taas tulee.

Eilen ilalla iski päälle jokin outo isompi sairaala-ahdistus. Olin ollut täällä pitkästä aikaa kaksi yötä putkeen. Niin kyllä alunperin pitikin, mutta ensimmäisen yön jälkeen selvisi, että esikoinen oli kuumeessa ja suunnitelma vaihtuikin lennossa siihen, etten menisi kotiin ennen kuin on pakko eli vasta tiistaiksi. Edessä olisi ollut siis alkuperäisen kahden yön lisäksi vielä neljä yötä lisää. Se ei kuitenkaan ollutkaan niin helppoa kuin alunperin ajattelin.

Olin siis eilen ollut sairaalalla jo kaksi yötä, ja edessä oli kolmas. Yllätti, miten ahdistavalta se ajatuksena tuntui. Ihan fyysisesti tuntui inhottava painolasti rinnassa, ja kaikki jotenkin itketti. Mietin, miten ikinä jaksaisin olla täällä tiistaihin asti käymättä kotona. Ja sen jälkeen kävinkin sitten tähän astisen sairaala-ajan vaikeimman kamppailun itseni kanssa. Kenen etu pitäisi laittaa muiden edelle?

Yritin ensin miettiä, mikä tässä niin kovin muka ahdisti. Sairaaympäristö on aika stressaava jo itsessään, ja sitten päälle tuli vielä kaikki aiempi pettymys kotilomien menetyksestä ja huoli lisääntyvistä apneoista. Seurasin vähän väliä vauvan monitoria peläten uusia hengityskatkoksia. Jokainen laitteen naksahdus sai minut säpsähtämään ja  tarkistamaan tilanteen, yölläkin. Kuulostelin koko ajan vauvan liikkeitä ja ääniä miettien, olivatko ne normaaleja. Mietin, josko monitorit eivät huomaisikaan, jos hän vaikkapa tukehtuisi pukluun. En saa täällä oikein nukuttua kunnolla öisin, eli väsyin. Olin aina valmiudessa, josko hoitajat, lääkärit tai siivoojat tulisivatkin yhtäkkiä paikalle. Olin jatkuvasti paikalla, analysoimassa ja kuulemassa kaikki uudet käänteet, huolestumassa ja kysymässä niistä lisää. En vain saanut ajatuksia lainkaan pois vauvasta, voinnista ja kaikesta siihen liittyvästä. Ikävöin esikoista, joka puolestaan kaipasi jo äitiä, ja huolehdin myös hänen voinnistaan. Ja suuren osan ajasta minä vain odotin ajan kulumista tässä pienessä huoneessa seuranani pelkät omat ajatukseni ja huoleni. Se ei muuten tee kovinkaan hyvää ihmiselle, joka ajattelee kaiken aina peläten pahinta. En pysty kunnolla edes avaamaan tätä tunnetta, mikä täällä ollessa vallitsee, mutta todella stressaavaa tämä on, jatkuvasti, vaikkei mitään isoa "oikeaa" huolta edes olisi päällä.

Kotona käyminen on siis ollut mulle selvästi iso henkireikä, nyt sen vasta huomasin. Pääni yksinkertaisesti tarvitsee sitä selvitäkseen tästä arjesta, vaikka vauvan jättäminenkin tuntuu tietysti aina todella pahalta. Koko ajan itse asiassa pahemmalta, mitä isommaksi ja virkeämmäksi hän tulee. Ja nyt kun imetyskin on lähtenyt niin hienosti käyntiin, en haluaisi siihen taukoja. Mutta tarvitsen silti kotia ladatakseni akkuja ja jaksaakseni taas kaiken sen stressin täällä. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta on onneksi helpottanut vähän tietää, että osa muistakin äideistä täällä on tunnistanut itsessään saman. Välillä vain täytyy päästä kotiinkin. Mutta kuinka usein - se aika on jokaisella omansa.

Kolmisen yötä näyttäisi nyt olevan jonkinlainen maksimi itselleni. Olenkin aina ennen aina pystynyt käymään hyvin kotona yön tai kahden jälkeen, mutta nyt eteen tuli uudenlainen ongelma, kun kotona olisikin vastassa flunssainen esikoinen. Hän kaipasi jo minua, ja minä häntä ja kotia, mutta olisihan se todella itsekästä mennä nyt kotiin suoraan tartuntavaaran alle vain siksi, että ei itse kestäisi kauempaa sairaalan seinien sisällä. Tai kyllähän minä kestäisin, jos olisi ihan pakko. Kysymys ehkä kuuluikin, olisiko nyt ihan pakko?

Mistä voisin tietää, kauanko juuri tämä flunssa edes kestää tai tarttuu? Olisi turhaa olla ensin paossa melkein viikko sairaalassa ahdistuen ja silti saada tartunta sen jälkeen. Kaksi viikkoa voisi ehkä jo toimia varmana varoaikana, mutta en kyllä mitenkään selviäisi järjissäni niin pitkästä ajasta täällä esikoista lainkaan näkemättä. Ja joudun tosiaan joka tapauksessa menemään tiistaiksi kotiin, koska esikoiselle ei olisi muuten silloin hoitajaa. Ja tautihan voisi olla muutenkin jo tarttunut minuun, koska olin aika tiiviisti esikoisen kanssa juuri sen päivän, jonka iltana hän jo sanoi, että kurkku sattuu. Sama kai se olisi siis käydä kotona jo nytkin, eikä vasta tiistaina? Selityksen makua, mutta menköön.

Jos sairastun itse, joudun olemaan poissa vauvan luota todella pitkään. Tiedän sen ja tiedän, minkä riskin otan, jos kotiin menen. Sietämätön ajatus. Yhtä sietämätön kuin olla erossa esikoisesta koko hänen sairautensa ajan ja vähän vielä varoaikaakin päälle. Tai entä jos tartutankin myös vauvan? Hoitajat kyllä sanoivat, että huolehdin vain täällä sitten hyvästä käsihygieniasta ja lähden kotiin pienimmästäkin oire-epäilystä, niin ei ongelmaa. Vauva saisi myös rintamaidosta vasta-aineita ja olisihan hän täällä hyvässä hoidossa alusta alkaen. Ja itse asiassa vauvakin on ollut jo pari päivää vähän röhkivä possu ja pari räkäpaakkua on imetty nenästä. Lisääntyneet apneatkin voi kuulemma johtua joskus virustaudista, mutta sitä ei turhaan testata ellei vointi heikkene selvästi. Mistäpä näistä siis yhtään tietää, vaikka vauvallakin jo tauti olisi. Esikoinen nimittäin kävi täällä pitkästä aikaa juuri samana iltana, jona kurkkukipu sitten myöhemmin ilmaantui ja piteli vauvaa kädestäkin. Mikä ajoitus siinäkin.

Joku varmasti siellä nyt ajattelee, että justiinsa, olet ollut siellä vasta kaksi vaivaista yötä. Sullahan on vauvakin siellä seurana. Eihän se nyt voi olla niin vaikeaa viettää siellä viikkoa tai kahtakin. Niinpä, sitä kai vähän yritän hokea itsellenikin. Että kokoa nyt itsesi! Ei kuitenkaan ole tarvetta tuomita minua, sillä voin vakuuttaa, että jos minä tai vauva sairastumme, kukaan muu ei tuomitse minua niin rankalla kädellä kuin minä itse. Se on varmaa se. :D

Mutta tätähän tämä koko alku on ollut - vaikeita päätöksiä itseni, vauvan tai muun perheen kustannuksella, jossa harvoin kukaan on täysin selvinnyt voittajana. Kaipa jonkinlainen mottoni on ollut, että jokaiselle jotakin ja oma pää ehjänä, jotta jaksaisin olla mahdollisimman hyvä äiti. Riittävän hyvä. Siihen minä pyrin.

Siispä - asiaa koko illan, yön ja aamun punnittuani - olen päättänyt mennä tänään kotiin. Minulla on yleensä ollut aika hyvä vastustuskyky. En koko viime vuoden aikana saanut yhtään esikoisen flunssaa, joita oli kuitenkin kuukausittain. Kaikkiaan sairastin vain kaksi lievää nuhaa, vaikka päiväkodissa työskennellessäkin tauteja oli liikkeellä ihan koko ajan. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö sairastuisi nyt, mutta auttaa hieman päätöksenteossa. Jos imuroisin aina jokaisen lapsen taudin (kuten miehelle yleensä käy), olisin varmasti paljon varovaisempi. Lisäksi esikoisen vointi on tänään ollut jo parempi. Ei enää kuumetta tai tarvetta lääkkeelle.

Tänään siis pääsen taas kotiin haukkaamaan happea toivoen, että päätös ei koidu kenenkään kohtaloksi.

Neljäs viikko keskolassa, 34+4

Aloittaisinko taas tämänkin postauksen hämmästelemällä ajan kulumista? Ilmeisesti. Tuntuu kuuluvan täällä asiaan. Moni täällä sanoo, että viikot menee nopeasti. Allekirjoitan sen. Sitä on jotenkin oppinut asennoitumaan, että ottaa vain päivän kerrallaan, eikä oikeastaan edes mieti kotiutumista. Se varmasti osaltaan auttaa ajan kulumiseen. Ainakin nyt kun tässä on väläytelty jo kotilomia ja kotiutumista siellä täällä, niin on ollut ihan sellainen "apua, ai näinkö pian" -olo. Vaikka ei se nyt niin hämmentävän pian edes ole.

Mutta takaisin postauksen aiheeseen eli kerrataanpa taas hieman kulunutta viikkoa! Päivä sen jälkeen, kun olin julkaissut viimekertaisen viikkopostauksen, tapahtui suuria. Viikolla 33+5 eli kolmeviikkoisena vauva pääsi vihdoin kokonaan pois happiviiksistä. Lääkäri oli jo aiemmin sanonut, että kun vauva pärjäisi vuorokauden ilman viiksiä, vietäisiin laitekin jo kokonaan pois. Ja näin tehtiin, keskellä kaunista yötä. Samalla otimme myös kehonlämpöä mittaavan anturin pois, vauva kun osaa jo pitää lämpönsä niin hienosti. Ihanaa, kun on vähemmän johtoja ja nämä myös ihan konkreettisesti osoittaa, että eteenpäin mennään. Onhan se nyt ihan mieletön etappi, että vauva hengittää ilman mitään tukea, kokonaan itse. Keuhkot toimivat hienosti, vaikka alussa olivat vielä niin heikot. Tällä viikolla oli myös kolmas aivojen rutiiniultra ja kaikki oli yhä kunnossa.

Tuona samana muutosten päivänä vauva siirtyi myös kahdeksasta maito- ja hoitokerrasta kuuteen. Hoitoajat olivat ennen klo 8, 11, 14, 17, 20, 23, 2 ja 5. Uudet hoitoajat olivat klo 9, 13, 17, 21, 1 ja 5. Yleensä vaipanvaihdot yms. hoidot aloitetaan tosin jo puolelta, jotta maitoja päästään valuttamaan "oikeaan" aikaan. Tämä kuuden hoidon rytmi oli tervetullut muutos, kun ei tuntunut olevan enää niin kiire hoidoilla ja pumppauksilla ja ehti nyt aamuisin sekä iltaisin hyvin käydä syömässä jo ennen hoitojakin. Tämä tosin tarkoitti nyt myös vauvan maitomäärien nostoa 60-65 milliin per kerta, jotta vuorokausiannos pysyi samana. Tuntui hirveän isolta määrältä! Mutta niin vain nekin on alas mennyt ja sisällä pysynyt, nyt määrä on 70 ml.

Painoa kertyy joka päivä hyvin lisää, kohta nostetaan taas maitomääriä, mutta vähennetään bmf-vahviketta. Se kun ei jatku meillä enää kotona. Nyt paino alkaa lähestyä jo 2,5 kiloa. Alkaa olla pian jo niissä mitoissa, joissa esikoinen aikoinaan kotiutui :D Bodytkin sai jo vaihtaa kokoon 50 cm, kun aiemmat 44 cm alkoivat käydä turhan ahtaiksi.

Tällä viikolla koettiin myös ensimmäinen kylpy! Kyseinen päivä oli itselleni vain yksi huonojen uutisten päivä (palaan aiheeseen postauksen lopulla), joten en ihan itse saanut siitä irti sitä riemua, minkä olisi voinut saada. Se tosin piristi silti omaakin mieltä. Veteen laskettaessa vauvalle meinasi tulla melkoinen itku, mutta pian hän huomasi, että sehän olikin oikeastaan ihan mukavaa puuhaa.

Imetys ja maidot

Imetyksen harjoittelu on mennyt todella kivasti. Vauva käy rinnalla melkein joka kerta hoitojen yhteydessä. Vaihdellen hän saa sieltä syötyä 0-25 ml, yleensä vähintään 10 ml. Mutta joskus on niin väsy, ettei jaksakaan kunnolla imeä ja silloin menee vain joitain tippoja. Hiljalleen hän on oppinut paremmin myös rytmittämään syömistä itse ja muistaa aika hyvin hengitelläkin välillä. Joskus täytyy vielä irroittaa imuote, jotta hän saa maidon nieltyä ja vedettyä henkeä välissä. Imeminen on kuitenkin yhä vauvalle työlästä ja joskus vähän hankalaakin. Maitoa tulee välillä liikaa herumisen käynnistyessä, ja vauva vetää sitä tosiaan sitten usein henkeensä kakoen, yskien tai lakaten kokonaan hengittämästä. On tosi ahdistavaa odottaa, jatkaako hän hengitystä vai tukehtuuko. Ei hän ole tukehtunut ja sehän on aika epätodennäköistäkin, mutta silti pelottavaa.

Tämän johdosta imetys on alkanut nyt myös tietyllä tapaa jännittää itseäni. Siltikään en halua tämän suhteen luovuttaa, koska kaikki kyllä sujuu kuten tämän ikäisen kanssa pitäisikin ja palkinto odottaa sitten lopussa - toivottavasti. Ja osa imetyshetkistä menee kyllä jo tosi hyvin, ne on ihania kertoja. Mutta tällä hetkellä fiilis imetyksestä ei ole pelkästään "ai että miten ihanaa", vaan välillä aika pelottavaakin. Omahoitaja totesikin mulle kotiinlähtökeskustelussa, että olisi tosi tärkeää, että imetyksen aiheuttama jännitys ja ahdistus poistuisi jo osastolla olon aikana, eikä seuraisi enää kotiin. Kannattaa siis siksi täällä imettää aina yksin ilman hoitajaa ja pitää vauva irti johdoista, jotta kokemus olisi mahdollisimman sama kuin sitten kotonakin. Sillä erolla, että minulla on täällä kuitenkin vielä kutsunappi, jos tilanne menisi pahaksi. Mutta pitää vain saada lisää luottoa itseensä ja vauvaan.

Vauva on saanut nyt myös muutamia kertoja maitoa pullostakin. Itse en ole tätä päässyt todistamaan, koska pyyntöäni on hyvin kunnioitettu eli minun ollessani sairaalassa, tarjotaan pelkästään rintaa ja loput nenämahaletkusta. Poissaollessani saa antaa pullosta. Kuulemani mukaan vauva syö pullosta sellaista 10-25 ml eli aika samaa mitä rinnastakin. Aina ei pullostakaan maito maistu, mikä sinällään tuo lohtua myös imetykseen: syöminen on vaikeaa ihan kaikilla tavoilla, koska vauva on vielä niin pieni ja kehittymätön näiltä osin. Kärsimättömille ihmisille, kuten minä, tämä keskosuus vaatii kyllä aika paljon!

Kotiutuminen ja kotilomat

Huomaan, että tällä viikolla ollaan myös tosissaan alettu "panostaa" jo kotiinlähtöön. Ja sehän voi periaatteessa ollakin jo ihan pian. Kävimme omahoitajan kanssa jo kogiinlähtökeskustelun ainakin osittain. Täytetään sellaista rasti ruutuun -lappua, kun asiat on käsitelty, esim. infektiot, ulkoilu, vauvan hoitotoimenpiteet kotona jne. Sain myös luettavaksi vihkosen, missä näistä asioista kerrotaan. Lisäksi olen saanut toimia koko ajan itsenäisemmin. Olen saanut aloittaa vauvan hoitoja jo ennen hoitajan kutsumista hoitoaikoina. Voin tehdä ne kokonaan yksin alusta loppuun maitojen valuttamista myöten. Lisäksi hiljalleen voidaan siirtyä vauvantahtiseen arkeenkin: jos vauva herää nälkäisenä "väärään" aikaan, voin imettää silloinkin. Tässä on alkanut jo tuntuakin normaalimmalta vauva-arjelta, kun on jotenkin eri tavalla ehtinyt ja saanut pitää vauvaa sylissä sekä tehdä hoitoja: ottaa olalle röyhtäisemään tai sylitellä hoitojen jälkeenkin laittamatta heti petiin ja piuhoihin kiinni. Aivan ihanaa!

Vastapuolena sitten, että on alkanut vähän ärsyttää ne muutamat hoitajat, jotka ei annakaan tehdä itsenäisesti. Tai ylipäätään kun vauva tuntuu jo niin valmiilta ja "isolta", niin turhauttaa koko ajan vain enemmän olla täällä. Arvostan monitorin antamia tietoja vauvan tilasta, mutta ärsyynnyn johtojen kanssa säätämiseen ja niiden rajoittavuuteen. Arvostan sitä, että hoitajien tuki on koko ajan saatavilla, mutta ärsyynnyn siitä silloin, kun en ole sitä pyytänyt. Johtuu siis kaikki siitä, että vauva voi hyvin, enkä koe enää tarvitsevani jatkuvaa apua tai tukea.

Meillä oli eilen ns. kotiinlähtökeskustelu myös omalääkärin kanssa. Lähinnä juteltiin kotiutumiseen liittyvistä ajatuksista ja hän kertoi, mitä tutkimuksia ja kontrollikäyntejä olisi viedä odotettavissa. Ainakin meillä on kehitysseuranta sairaalalla tavallisen neuvolan lisäksi, aivojen magneettitutkimus ja jokin laajempi kuulotesti. Jäi ihan hyvä fiilis keskustelusta, meillä on kyllä tosi mukava omalääkärikin.

Apnealaskenta

Nyt tosiaan meillä menee niin loistavasti, että olemme apnealaskennan piirissä. Kotiutuminen on siis kiinni enää pelkästään apneoista eli kun on 7 päivää ilman apneaa kofeiini-lääkkeen lopetuksesta alkaen, me pääsemme kotiin! Kaikki muu kun on vauvalla aivan mallillaan. Kukaan ei vain pysty ennustamaan, meneekö apneattomuuteen viikko vai kuukausi vai enemmänkin. Apneoihin tarkoitettu lääke eli kofeiini lopetettiin vasta tiistaina 34+1. Silloin oli menossa jo neljäs päivä ilman yhtään apneaa. Se oli kyllä jo tosi hyvin, kun jutellessa toisen äidin kanssa tuli ilmi, että heidän saman ikäisellä vauvalla oli niitä vielä kahtakin päivässä lääkkeestä huolimatta. Olin itse siis varautunut siihen, että lääkkeen lopetus aiheuttaisi taas lisääntyviä apneoita, mutta kyllä pieni osa minua silti toivoi, että jos kuitenkin ihme kantaisi vielä tämänkin yli ja niitä ei tulisikaan enää koskaan. Lääkäri kuitenkin sanoi, että on hyvin skeptinen, etteikö niitä enää tulisi.

Torstain 34+3 aamuisella lääkärinkierrolla lääkäri sitten ihan naureskeli, että on kyllä tämä vauva ollut ihan uskomaton kasvun ja kehityksen kannalta. On kuulemma ihme, että 34-viikkoisella on näin pitkä apneaväli. Siksi hän myös varoitteli, että edelleenkin on todennäköistä, että niitä tulee. Mutta samalla ensimmäistä kertaa koko täällä olon aikana mainittiin tarkka päivä, jona me voitaisiin teoriassa kotiutua, jos apneoita ei enää tulisi. Ja se päivähän olisi sitten ollut 35+0, maanantai. Todellakin siis olisi ollut. Tästä eteenpäin kaikki meni pieleen, mikä mennä voi.

Yritin tietysti parhaani mukaan olla vielä innostumatta liikaa kotiinlähdöstä ja olla ajattelematta asiaa, mutta olihan se vaikeaa kun oltiin jo niiiiin lähellä. Tiesin, että pettymys tulisi olemaan iso, jos apneoita vielä tässä välissä tulisi, vaikka tiesin senkin, että se olisi näin pienelle keskoselle vielä ihan täysin normaalia. Toivo on vain niin kovin ihmeellinen asia, että se aina vain nousee jostain uudelleen, tulipa eteen mitä hyvänsä.

Ja niin - niinhän siinä sitten kävi, että vielä samana 34+3 päivänä eli eilen,  tuli yksi apnea. Ja toinenkin. Ja vielä kolmas! Eka niistä oli vain pari tuntia lääkärinkierron jälkeen. Ja kyllähän se tosi pahalta tuntui. Näin apnean itsekin monitorista ja hetken vielä toivoin, ettei se haittaisi, kun se oli ihan tosi nopea, mutta haittasihan se. Laskuri takaisin nollaan. Itketti. Nyt nähtäväksi jää, kuinka usein niitä alkaa tulemaan, pelottaa vähän kun tosiaan nollasta rykäistiin suoraan jo kolmeen. Kofeiinin vaikutus kun alkaa sieltä vasta hiljalleen vähenemään. Toisaalta tämä oli osin myös helpotus, koska nyt päästäisiin laskemaan oikeasti niitä apneattomia päiviä ja nähtäisiin, miten kofeiinin lopetus vaikuttaa niihin. Kunpa eivät vain ihan hirveästi lisääntyisi. Toisaalta enpä haluaisi sitäkään, että niitä tulisi laskettuun aikaan saakka vain kerta viikkoon - sopivasti aina niin, että just kun ollaan pääsemässä kotiin, ei päästäkään. Tästä tulee kyllä enivei raskasta aikaa.

Pienenä lohtuna kuitenkin meillä (ainakin toistaiseksi) on nyt mahdollisuus lähteä kotilomille eli olla päivä kotona ja palata yöksi sairaalaan. Vaikka joka päivä, jos haluaisi ja jaksaisi. Sitä varten meillä oli eilen lääkärin viikkokeskustelun yhteydessä myös puhalluselvytyskoulutus ja myöhemmin tulee vielä Massimo-laitteelle koulutus. Massimo on apneoiden seurantaan käytettävä kotilaite. Se mittaa sykettä ja saturaatiota ja hälyttää niistä sekä rekisteröi ne muistiin. Massimo-koulutus piti olla jo tänään ja ajatuksena oli käydä nyt viikonloppuna ekalla kotilomalla, mutta koska jokin huonon tuurin juna on nyt asemalla, meidän esikoinen tuli kipeäksi. Joku kuumeflunssa. Nyt ei siis uskalla ainakaan viikkoon viedä vauvaa kotiin ja tietysti toivotaan, etten itse sairastu. Sitten oliskin vauva monta päivää yksin sairaalalla ja se vasta hirveä ajatus olisikin. Nyt siis todella ottaa päähän. Ollaan oltu koko kesä terveinä ja nytkin vältelty tautipesäkkeitä ja silti se napsahti jostain juuri tähän kohtaan.

Täytyy siis sanoa, että eilen oli aikalailla mieli maassa. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Sairaalassa oleminen tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikealta. Tämä oli nyt kai sitten se ensimmäinen takapakki meidän matkalla. Tietysti pitää olla iloinen, että kyse ei ollut eikä ole mistään vakavasta. Mutta oli vain aikalailla sellainen fiilis, että matto vedettiin nyt liian useasti jalkojen alta. Ensin oli pieni toivonkipinä, että voitaisiin kotiutua kokonaan jo muutaman päivän sisään ja seuraavassa hetkessä ehkä kotilomatkin peruuntuisivat, koska pahimmillaan jouduttaisiin aloittamaan kofeiinikin vielä uudelleen, jos apneat lisääntyisi liikaa. Puhumattakaan siitä pelosta, että vauva tai minä sairastuttaisiin myös. Eilisen päivän voisi vain pyyhkiä kartalta kokonaan. Tai vaikka koko seuraavan tulevan viikonkin, ehkä sitten ollaan jo voiton puolella?

Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei päästä ikinä kotiin. Mutta silloin kun vielä uskoin meidän pian pääsevän, oli ajatukset kotiutumisestakin toki aika ristiriitaiset. Vaikka kotiutumiseen alkaakin olla jo ihan kamala kaipuu ja täällä oleminen alkaa turhauttaa koko ajan vain enemmän, se tuntuu ajatuksena silti myös vähän pelottavalta. Imetys ei vielä ole kovin sujuvaa ja kuten sanoin, se on alkanut jännittääkin vähän. Nenämahaletkun käyttö kotioloissa tuntuu myös vähän vaivalloiselta. Pelottaa lisäksi oikeastaan kaikki, mitä vauvalle voisi käydä, kun ei enää olekaan kutsunappia, jolla saada apu salamana paikalle. Täällä on niin tarkka seuranta ja tarkat systeemit, että tuntuu ihan utopistiselta, että osaisi toimia kotioloissa ilman niitä. Nyt jos vauva vaikka pitää jonkun oudon äänen, ei tarvitse kuin hetki katsella monitoreja todeten, että joo, hengissä se on. Että sitä mä vaan mietin, että miten kukaan saa vauvoja pidettyä hengissä kotonaan ilman johtoja? Sen on oltava jokin myytti. Tavallaan en siis ole lainkaan pahoillani, että saadaan vielä ainakin viikko harjoitella elämän peruspilareita turvassa täällä. Kasvaa vielä vähän isommaksi. Toivoisin vain, että saisi itse päättää, koska lähtee kotiin. Tämä apneaseuranta on ehdottomasti piinaavin tapa kotiutua, mitä keksin.

Hieman siis tosiaan ristiriitaisin fiiliksin kohti tulevaa viikkoa. Kovasti kotiinlähtöä tai edes niitä kotilomia odottaen. Tosiaan 7 vuorokautta ilman apneaa ja kotiudumme. Tällä hetkellä lukema on 1/7 ja mahdollinen kotiutuminen siis ensi torstaina. Kuulemma kun aika tulee täyteen tarkalla kellonlyömällä, suljetaan heti monitorit ja sen jälkeen voi kotiutua. En tosin lainkaan usko, että apneat tähän vielä läheskään loppuisivat. Tuo eilisen kolme apneaa veti kyllä takaisin maanpinnalle hyvin nopeasti.

Pitäisi kyllä ehkä siirtyä kirjoittamaan näitä viikkopostauksia enemmän päiväkirjamaisesti. Tämä viikon koonti on ollut aika vaikeaa, koska tämäkin viikko alkoi ihan mielettömän hyvällä fiiliksellä ja uskolla tulevaan, mutta päättyi siihen, että kaikki toivo vedettiinkin viemäristä alas.

Kaikkiaan kuitenkin meillähän on asiat hyvin, kun ainoa murhe on, ettei päästykään vielä kotiin. Vauvahan voi kuitenkin yhä hyvin, sillä apneat ei varsinaisesti ole vaarallisia, kun niihin on seuranta. Ne kyllä vielä loppuvat, kun hengityskeskus vain on kehittynyt tarpeeksi.

Kolmas viikko keskolassa, 33+4

Miten ihmeessä on taas kulunut jo viikko? Ihanaa tietysti, että aika menee nopeasti. Vauva alkaa muistuttaa jo ihan oikeaa vauvaa, kun keskosen piirteet alkaa vähentyä. Hän on saanut jo hyvin lisää painoa ja vähän vauvanpyöreyttäkin. Kahden kilon rajan ylitys on myös hienosti pitänyt eli laskua ei ole tullut. Päinvastoin, paino nousee vauhdilla! Ei sillä, että se nyt varsinaisesti mihinkään vaikuttaisi. Täällä nuo kilojen rajapyykit nyt vain on joku oma juttunsa. :D

Tällä viikolla imetys on lähtenyt hyvin käyntiin. Aluksi rinnalla käytiin vain tutustumassa. Vauva maiskutteli ja piti lähinnä rintaa suussaan välillä hentoja imemisliikkeitä tehden. Joitain pisaroita hän sai maitoakin tulemaan, mutta aika laiskasti.  Ihan ekalla kerralla, kun maitoa tulikin vähän, hän alkoi ihan kakomaan siitä ja lakkasi hetkeksi hengittämästä, kun taisi tulla vähän yllätyksenä koko homma.

