Me ollaan kotona! Ollaan oltu nyt jo viikko. En pysty varmaan koskaan täysin kuvailemaan, miltä se tuntuu. Ihanalta tietenkin, mutta se on ihan liian lievä ilmaisu. Tämä kotoisa vauva-arki on tuntunut paremmalta kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Nautin niin paljon joka hetkestä! No joo, paitsi öisin. Myönnetään, että yöherätykset eivät silti saaneet kultareunusta kotonakaan, vaikka vauva hyvin nukkuukin.
Kotiuduttiin tosiaan sunnuntaina 35+6 viikon apneaseurannan jälkeen. Se oli todella piinaava viikko ja pahemmaksi vain kävi, mitä lähemmäs mahdollinen kotiutuminen tuli. En uskaltanut olla toiveikas, mutten halunnut varautua koko ajan pahimpaankaan. Varsinkin pari viimeistä päivää olivat aivan tuskaisen kamalat. En pystynyt olemaan sairaalassa, enkä kotona. Ajatukset oli koko ajan vain kotiutumisessa sekä pelossa ja epäuskossa siihen liittyen.
Meille oli laitettu sairaalan puolelta valmiiksi kaikki kotiutumista varten jo perjantaina, vaikka vasta sunnuntaina tasan klo 17 oli lupa lähteä. JOS ei tulisi apneoita. Yksikin apnea, yksikin alle minuutin kestävä hetki päivästä, ja oltaisiin taas oltu viikko lisää sairaalassa. Vauvan parhaaksihan se kaikki oli, mutta voi että miten kamala tapa lähteä kotiin. Kotiinlähtöön ei tällä tyylillä pystynyt koskaan oikein edes valmistautumaan, kun et voinut ikinä tietää varmaksi kotiutumispäivää. Eikä joka kerta haluaisi niin kovasti pettyäkään, kun kaikki valmistelut olisikin taas olleet turhia.
Palataanpa kuitenkin kotiutumispäivään eli sunnuntaihin. Mentiin sairaalalle miehen kanssa noin 12 aikoihin. Sitten pyöriteltiin hermostuneina peukaloita viisi tuntia: tulisiko vielä apnea vai ei? Jännitti ja ahdisti. Ei osattu oikein tehdä mitään ajan kulumiseksi. Tavallaan olisi ollut parempi lähteä pois, saada ajatukset muualle, mutta toisaalta halusin myös olla paikalla näkemässä itse, jos apnea tulisi. Olisin halunnut myös koko ajan käydä sörkkimässä vauvaa: että älä vain nukahda liian syvään uneen. Mutta ei se oikein olisi ollut tarkoituksenmukaista. Apneaseuranta kun ei ole kiusan vuoksi, vaan vauvan turvaksi: ettei niitä varmasti tulisi enää kotona.
Ensimmäistä kertaa uskalsin antaa toiveikkuudelle sijaa vasta neljältä, kun eräs kokeneempi hoitaja kävi kysymässä, mitä tehtäisiin mun pakasteessa oleville maidoille. Lähtiessään hän totesi vielä, että aloittakaa vain hoidot ajoissa ja tehkää kaikki niin, että tasan viideltä pääsette jo ovista ulos. Kysyin, etteikö johdoissa tarvitsekaan olla kiinni loppuun saakka ja hän vastasi vain, että kyllähän te nyt näette, jos hän siniseksi muuttuu. Silloin mietin, että ai hitsi vie, me tosiaan taidetaan päästä kotiin.
Päätettiin siis irroittaa johdot tasan klo 16.20. Viimeiset minuutit käveltiin eestaas vauvan sängyn ympärillä. Ja viimein sovittuna aikana napsaistiin vielä videokuva päälle ja ikuistettiin se hetki, kun monitori sulkeutui viimeisen kerran. Silloin oli hymy herkässä. Ei hitsi. Me todellakin lähdetään kotiin! Kaikesta huolimatta tuntui siltä, että kotiutuminen tuli ihan puskista varoittamatta. Ei oltu yhtään varauduttu siihen, kun pelättiin niin paljon, ettei päästäisikään.
Vielä vaipan vaihto vauvalle ja anturien irroitus vatsalta. Puolet maidoista valumaan letkuun ja vähän vielä lisää odottelua, muttei enää lainkaan piinallista vaan innostunutta ja helpottunutta! Viestiä isovanhemmille, että hitsit, me muuten kotiudutaan! Maitojen valuttua laitettiin vielä vauvalle pipo päähän ja sitten pieni käärö turvakaukaloon, aivan liian suureen sellaiseen, ja ei muuta kuin ovista ulos. Heipparallaa ja sydämellisen isot kiitokset kuluneista viikoista. Kiitos, että annoitte meidän pienelle parhaan mahdollisen alun elämään.
Autossa istuin hyvin ahtaasti kaukalon ja esikoisen istuinten välissä. Kyttäsin vauhkona vauvan hengitystä koko matkan. Haimme ensin esikoisen mamman luota ja sen jälkeen kävimme Burger Kingin autokaistalla, koska kotona ei tietenkään ollut ruokaa valmiina ja olihan tämä nyt yhdenlaisen juhla-aterian veroinen suoritus.
Kotona laitettiin vauva heti omaan kehtoonsa ja loput maidoista valumaan. Syötiin, laitettiin tavarat paikoilleen. Vähän lisää vauvan hengityksen vahtaamista. Niin paljon, että esikoinenkin alkoi leikkiä sitä ja kävi tarkistamassa hengitystä. Vaikka kotona oleminen jännitti, kaikki tuntui silti jotenkin todella luonnolliselta. Näin sen kuului ollakin, koko ajan, alusta asti. Vihdoin! Oli helppo unohtaa, että mitään keskola-aikaa olisi ollutkaan.
Ensimmäinen yö meni todella kivasti. Vauva on ylipäätään aika rauhallinen ja nukkuu melko sikeästi hoitojen välit eli neljä tuntia putkeen. Ja niin oli yölläkin: hän nukkui kehdossa meidän sängyn vierellä ja heräsi vain hoitoajoille klo 1 ja 5 itse vähän vain ähisten. Viiden hoitojen jälkeen hän kuitenkin parkaisi niin lujaa, että esikoinenkin heräsi. Esikoinen ei väsykiukuissaan suostunut jäämään isin kanssa nukkumaan, joten vaihdettiin vauva pinnasängyn sivuvaunuun, minä viereen ja esikoinen sitten minun ja miehen väliin. Niin nukuimme hyvin loppuyön noin puoli kahdeksaan saakka.
Seuraavaksi yöksi kokeilimme suoraan tätä nukkumistapaa, mutta vauva itkeskeli masuaan jo ennen puolta yötä, joten siirryin hänen kanssaan olohuoneeseen nukkuen itse sohvalla ja hän kehdossa. Sekin yö meni muuten ihan hyvin, heräsimme aamulla vauvan kanssa vasta kahdeksan maissa ja perheen loput miehet puoli yhdeksältä.
Yöllä meillä oli käytössä ostamani Owlet-älysukka ja se oli kyllä todella hyvä. Sen ansiosta en joutunut yöllä lainkaan huolehtimaan hengityksestä toisin kuin päivällä. Vääriä hälytyksiäkään ei tullut. Oli siis hyvin käytetyt rahat tällä kertaa! Tuo paljon mielenrauhaa.
Ensimmäinen kokonainen päivä kotona sujui myös kivasti. Vauva tosiaan lähinnä nukkuu ja syö, joko osan maidoista rinnasta tai kaikki nenämahaletkulla. Mummi tuli myös esikoisen seuraksi aamupäiväksi ja iltapäivän olimme kolmin minä ja lapset, kunnes mies lopetti työt. Esikoisen päiväuniaika toi vähän haasteita, kun samaan aikaan piti antaa vauvalle maitoja, eikä hän sitten rauhoittunut rinnalle. Mutta siitäkin selvittiin! Illalla tehtiin ensimmäinen ulkoilu vaunuilla kotipihalle. Hiljalleen kohti normaalia, vielä arki hakee uomiaan ja sopivia toimintatapoja.
Toinen päivä sujui myös mukavasti. Rohkaistuimme myös ulkoilemaan lähipuistoon saakka. En myöskään enää ihan niin hulluna vahdannut, hengittääkö vauva. Illalla oli vähän hankaluuksia aikatauluttaa nukkumaanmeno ja haetaan vielä parasta rutiinia sekä aikataulua hoitaa iltatoimet. Yritin taas alkuun mennä makkariin, mutta kun esikoinen nukahti 21.30, siirryin vauvan kanssa sohvalle, koska hän oli niin levoton. Lopulta hän suostui olemaan hiljaa vain sylissä, joten huijasin hänet käden päällä viereeni sohvalle nukkumaan. Siinä nukuimme makoisasti ekan unipätkän perhepedissä. Ai että! Yhdeltä siirsin hänet nukkuvana omaan petiin ja valutin maidot häntä herättämättä.
Muina iltoina parhaaksi rutiiniksi on nyt osoittautunut, että vauvan ja esikoisen iltatoimet tehdään yhtäaikaa n. 20-21 alkaen. Mies hoitaa toisen ja minä toisen vaihdellen. Sitten vauvalle imetys. Sen jälkeen maidot valumaan olkkarissa vauvan ollessa kehdossa ja pumppaan samalla maidot seuraavalle syötölle. Mies menee esikoisen kanssa jo petiin. Kun vauva on ruokaillut loppuun, siirrän vauvan lähes nukkuvana pinnasängyn sivuvaunuun ja kömmin itse perässä miehen omiin juttuihinsa vapauttaen. Sinne me sitten nukahdamme kolmisin vieretysten. Siis minä, vauva ja esikoinen. Yöllä ekalla herätyksellä siirryn yleensä sohvalle nukkumaan ja mies menee tilalleni makkariin esikoisen kanssa. Aamulla heräämme siinä 7.30-8.30 aikoihin. Nukun itse aika sikeästi hoitojen välit, koska vauvakin nukkuu.
Kotiutuminen on siis sujunut todella hyvin. Vauva on rauhallinen ja nukkuu paljon. Hiukan enemmän on viime päivinä myös itkeskellyt, yleensä vain siksi kun vatsassa on ilmaa. Hän myös kyllä rauhoittuu nopeasti etenkin syliin. Alkaa ehkä oppia, että sylissä se paras paikka on! Maitoja hän on hiljalleen alkanut syömään enemmän ihan itse. Kotiutuessa määrät oli rinnasta n. 10-30 ml ja nyt menee jo parhaimmillaan 40-50 ml per kerta. Toki osan ajoista hän yhä nukkuu, eikä aina edes itse herää hoidoille. Mutta jotain edistystä kuitenkin. Alkuviikosta iski jo hetkittäinen epätoivo imetystä sekä pumppausta kohtaan, kun tuntui ettei edistytä yhtään ja syötöt on tällä hetkellä aika raskaita etenkin öisin. Harkitsin hetken jo sitäkin, että luovutan ja haen korviketta kaupasta. Mutta kaipa se hiljalleen tästä alkaa sujua!
Kaikkiaan arkemme tuntuu olevan jotenkin täydellisen kohdallaan juuri nyt. Sanat ei riitä sitä kertomaan. En haluaisi olla nyt missään enempää kuin juuri tässä hetkessä. Ja siitä minä aion nyt todellakin nauttia kaikkien kuluneiden viikkojenkin puolesta.
Tätä on onnellisuus parhaimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti