Tämä on taas perinteinen "aloitin kirjoittamaan vauvan viikkopostauksen muistiinpanoja, mutta avauduinkin kokonaisen postauksen verran tunteistani" -postaus. Tekee hyvää saada ajatukset ulos päästä, joten tässäpä niitä taas tulee.
Eilen ilalla iski päälle jokin outo isompi sairaala-ahdistus. Olin ollut täällä pitkästä aikaa kaksi yötä putkeen. Niin kyllä alunperin pitikin, mutta ensimmäisen yön jälkeen selvisi, että esikoinen oli kuumeessa ja suunnitelma vaihtuikin lennossa siihen, etten menisi kotiin ennen kuin on pakko eli vasta tiistaiksi. Edessä olisi ollut siis alkuperäisen kahden yön lisäksi vielä neljä yötä lisää. Se ei kuitenkaan ollutkaan niin helppoa kuin alunperin ajattelin.
Olin siis eilen ollut sairaalalla jo kaksi yötä, ja edessä oli kolmas. Yllätti, miten ahdistavalta se ajatuksena tuntui. Ihan fyysisesti tuntui inhottava painolasti rinnassa, ja kaikki jotenkin itketti. Mietin, miten ikinä jaksaisin olla täällä tiistaihin asti käymättä kotona. Ja sen jälkeen kävinkin sitten tähän astisen sairaala-ajan vaikeimman kamppailun itseni kanssa. Kenen etu pitäisi laittaa muiden edelle?
Yritin ensin miettiä, mikä tässä niin kovin muka ahdisti. Sairaaympäristö on aika stressaava jo itsessään, ja sitten päälle tuli vielä kaikki aiempi pettymys kotilomien menetyksestä ja huoli lisääntyvistä apneoista. Seurasin vähän väliä vauvan monitoria peläten uusia hengityskatkoksia. Jokainen laitteen naksahdus sai minut säpsähtämään ja tarkistamaan tilanteen, yölläkin. Kuulostelin koko ajan vauvan liikkeitä ja ääniä miettien, olivatko ne normaaleja. Mietin, josko monitorit eivät huomaisikaan, jos hän vaikkapa tukehtuisi pukluun. En saa täällä oikein nukuttua kunnolla öisin, eli väsyin. Olin aina valmiudessa, josko hoitajat, lääkärit tai siivoojat tulisivatkin yhtäkkiä paikalle. Olin jatkuvasti paikalla, analysoimassa ja kuulemassa kaikki uudet käänteet, huolestumassa ja kysymässä niistä lisää. En vain saanut ajatuksia lainkaan pois vauvasta, voinnista ja kaikesta siihen liittyvästä. Ikävöin esikoista, joka puolestaan kaipasi jo äitiä, ja huolehdin myös hänen voinnistaan. Ja suuren osan ajasta minä vain odotin ajan kulumista tässä pienessä huoneessa seuranani pelkät omat ajatukseni ja huoleni. Se ei muuten tee kovinkaan hyvää ihmiselle, joka ajattelee kaiken aina peläten pahinta. En pysty kunnolla edes avaamaan tätä tunnetta, mikä täällä ollessa vallitsee, mutta todella stressaavaa tämä on, jatkuvasti, vaikkei mitään isoa "oikeaa" huolta edes olisi päällä.
Kotona käyminen on siis ollut mulle selvästi iso henkireikä, nyt sen vasta huomasin. Pääni yksinkertaisesti tarvitsee sitä selvitäkseen tästä arjesta, vaikka vauvan jättäminenkin tuntuu tietysti aina todella pahalta. Koko ajan itse asiassa pahemmalta, mitä isommaksi ja virkeämmäksi hän tulee. Ja nyt kun imetyskin on lähtenyt niin hienosti käyntiin, en haluaisi siihen taukoja. Mutta tarvitsen silti kotia ladatakseni akkuja ja jaksaakseni taas kaiken sen stressin täällä. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta on onneksi helpottanut vähän tietää, että osa muistakin äideistä täällä on tunnistanut itsessään saman. Välillä vain täytyy päästä kotiinkin. Mutta kuinka usein - se aika on jokaisella omansa.
Kolmisen yötä näyttäisi nyt olevan jonkinlainen maksimi itselleni. Olenkin aina ennen aina pystynyt käymään hyvin kotona yön tai kahden jälkeen, mutta nyt eteen tuli uudenlainen ongelma, kun kotona olisikin vastassa flunssainen esikoinen. Hän kaipasi jo minua, ja minä häntä ja kotia, mutta olisihan se todella itsekästä mennä nyt kotiin suoraan tartuntavaaran alle vain siksi, että ei itse kestäisi kauempaa sairaalan seinien sisällä. Tai kyllähän minä kestäisin, jos olisi ihan pakko. Kysymys ehkä kuuluikin, olisiko nyt ihan pakko?