Harmittelin tässä muutama päivä aiemmin, kun en ollut saanut kunnollista imetysohjausta ja tuntui, että olin ollut imetysasian kanssa aika yksin. Tässä tapahtui onneksi muutos edellispäivänä. Koska vauva on nyt tosiaan alkanut osoittamaan paljon haluja syödä itse, alettiin taas kysellä uudelleen, voitaisiinko vauvalle antaa pullostakin. Mulle ihan soitettiin tästä kotiin, kun en ollut aamulla paikalla. Ensireaktioni oli tietenkin taas, että ei missään nimessä pulloa. Haluan imettää. Kuitenkin omatunto alkoi heti soimata: en pystyisi olemaan paikalla joka päivä tai yö kaikkea aikaa ja olisihan se kurjaa, jos vauva ei saisi silloin syödä itse... Mietin asiaa lisää ja sairaalassa juttelin vielä uudelleen hoitajan kanssa. Päätimme sitten, että aina kun olen itse sairaalalla, vauvalle ei anneta pulloa. Pelkkä imetys ja nenämahaletku. Kun taas olen poissa, vauvalle voisi antaa maitoa pullostakin, kunhan seurataan, ettei se ala haitata imetystä. Kokeillaan nyt näin.

Tämän keskustelun jälkeen sain myös tosiaan ekaa kertaa kunnollista imetysohjausta niin, että hoitaja oli läsnä koko imetyshetken ja tuki siinä. Hän vähän kuin laittoi nyt pyörät pyörimään tämän asian kanssa ja huolehti, että rinnalla aletaan tosiaan käymään säännöllisesti ja tavoitteena on jo saada syötyäkin itse, ei enää vain tutustua rintaan. Sain nyt siis imettää yölläkin, kun vauva oli virkeä. Ja niin siinä kävi, että edellisyönä vauvan ollessa 33+3 ikäinen hän sai rinnasta imettyä maitoa ihan itse! Siis niin, että kuului ihan nielemisääniäkin ja tehtiin vielä syöttöpunnitus. Maitoa oli mennyt masuun asti peräti 15 ml, mikä on tosi paljon rinnalta näin alussa.

Tähän auttoi meillä kyllä valtavasti rintakumi, joka otettiin tuolloin käyttöön ensi kertaa. Olin itse ensin siitä vähän epäileväinen, mutta muutos imemisessä oli kyllä ihan tosi iso, jos vertasi imemiseen ilman kumia. Tällä siis jatketaan toiveikkaana! Tällä hetkellä vauva jaksaa rinnalla 10-15 minuuttia aktiivista imemistä ja saa tällöin noin 10-30 ml maitoa juotua. Rakastan näitä lyhyitä yhteisiä imetyshetkiä ❤️

Tähän hieman liittyen on muuten myös sanottava, että olen ehkä outo, mutta en erityisemmin ole nauttinut kenguruhoidoista ihan alun jälkeen. En tykännyt esikoisenkaan kanssa ihokontaktissa olemisesta, eikä esikoinenkaan tuntunut siitä niin kovin tykkäävän. Hikoili vain ja alkoi sitten lopulta huutaa. Kengurussa tulee itsellenikin aina kuuma, nihkeä hiki, ja asento saa lopulta paikat särkemään, enkä edes näe vauvan kasvoja kunnolla. Teen sitä silti, koska siitä ilmeisesti on suuria hyötyjä vauvalle ja minulle, mutten kyllä saa siitä itse oikein mitään irti, ainakaan siis tietoisesti. Sen sijaan rakastan kyllä ottaa vauvaa ns. normaalisti syliin vaatteet päällä. Se on ihanaa! Mutta kenguru ei nyt oikein lähde. Paitsi tällä viikolla, kun kuulin ensikertaa, että kengurua voi tehdä sängylläkin. Oli paljon ihanampi ja rennompi kokemus niin. Toki nihkeää hikeä sekään ei vienyt pois, mutta muuten paljon parempi.

Tällä viikolla vauva on myös alkanut tuntua omemmalta (onko se edes sana?) ja rakkaammalta. Tämän (ja imetyksen) johdosta kuitenkin sairaalasta pois oleminen on alkanut tuntua myös tosi kurjalta, vaikka muuten nautinkin siitä, kun saan olla kotonakin. Aina väärässä paikassa - edelleen. Kiintymys vauvaan on lisääntynyt varmaan eniten siksi, että olen päässyt tekemään jo paljon enemmän itse hänen kanssaan (tai se on alkanut ainakin tuntua nyt tosi luontevalta, ei enää ns. "mekaaniselta" suorittamiselta), vaikka hoitajat yhä kurkkivatkin koko ajan olan takaa. Osa antaa toki enemmän tilaa ja osa jopa poistuu välillä huoneesta, mikä erityisesti auttaa suhteen luomisessa vauvaan. Mutta osa taas kirjaimellisesti hönkii edelleen niskaan. 

Ihaninta oli torstaina aamulla, kun hoitaja tuli vain käymään huoneessa ja sanoi, että sä varmaan osaat jo itsekin kaikki aamutoimet, jos hän menisi toisen vauvan huoneeseen. Sain siis yksin tehdä kaiken: irrottaa johdot, punnita, pestä ja pukea puhtaat päälle. Sen jälkeen omatoimisesti imettämään. Ja se vasta ihanaa olikin ihan kahdestaan rauhassa. Hetken kesti päästä alkuun, mutta kun vauva alkoi imeä, hän imi rintakumilla hyvin virkeänä ensin 10 minuuttia ja vielä sen jälkeen 5 minuuttia silmät kiinni unisena. Lopputuloksena syöttöpunnitus kertoi, että maitoa oli mennyt peräti 25 ml. Siitä vielä vauva unisena sänkyyn, johdot kiinni ja hoitajan kutsu, niin laitettiin vielä yhdessä loput maidot ja lääkkeet (kofeiini, maitohappobakteeri ja d-vitamiini) valumaan nenämahaletkusta.

Eikä siinä vielä kaikki! Päivä jatkui aivan yhtä ihanasti. Tuli lääkärinkierto ja ensimmäistä kertaa ikinä edes mainittiin sanat kotiloma ja kotiutuminen. Että osattaisiin varautua, kun ne voivat yhtäkkiä jo koittaa. 34+0 viikolla eli jo maanantaina puretaan kofeiinilääkitys apneoihin. Sen jälkeen niissä voi tulla hetkellinen piikki, mutta kun tilanne vähän vakiintuu, voidaan päästä jo kotiin päiviksi. Yöksi on tultava vielä takaisin. Silloin toki pitää olla irti myös happiviiksistä, mutta lääkärin mielestä nyt alkaa olla jo häntäpää niidenkin suhteen, kun ollaan jo niin pitkiä aikoja ilmankin. Ja tosiaan kofeiinin lopetus tarkoittaa myös sitä, että alkaa apnealaskenta. Jokaisesta apneasta joutuu olemaan aina viikon lisää sairaalassa eli käytännössä kun tuo viikko joskus täyttyy, pääsemme kotiin. Se voi huonolla tuurilla mennä laskettuun aikaankin saakka tai vähän ylikin, mutta kyllä kotilomatkin jo kivalta tuntuu.

Meillä oli tällä viikolla myös fysioterapia-aika, jossa käytiin läpi keskosvauvan käsittelyohjeita. Aika pitkälti kyllä samoja, mitä muistelen jo esikoisen ajoilta, mutta keskosen kanssa toki vielä tärkeämpää niitä noudattaa säännöllisesti. Erillisiä jumppahetkiä meillä ei ole, mutta vaipanvaihdoissa on tärkeää tehdä aina kiertoja puolelta toiselle, vauva pitäisi nostaa syliin aina kyljen kautta tietyllä tapaa, niskaan ei saisi käsitellessä koskea (laukaisee jonkin refleksin, joka aktivoi selkälihakset, kun sen sijaan erityisesti vatsalihaksia pitäisi vahvistaa) ja selän asennon pitäisi olla useimmiten sylissä pitäessä pyöreänä. Muutamat jutut nyt vain mainitakseni. Tuntuu vielä vähän hankalalta joka kerta muistella, miten mikäkin käsi piti missäkin vaiheessa asettaa, mutta ehkä se tästä rutinoituu.

Tällä viikolla saimme myös uuden huoneen! Lääkäri käski ottaa tämän yhtenä isona askeleena lähempänä kotiinpääsyä. Tämä huone on nyt vähän pienempi, mikä on mielestäni tosi kiva juttu. Huone on näin ollen kodinomaisempi ja sänkyni on vähän lähempänä vauvaa. Ikkunat on nyt myös ulos, mikä sekin oli tervetullut muutos. Viimeksi ikkunat oli tylsästi sairaalaan pääaulan sisään pääovien suuntaan. Tässä huoneessa olemme toivon mukaan nyt loppuun saakka. Olen ymmärtänyt, että tämä käytävä missä nyt olemme, olisi vähän isompien ja hyväkuntoisempien vauvojen käytävä.

Muuten on ollut aika samat hommat kuin viime viikollakin. Happiviiksistä ollaan yhä välillä tauoilla, nyt jo ihan pitkiäkin pätkiä, esim. koko yön. Saturaatio pysyy aina kyllä hyvin, mutta hengitystiheys yhä vähän kasvaa, mikä tarkoittaa sitä että vauva joutuu käyttämään enemmän voimiaan hengittelyyn, mikä taas on pois aina muulta kasvulta ja kehitykseltä, kun vauva väsyy. Siksi viiksiä vielä välillä pidetään: annetaan hengähtää. Maitomääriä on hiljalleen taas nosteltu ja tosiaan rinnallakin käyty päivittäin treenaamassa. Apneoita on noin kerran päivässä.

Kaikkiaan summaisin, että takana on jälleen yksi ihan loistavien uutisten viikko! Enää en voi sanoa olevani turhautunut, vaan todellakin optimistinen tulevaa kohtaan.