Mistä voisin tietää, kauanko juuri tämä flunssa edes kestää tai tarttuu? Olisi turhaa olla ensin paossa melkein viikko sairaalassa ahdistuen ja silti saada tartunta sen jälkeen. Kaksi viikkoa voisi ehkä jo toimia varmana varoaikana, mutta en kyllä mitenkään selviäisi järjissäni niin pitkästä ajasta täällä esikoista lainkaan näkemättä. Ja joudun tosiaan joka tapauksessa menemään tiistaiksi kotiin, koska esikoiselle ei olisi muuten silloin hoitajaa. Ja tautihan voisi olla muutenkin jo tarttunut minuun, koska olin aika tiiviisti esikoisen kanssa juuri sen päivän, jonka iltana hän jo sanoi, että kurkku sattuu. Sama kai se olisi siis käydä kotona jo nytkin, eikä vasta tiistaina? Selityksen makua, mutta menköön.
Jos sairastun itse, joudun olemaan poissa vauvan luota todella pitkään. Tiedän sen ja tiedän, minkä riskin otan, jos kotiin menen. Sietämätön ajatus. Yhtä sietämätön kuin olla erossa esikoisesta koko hänen sairautensa ajan ja vähän vielä varoaikaakin päälle. Tai entä jos tartutankin myös vauvan? Hoitajat kyllä sanoivat, että huolehdin vain täällä sitten hyvästä käsihygieniasta ja lähden kotiin pienimmästäkin oire-epäilystä, niin ei ongelmaa. Vauva saisi myös rintamaidosta vasta-aineita ja olisihan hän täällä hyvässä hoidossa alusta alkaen. Ja itse asiassa vauvakin on ollut jo pari päivää vähän röhkivä possu ja pari räkäpaakkua on imetty nenästä. Lisääntyneet apneatkin voi kuulemma johtua joskus virustaudista, mutta sitä ei turhaan testata ellei vointi heikkene selvästi. Mistäpä näistä siis yhtään tietää, vaikka vauvallakin jo tauti olisi. Esikoinen nimittäin kävi täällä pitkästä aikaa juuri samana iltana, jona kurkkukipu sitten myöhemmin ilmaantui ja piteli vauvaa kädestäkin. Mikä ajoitus siinäkin.
Joku varmasti siellä nyt ajattelee, että justiinsa, olet ollut siellä vasta kaksi vaivaista yötä. Sullahan on vauvakin siellä seurana. Eihän se nyt voi olla niin vaikeaa viettää siellä viikkoa tai kahtakin. Niinpä, sitä kai vähän yritän hokea itsellenikin. Että kokoa nyt itsesi! Ei kuitenkaan ole tarvetta tuomita minua, sillä voin vakuuttaa, että jos minä tai vauva sairastumme, kukaan muu ei tuomitse minua niin rankalla kädellä kuin minä itse. Se on varmaa se. :D
Mutta tätähän tämä koko alku on ollut - vaikeita päätöksiä itseni, vauvan tai muun perheen kustannuksella, jossa harvoin kukaan on täysin selvinnyt voittajana. Kaipa jonkinlainen mottoni on ollut, että jokaiselle jotakin ja oma pää ehjänä, jotta jaksaisin olla mahdollisimman hyvä äiti. Riittävän hyvä. Siihen minä pyrin.
Siispä - asiaa koko illan, yön ja aamun punnittuani - olen päättänyt mennä tänään kotiin. Minulla on yleensä ollut aika hyvä vastustuskyky. En koko viime vuoden aikana saanut yhtään esikoisen flunssaa, joita oli kuitenkin kuukausittain. Kaikkiaan sairastin vain kaksi lievää nuhaa, vaikka päiväkodissa työskennellessäkin tauteja oli liikkeellä ihan koko ajan. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö sairastuisi nyt, mutta auttaa hieman päätöksenteossa. Jos imuroisin aina jokaisen lapsen taudin (kuten miehelle yleensä käy), olisin varmasti paljon varovaisempi. Lisäksi esikoisen vointi on tänään ollut jo parempi. Ei enää kuumetta tai tarvetta lääkkeelle.
Tänään siis pääsen taas kotiin haukkaamaan happea toivoen, että päätös ei koidu kenenkään kohtaloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti