Minustako taaperoimettäjä? Ei ikinä!

Ja niin minusta tuli taaperoimettäjä. Ihan huomaamatta ikää ei mitattukaan enää kuukausissa vaan vuosissa. Toki lapsi on vasta vuoden ja kolme kuukautta, mutta silti jo paljon vanhempi kuin ikinä kuvittelin hänen olevan, jos imetyksestä puhutaan. Tämä tuntuu todella luontevalta näin, vaikkakin mielessä vähän jäytää ajatus, onnistuukohan lopetus enää ikinä, kun lapsi on jo niin iso.

Ja vaikka imetys on ollut ja on yhä meille todella luontevaa, huomaan silti usein kiusaantuvani, jos joudun "myöntämään" jollekin, että imetän yhä. Puhumattakaan siitä, kun lapsi alkaa yleisön ympäröimänä pyytämään maitoa kaivautumalla paitani sisään. Kiusaantuneisuuteen vaikuttaa tietysti eniten muiden luoma paine ja ajatus siitä, että taaperoimetys olisi jotenkin ällöttävää ja väärin. 

Ajatus taaperoimetyksen outoudesta kun kytee yhä aika vahvana, enkä minä varsinaisesti siitä muita tuomitse, koska ajattelin joskus itsekin samoin. Sanoinkin itse asiassa kaverilleni vielä raskaana ollessani, että aion lopettaa imetyksen viimeistään vuoden ikään. Koska jos lapsi osaa pyytää itse rinnalle, hän olisi silloin jo aivan liian vanha olemaan siinä. Vähänpä kuitenkaan tiesin, mutta miten toisaalta olisin voinutkaan tietää, kun omakohtaista kokemusta ei vielä ollut. Sen verran aihe tuntuu kuitenkin vielä herkältä ja henkilökohtaiselta, että imetän enää vain kotona.

Imetys sujuu tällä hetkellä todella hyvin, eikä meillä ole ollut enää aikoihin sen suhteen mitään haasteita. Aina näin ei ole kuitenkaan ollut. Matkallamme on ollut monia vaiheita kun olen vannonut, etten kestä tätä hulluutta enää hetkeäkään ja lopetan ihan justiinsa. Tuolloin sain kommenttejakin siitä, että eikö olisi jo parempi lopettaa, jos se on niin hankalaa. Halusinkin lopettaa, mutta samalla en halunnut.

Pahimmat hetket olivat niitä, kun vauva ei suostunut imemään lainkaan. Sai raivarit aina rinnalla ollessaan. Ei jaksanut yhtään odottaa herumista. Potki, raapi, itki ja päästi koko ajan irti. Hänelle kelpasi pitkään myös vain yksi imetysasento: kyljellään makuu. Otimme myös neljän kuukauden tienoolla illoiksi käyttöön korvikkeen, koska imetyksestä ei iltaisin tullut enää yhtään mitään. En muista, kauanko iltapullo oli meillä lopulta käytössä, mutta mitä lähemmäs vuoden ikää mentiin, sitä helpommaksi imetys taas kävi ja vuoden iän jälkeen lopetettiin tuttipullon käyttö kokonaan. Siitä pitäen olen taas pelkästään imettänyt.

Imetys ei myöskään koskaan tuntunut olevan vauvalle erityisen tärkeää. Hän söi aina vain todella lyhyitä hetkiä, isompana enää vain viisi minuuttia kerrallaan. Tuntui kuitenkin saavan vatsansa aina sillä täyteen, eli ehkä hän vain oli tosi nopea syöjä. Lohduksi hän ei kuitenkaan ikinä huolinut rintaa. Se suututti vain lisää, jos silloin yritti tarjota. Mutta toisin on kuulkaa nyt.

Nyt kun olen itse alkanut jo miettiä, että voisihan tämän jo pian lopettaakin, siitä onkin yhtäkkiä tullut lapselle todella tärkeää. Imetän enää vain lapsen omasta pyynnöstä, mutta tuntuu, että nämä pyynnöt ovat vain lisääntyneet. Usein hän selvästi hakee pelkkää läheisyyttä ja huomiota eli kyse ei sinällään ole siitä, ettäkö hän varsinaisesti haluaisi maitoa. Mutta mikään muu tarjoamani läheisyys ei kuitenkaan kelpaa, vaan jos kieltäydyn imettämästä, menee lapsella maailmankirjat sekaisin ja alkaa hirveä kiukku.

Imetys tuntuu tällä hetkellä jotenkin tosi ristiriitaiselta. Mitä tärkeämpää imetys lapselle on, sitä enemmän mietin lopettamista. En oikein enää jaksaisi jatkuvaa paidan kauluksen nykimistä ja öisiä imetyksiä. Mutta tunneside on tässä hirveän vahva ja lopetus siksi vaikeaa. Kun se tosiaan on niin tärkeää pienelle itselleen. Lopetus ei varmasti tulisi onnistumaan ilman kyyneleitä, huutoa ja kiukunpuuskia. Ja sitä lohdutonta itkua on tosi vaikeaa kuunnella, koska käytännössä kiellän lapselta hänen kaipaamansa läheisyyden ja turvan.

Imetystaipaleellamme on ollut koko ajan jonkinlainen tavoite. Kunpa se lähtisi edes käyntiin. Kunpa onnistuisi nelikuiseksi täysimetyksellä. Kunpa jatkuisi edes jotenkin puoleen vuoteen. Tämän jälkeen meni muutama kuukausi, kun ajattelin, että jokainen päivä lisää on plussaa. Kunnes homma helpottui, enkä enää miettinyt, jatkuuko imetys. Sen jatkuminen tuntui itsestäänselvältä ja mietin, että lopetan sitten, kun vauva täyttää vuoden. No - en lopettanut. Ei se tuntunutkaan hyvältä ajatukselta.

Nyt ajattelen, että lopetan 1,5 vuoden tienoolla tai ihan viimeistään, kun lapsi täyttää kaksi. Kaksi vuotta on itselleni ehdoton takaraja ja uskon, että tulen pysymään siinä. Parasta tietenkin olisi, kun lapsi vierottaisi itse itsensä ihan luonnollisesti, vaikkakin se tuntuu tällä hetkellä melko utopistiselta vaihtoehdolta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Vuoden ikäisen lempileikit ja -lelut

Vuoden ikäisellä alkaa olla jo yllättävän paljon leikkitaitoja. Välillä ihan hämmennyn, miten järkeviä asioita hän osaa leikeissään jo tehdä. Suurin osa leikeistä tulee tietysti meidän antamasta mallista, ja hän alkaakin yleensä innoissaan matkia meitä, mitä ikinä leluilla tehdäänkään.

Tällaisia leikkejä on olleet esimerkiksi löylyn heittäminen kiukaalle ja leikkiruokien maiskuttelu sekä tarjoaminen muille. Se ei nyt kuitenkaan varsinaisesti ollut tämän postauksen aiheena, vaan listataanpa sen sijaan tämän hetken lempparileikit.

Rätillä pyyhkiminen

Tämä on kyllä jännä kiinnostuksen kohde. Leikkiin käy mikä tahansa paperi, liina tai rätti. Sillä kuljetaan pitkin asuntoa ja pyyhitään milloin mitäkin pintaa: joskus äitiä, joskus lattiaa.

Autot ja kaivurit

Nämä ovat olleet suosikkeja jo kauan. Niillä yleensä ajetaan lattialla tai sohvalla ja ne sanovat prmprmprm. Kaivurit on ihan lemppareita, mutta niiden kanssa menee joskus hermot, kun kauha ei tottele lainkaan käyttäjäänsä. Niilläkin lapsi kuitenkin osaa leikkiä kaivamalla leikisti maata ja nostamalla "maan" sitten kuormurin lavalle.

Duplo-legot

Legot kiinnostavat hirveästi ja niitä pyydetään päivittäin. Taapero ei kuitenkaan osaa vielä itse rakentaa niillä, mutta yrittää silti välillä kiinnittää niitä alustaan. Parasta hupia on yleensä hajottaa äidin tai isin rakennelmat. Nykyään kiinnostaa onneksi myös rakentamisen katsominen ja hän mielellään osoittaa, mihin jokin tietty Lego pitää kiinnittää. Myös Lego-autot ja erilaiset ikkunat, ovet sekä junan kopit on suosittuja, koska niiden sisään voi laittaa muita Legoja, esim. ukkoja tai eläimiä.

Astiat, ruoat ja leikkikeittiö

Saimme joululahjaksi leikkiastioita ja ostimme synttärirahoilla leikkiruokia sekä leikkikeittiön. Nämä ovat olleet mieluisia! Kattiloissa sekoitellaan ruokia ja niitä tarjotaan paikalla oleville sekä joskus pehmoleluillekin, samalla maiskutellaan suulla. Mukeista taas hörpitään juomia. Keittiössä parasta on luukkujen avaaminen ja tavaroiden latominen kaappiin ja pois. Sekä tietenkin erilaisten toimintonappien painaminen.

Kirjat

Luemme päivittäin useita kirjoja. Välillä vain selaamme kuvia ja välillä ihan oikeasti pysähdymme lukemaan koko tarinan alusta loppuun, vaikka toki tekstit on vielä melko lyhyitä pätkiä.

Paperin repiminen

Tämä se on puuha vailla vertaa! Paperia repiessä voi kulua tovi jos toinenkin. Harmi, että se on niin hirveän sotkuista ja pitää varoa, ettei paperi mene lopuksi suuhun.

Laatikoiden tyhjentäminen, harvemmin täyttö

Tämä on suurinta hupia, silloin kun siihen tulee mahdollisuus. Vielä kun laatikoiden täyttökin alkaisi sujua... Roskien vieminen roskikseen on toisaalta alkanut myös kiinnostaa, joskin sinne päätyy nykyään välillä muutakin.

Pitkillä asioilla huitominen (kenkälusikka, suihkulasta)

Näiden kanssa kuljetaan pitkin kotia ja sörkitään niillä lattiaa. Ei ehkä se turvallisin leikki.

Hippaleikki

Tämä toimii kivasti iskän kanssa yhdessä. Ensin toinen menee karkuun ja puolivälissä vaihdetaan rooleja. Aina niin kovin hauskaa! Välillä leikitään myös piilosta, on jännittävää etsiä äitiä tai isää eri paikoista.

Kadonneiden tavaroiden metsästys

Tämä on myös lapsesta erittäin hauskaa. Kun jotain on hukassa ja satut kysymään asiaa ääneen, lähtee lapsi kiertämään kotia, kumartelee eri paikoissa ja toteaa "eeei". Ilmeisesti on tullut muutama kerta etsittyä kadonneita tavaroita eri esineiden alta.

Kaikki, millä ei kuuluisi leikkiä

Eniten tietysti kiinnostaa kaikki, millä ei normaalisti leikitä. Oikeat astiat, pahvit, roskat, tietokoneet, puhelimet, johdot, vyöt, wc-korin tarvikkeet... Mitä tahansa eteen tuleekin!

Leikitään tällä hetkellä oikeastaan aika tasapuolisesti kaikilla meiltä löytyvillä leluilla. Pöytähommat, kuten piirtäminen, muovailu tai palapelit ei vielä kauheasti kuitenkaan kiinnosta. Myös nukkeleikit ja pehmolelut on leikeissä aika harvoin tai jos ne joskus otetaankin, ei niillä jakseta leikkiä kovin pitkää aikaa kerrallaan.

Parhaiten lapsi viihtyy leikeissään aikuisen seurassa, mutta toisinaan malttaa leikkiä yksinkin. Koen itse todella tärkeänä sen, että leikeissä ollaan oikeasti läsnä ja mukana, ainakin osan päivästä. Myönnän silti, että välillä jatkuva leikkiminen on todella tylsää, eikä siis ole vaarallista, jos ei ihan aina jaksa olla täysillä mukana. Kokonaisuus ratkaisee.

Natsimutsista kiintymysvanhemmaksi

Olin ennen lapsen syntymää varma siitä, että musta tulisi natsimutsi. Äiti, joka kieltää kaiken, eikä jousta mistään, ettei lapsesta vain tulisi piloille hemmoteltua kuritonta kakaraa. Nyt on kuitenkin tullut aika kirjoittaa siitä, miten väärässä olinkaan. Miten eri suuntaan olen äitinä kasvanut kuin ennen raskautta vielä ajattelin kasvavani.

Toisaalta on sivuttava sitäkin, etten vieläkään täysin tiedä, millainen äiti nyt olen, enkä tiedä, voiko tässä koskaan valmiiksi tullakaan. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen saapunut jonkinlaiseen risteykseen tämän asian osalta. Olen oivaltanut, että olen kulkenut aiemmin väärää polkua, mutta toisaalta juuri tämä polku on johdattanut minut nyt tähän, näiden ajatusten äärelle.

Olen pitänyt itseäni aina enemmän tiukkana kuin lempeänä kasvattajana, koska se on ollut ainoa keino pitää päiväkodin lapsiryhmä hallinnassa. Tietenkin olen yrittänyt olla myös lempeä, ja hellyys sekä läsnäolo on myös olleet työssäni tärkeitä arvoja, mutta enemmän olen kuitenkin ollut tiukka ja erittäin johdonmukainen. Siksi kuvittelin, että minusta tulisi varmasti samanlainen äitikin. Mietin mielessäni, kuinkahan tulisin pärjäämään liian lepsun miehen kanssa, kun olin itse aina niin jämäkkä. Nykyään mieheni varmaan miettii, kuinka tulee pärjäämään liian lepsun vaimon kanssa.

Jämäkkyyteni on nimittäin tietyissä tilanteissa alkanut jäädä lapsentahtisuuden alle. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että lapsentahtisuus olisi sama asia kuin vapaa kasvatus. Vähän sellaista hippitouhua. Sama koski kiintymysvanhemmuutta, tai oikeastaan etenkin kiintymysvanhemmuutta. Ajattelin näin, vaikken koskaan kunnolla edes tutustunut asiaan paremmin. Pystyin näkemään näiden sanojen ympärillä vain ne äidit, jotka eivät kieltäneet lapsiltaan mitään. Sen sijaan he keskustelivat ja keskustelivat ja vielä vähän keskustelivat. He saattoivat käyttää jopa tunnin päiväkodista lähtemiseen, koska he keskustelivat siitä, puetaanko kurahousut vai ei. 

Tuolloin tuhahtelin mielessäni, että voi hyvää päivää, lapsen ei pidä saada päättää kaikesta. Että senkun vain sanot sille nyt, että kurahousut puetaan ja sillä selvä! Mielestäni oli järjetöntä antaa lapselle niin paljon valtaa ihan päivänselvässä asiassa. En silti tietenkään sanonut tätä koskaan ääneen, eihän se minulle varsinaisesti kuulunut. Ja hyvä etten sanonut, sillä nykyään ymmärrän paremmin tämänkin äidin maailmaa ja ymmärrän myös, että lapsentahtisuudella ei ole oikeasti mitään tekemistä sen kanssa, etteikö lapselle asetettaisi mitään rajoja.

Olen nyt siis oppinut ennen kaikkea sen, ettei kaikkien äitien tarvitse olla tiukkoja ja johdonmukaisia ihan joka tilanteessa, jotta tuloksena olisi hyväkäytöksinen lapsi. Hyviä tyylejä on monia ja lapsentahtisuus on oikeastaan aika hyväkin juttu. Tämän asian oivaltamisessa on kuitenkin kestänyt. Pyrin toimimaan koko vauvavuoden aina johdonmukaisesti ja jämäkästi, koska niin "kuului" tehdä. Toimimaan aina "oikein" ja etsimään suositusten mukaisia ratkaisuja parempaan arkeen. Selkeimmin tämä näyttäytyi silloin, kun etsimme ratkaisua lapsemme vaikeisiin öihin. Avuksi tarjottiin kaikkialla pelkkää unikoulua, jopa neuvolassa tätä tuputettiin heti, kun lapsi täytti puoli vuotta. Annettiin ymmärtää, ettei tiheä herääminen ollut normaalia ja hyväksi lapselle.

Koin kuitenkin, etten pystyisi unikouluun yksin. Ostimme siis uniohjauksen ja näin jälkikäteen miettien tämä kaikki käykin järkeen - en tietenkään pystynyt unikouluun. En pystynyt siihen, koska se soti täysin omaa kasvatusnäkemystäni vastaan. En vain vielä tuolloin tajunnut sitä, koska luulin, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Luulin, että puolen vuoden ikäisen lapsen pitäisi jo nukkua kokonaisia öitä, ja luulin, että yöimetykset olisivat haitallisia. Luulin, että lapsi ei opi ikinä nukkumaan, jos unikoulua ei pidetä. Siksi me ostimme uniohjauksen ja siksi me pidimme unikoulun kolmesti, kunnes jouduin toteamaan, ettei ne vain toimineet meidän lapsella. Todennäköisesti ne ei toimineet, koska ne tuntui itsestäni todella vääriltä ja ahdistavilta.

Jossain kohtaa päätin lopulta vain luovuttaa unien suhteen, ottaa lapsen taas viereeni perhepetiin ja jatkoin yöimetyksiäkin. Tunsin tästä aluksi häpeää ja syyllisyyttä. Kunnes ostin ihan äskettäin lempeän lapsentahtisen yövieroitusoppaan. Sitä lukiessani ymmärsin viimein, että kaikille ristiriitaisille tunteilleni unikoulun aikana oli selitys. Minä en ollutkaan natsimutsi vaan kiintymysvanhempi. Tuo yövieroitusopas antoi itselleni synninpäästön monessakin suhteessa, mutta etenkin uniasioissa. Tiesittekö, että kaikki lapset oppivat joskus nukkumaan, ilman unikouluakin? Että yli yksivuotiastakin saa imettää vielä öisinkin, jos se hyvältä tuntuu. Lapsi ei kärsikään siitä. Kaikessa toiminnassani olikin ollut kyse halustani vastata lapsen tarpeisiin, myös öisin, eikä sittenkään siitä, että olisin ollut huono ja heikko äiti, kun en pystynytkään johdonmukaisesti huudattamaan lastani.

Tämän asian oivaltaminen on ollut helpotus ja samalla myös vähän pelottavaa. Yhtäkkiä pitikin alkaa rakentaa omaa kasvatusnäkemystään kokonaan uudenlaiseksi. Vaikka toisaalta eihän se nyt ole niin justiinsa - ei minun tarvitse niputtaa itseäni mihinkään tiettyyn muottiin. Voin edelleen olla tiukka tietyissä asioissa ja tietyissä asioissa taas kuunnella enemmän lasta kuin itseäni. Se, että koen kiintymysvanhemmuudessa olevan paljonkin järkeä (täältä saa muuten kiintymysvanhemmuudesta aika hyvän yleiskuvan) ja koen sen selittävän paljon omia tapojani ja ajatuksiani, ei tarkoita silti sitä, että minun pitäisi orjallisesti tehdä kaikki sen mukaan. On tilanteita, joihin lapsentahtinen lähestyminen sopii ja tilanteita, joissa teen mieluiten toisin.

Koen, että lapsentahtisuus näyttäytyy meillä eniten tilanteissa, joissa on kyse vuorovaikutuksesta ja läheisyydestä tai muuten herkistä hetkistä. Esimerkiksi siis unitilanteista tai imetyksestä. Jos kieltäydyin imettämästä tai jätin lapsen itkemään yksin huoneeseen, kuten unikoulun aikana tehtiin, se tuntui väärältä ja sattui jossain syvällä saakka. Se oli vastoin kaikkia omia äidinvaistojani. Noina hetkinä minusta tuntui koko ajan siltä, kuin olisin kääntänyt selkäni lapselleni silloin, kun hänellä nimenomaan oli suurin hätä ja tarve sylilleni. Näissä tilanteissa halusin ja haluan yhä toimia lapsentahtisesti.

Mutta kuten kerroin aiemmin, en silti koe, että haluaisin tehdä kaiken lapsentahtisesti. Vaikken kykenekään sietämään itkua unikouluttaessa, se ei ole minulle haaste eikä mikään vaikkapa pukemistilanteissa, koska en joudu tuolloin jättämään lasta yksin tunteidensa kanssa. Silloin pystyn ajattelemaan järjellä: On selvää, että ulos ei mennä sisävaatteilla pakkaskelillä. On myös selvää, että lapsi haluaa ulos, hän ei vain siedä pukemista, eikä osaa vielä itse yhdistää näitä kahta asiaa toisiinsa. Tällöin koen, että minä aikuisena tiedän paremmin, mitä pitää tehdä ja pysyn siksi helposti kannassani. 

Itkulla ei siis tällöin saa periksi ja avain onnistumiseen on johdonmukaisuus ja päättäväisyys, ei pitkällinen keskustelu. Voin kuitenkin tässäkin tilanteessa, tästä huolimatta, asettua lapsen asemaan ja sanoittaa sekä perustella hänelle, miksi tämäkin typerä pukemisrumba on vain käytävä läpi. Voin olla läsnä ja saatavilla, kertoa hänelle, että tiedän, että pukeminen ärsyttää, mutta kohta päästään ulos keinumaan. Ja sen jälkeen puetaan ne vaatteet päälle vaikka väkisin, jos tarve vaatii. En siis edelleenkään näe itseäni istumassa päiväkodin eteisessä tuntia, kun keskustelen kurahousujen pukemisesta. Se ei ole lapsen asia päättää. 

Koen kuitenkin, että lapsentahtisuudesta puhutaan liian vähän ja se mielletään usein tietämättömästi rajattomuudeksi tai vapaaksi kasvatukseksi. Näinhän se ei missään nimessä ole, vaan kyse on enemmänkin asenteesta lasta kohtaan. Siitä, miten lasta katsot ja miten hänelle puhut. Siitä, miten annat lapsellekin suunvuoron ja oikeuden omiin tunteisiin ja reaktioihin. Kuulostaa ihan järkevältä, eikö? Siksi huolestuttavinta on, ettei lapsentahtisuuteen tai kiintymysvanhemmuuteen törmää välttämättä missään. Sitä kun vain seikkailee suositusten ja ohjeiden viidakossa, ja vaikka ne sotisi täysin kaikkia omia vaistojaan vastaan, luulee, että niin kuuluu toimia. Jos ei toimi niin, on huono äiti ja hemmottelee lapsensa piloille.

Toisaalta tämä "tiedon puute" pätee kyllä puolin ja toisin. Välillä tuntuu, että näiden teemojen ympärillä ollaan vähän väliä napit vastakkain ja se on kyllä harmi. Kun ensimmäistä kertaa joskus törmäsin kiintymysvanhemmuuteen, se oli erään äidin Instagram-tarinassa. Hän ilmaisi hyvin suoraan, ettei ymmärrä unikouluja ja hänen mielestään äiti on vain itsekäs, jos sellaista toteuttaa. Että mitä odotit, kun lapsen teit? Se tuntui tosi pahalta lukea, koska meillä oli juuri silloin unikoulu meneillään. Vaikka itsestänikin unikonsulttien metodit tuntuvat nykyään aika käsittämättömiltä lapsen kannalta katsottuna, ymmärrän silti, että joillekin ne on elintärkeitä keinoja selvitä arjesta. Aina pitäisi muistaa, että perheiden tilanteet on erilaisia, eikä yhtä oikeaa tapaa toimia ole olemassa.

Olen nyt tosiaan itse alkanut perehtyä kiintymysvanhemmuuteen hieman aiempaa enemmän ja onhan siinä tosi paljon järkeä. Kunpa siitä puhuttaisiin enemmän neuvoloissa kaikkien ohjeiden ja suositusten sijaan. Erityisen herkillä olen tämän asian suhteen juuri uniasioissa. Olisin päässyt niin paljon helpommalla, kun olisin löytänyt kaikkien (myös neuvolan) nykyään suosittelemien perinteisten unikonsulttien sijaan jonkun kiintymysvanhemmuuden puolesta puhujan, jonkun lempeän lapsentahtisen unikonsultin.

Meillä tuskin olisi nukuttu silti yhtään paremmin, mutta olisin osannut suhtautua asiaan eri tavalla ja olla siten armollisempi myös itselleni. Ja ennen kaikkea lapselleni.

Ei löydy kotia, ei

Ollaan nyt etsitty uutta kotia jo puoli vuotta. Sopivaa ei vain löydy millään ja vuodenvaihteessa koettiin jopa pieni lamaannus koko touhussa: ei kiinnostanut enää yhtään koko asia. Uusia koteja kun ei tullut enää myyntiin juuri lainkaan, edes niitä huonompia vaihtoehtoja.

Välillä tällä matkalla on joutunut myös miettimään, onko meillä mahdottomat tai ainakin liian tiukat kriteerit, mutta toisaalta kun kyse on niin sanotusta loppuelämän kodista, ei millään haluaisi tyytyä johonkin "onhan tää ihan ok" -kotiin, vaan löytää oikeasti se sopivin ja ihanin koti, joka tuntuu heti oikealta. Joudumme kuitenkin jo pohtimaan, onko tällainen edes mahdollista. Milloin koittaa se piste, kun on vain todettava, ettei hakemaamme kotia taida olla olemassa? Koska jos tämä jatkuu samaa menoa, me ei löydetä ikinä sopivaa taloa.

Etsimme kotia, jossa on neljä makuuhuonetta tai kolme makuuhuonetta ja erillinen selkeä työtila, vaikkapa jokin makkareista erillään oleva syvennys tai takkahuone. Suurimman haasteen tuntuu asettavan juuri tämä. Ja juuri tämä on meille tärkein kriteeri, josta emme jousta yhtään. Todella monissa kodeissa on vain kolme makkaria tai jos niitä on enemmän, ne on kaikki yhdessä sumpussa. Meillä kuitenkin mies valvoo myöhään, eikä työhuone voi siksi olla ihan makkareiden kyljessä kiinni. Tästä ei voi joustaa.

Muita kriteerejä olemmekin sitten alkaneet karsia sitä mukaa, kun aikaa on kulunut lisää. Ollaan valmiita tekemään enemmän remonttia, ja kodin ei välttämättä tarvitse olla yhdessä kerroksessa tai tiilestä tehty. Sähkölämmityskin menee, jos öljyä tai maalämpöä ei satu olemaan. Siltikin näyttää siltä, että hyvää kotia ei vain löydy. Muutama ok-potentiaalinen on kyllä tullut vastaan, joten uskomme siihen, että jossain se meidänkin koti vielä odottelee. Uuden rakentaminen ei ole meille vaihtoehto. Liikaa hommaa, vaikka ottaisi avaimet käteen -paketin. Budjettia emme myöskään halua nostaa, koska emme halua elää kädestä suuhun. Tämä olisi tietysti helpoin ja nopein ratkaisu löytää uusi koti, muttei valitettavasti mahdollinen.

Joissain kriteereissä olemme toisaalta myös tiukentaneet seulaa. Tiedämme ehkä hieman tarkemmin, missä päin haluaisimme asua ja se taas vähentää tarjontaa. Olemme nimittäin täällä pienessä kunnassa asuessamme todenneet, että ehkä näin syrjäinen asuinseutu ei kuitenkaan ole meitä varten. Tämä tosiaan taas supistaa talovalikoimaa paljon, emmekä siksi ole suoraan vielä hylänneet mitään tiettyä kuntaa. Mutta kyllä se Turku tai Turun läheisyys parhaalta tällä hetkellä tuntuisi.

Nyt keväällä on onneksi alkanut tulla koko ajan enemmän koteja myyntiin, vaikkei niistä vielä olekaan löytynyt meille kotia. Mutta että niitä edes tulee taas - se piristää. Ja hei, jos olet ajatellut myydä oman Turun lähistöllä sijaitsevan kotisi, jossa on 3 makkaria ja erillään niistä oleva työtila tai vaikka takkahuone, niin erittäin hyvä idea, myyntiin vaan! Eiköhän jokin meidän kahdeksasta hakuvahdista siitä sitten ilmoittele.

Miten opetan lapseni potalle?

Haluan kirjoittaa pottailusta, koska se on todella oleellinen osa pienen lapsen ensivuosia. Asiaa kuitenkin vaikeuttaa se, että aihe on lapselle tosi henkilökohtainen, enkä halua jakaa koko hänen pottahistoriaansa kaiken kansan nähtäville. Toisaalta aiheesta kirjoittaminen ilman omia kokemuksia on tyhmää, koska mitään yleispätevää kaikille toimivaa vinkkiä on mahdotonta sanoa. Voin vain kertoa, miten me teimme ja miksi se kannatti. Lisäksi peilaan asiaa omiin päiväkotityövuosiini pienten ryhmässä: sieltä ehti saada aika laajan kuvan potalle oppimisesta ja vanhempien erilaisista tyyleistä.

Yritetään siis saada aikaan jonkinlainen setti tästäkin aiheesta. Huomatkaa myös, että me ei olla harjoitettu koskaan mitään vessahätäviestintää, vaan lähtötilanne on ollut se, mikä monella muullakin: kaikki on hoitunut vaippojen avulla. En siis osaa yhtään sanoa, miten vessahätäviestinnän suhteen kuuluu toimia ja tämä ei muutenkaan ole mikään faktapostaus, vaan ihan puhtaasti omia kokemuksiani ja ajatuksiani potalle opettelusta.

Mielestäni tärkein asia potalle oppimisessa on, että aloita ajoissa. Jo ennen kuin lapsi on edes vuoden. Sillä selätät yleensä monen monta myöhemmin mahdollisesti koittavaa haastetta, etkä luultavasti tarvitse jatkossa pottailusta kertovia kirjoja tai pottanukkeleikkejä, saadaksesi lapsen edes istumaan potalle. Tämän olen todennut hyväksi tavaksi oman lapseni kohdalla ja tämä on ollut tapa, joka on myös päiväkodissa näyttäytynyt tehokkaaksi. Alle vuoden ikäinen kun harvoin osaa vielä vastustaa potalle menoa.

Potalla kannattaa alkaa käydä siis heti, kun lapsi oppii istumaan tuetta eli jo alle vuoden ikäisenä. Yleistäen voidaan sanoa, että mitä aiemmin aloittaa, sen kivuttomammin kaikki sujuu ja nopeammin potan tarkoitus opitaan. Me aloitimme päivittäisen harjoittelun yhdeksänkuisena. Lapset ovat tietysti erilaisia ja jotkut ovat niin vilkkaita, etteivät pysy potalla sekuntiakaan eli siksi tämä ei aina sovi kaikille. Mutta jos lapsi malttaa istua edes hetken potalla, eikä huuda paniikissa, suosittelen ehdottomasti käymään potalla ainakin kerran päivässä.

Entä jos lapsi huutaa paniikissa? Mieti ensin, mistä se johtuu. Voisiko potan paikkaa vaihtaa? Onko potta sopiva lapselle? Pelkääkö lapsi vai protestoiko vain muuten? Onhan lapsi virkeä ja hyväntuulinen? Me kokeiltiin potalla käyntiä ihan ekaa kertaa jo kahdeksankuisena, mutta silloin siitä tuli vain huuto ja päätettiin antaa asian vielä hautua kuukauden verran. Yhdeksänkuisena ongelmaa ei sitten enää ollutkaan, mutta toisaalta tajusimme myös siirtää potan pois vessasta ja ostimme selkänojallasen potan aiemman "avomallin" tilalle.

Kun potalle siis suostuttiin menemään huutamatta, oli seuraava tavoitteeni, että potalla oleminen olisi kivaa, eikä pelottaisi. Pottaan ei siis ollut tarkoituskaan tehdä vielä mitään tuotoksia, vaan pelkästään jättää pottailusta mukavat muistot. Potalle kannattaa myös ottaa mukaan jotain viihdykettä, josta lapsi tykkää ja kannattaa harkita potan siirtämistä siihen tilaan, jossa muutenkin vietetään aikaa. Me laitoimme potan olohuoneeseen, koska se oli lapselle tuttu ympäristö ja luimme potalla ollessa aina kirjoja. Potalla käytiin vain kerran päivässä rennolla otteella. Lisäksi on tärkeää, että potalta poistutaan jo ennen kuin lapsi hermostuu tai pyrkii siitä pois itse. Ajat kannattaa siis alkuun pitää tosi lyhyinä, me taidettiin istua ihan aluksi ehkä kaksi minuuttia kerrallaan.

Jos potalla oleminen on lapselle mukavaa ja jos hänestä sen lisäksi huomaa aina selvästi, kun hän alkaa tehdä kakkaa vaippaan, kannattaa tällöin viedä pottailua suoraan astetta pidemmälle, jo sen alle vuoden ikäisenkin kanssa. Lapsi kannattaa siis siirtää pikapuolin potalle jo ensimmäisten hädän merkkien ilmaannuttua. Yleensä tällainen pieni lapsi ei vielä osaa asiaa edes vastustaa, vaan kakka saattaa hyvin osua pottaankin. Isompi lapsi sen sijaan saattaa jo vierastaa ajatusta ja osaa ehkä jo pidättääkin sen verran, että odottaa, kun saa vaipat takaisin ja kakkaa vasta sitten. Tässäkin siis syy, miksi aikaisin aloitettu pottailu yleensä kannattaa.

Joskus yleinen luulo on, että kannattaa aloittaa siitä, että saisi pissan tulemaan pottaan, mutta jos lapsi on pieni (alle vuoden) ja vatsa toimii säännöllisesti, mielestäni kakasta on helpompaa aloittaa. Toki voit heti ottaa jonkun aikataulunkin ja käydä potalla monta kertaa päivässä tiettyinä aikoina, mutta meille sopi parhaiten tällainen merkkien tarkkailu ja vain kerta tai kaksi päivässä. Parhaassa tapauksessa kakkavaipoista ei tarvitse enää tällä tyylillä jatkossa huolehtia. Eli alkuun kävimme potalla muutaman kerran saadaksemme potalla käymisen mukavaksi ja turvalliseksi tunteeksi, mutta hyvin pian aloimmekin käydä siinä ns. vain tarpeen vaatiessa.

Tässä tyylissä on myös se hyvä puoli, jos kakat siis alkaa tulla pottaan, että lapsi oppii yleensä melko aikaisin ilmaisemaan hätänsä. Kun aina tietyistä merkeistä mennään heti potalle, hän hoksaa pian itsekin, mistä oikein on kyse ja osaakin ehkä jopa pyytää itse potalle. Tämän etapin oppimisen jälkeen voikin siis hyvin ottaa päivään enemmänkin säännöllisiä käyntejä ja toivoa, että myös suurimman osan pissoista saisi pottaan vaipan sijaan. Tähän liittyen on tietysti tärkeää sanoittaa tilanteita koko pottailun ajan. "Ai, sinulla taitaa olla kakkahätä, mennään äkkiä potalle" ja "tuleeko kakka?" ja "vau, katso, kakka tuli pottaan!" Tietenkin yhtä tärkeää on myös sanoittaa, että "ei tullutkaan kakkaa, ei sinulla tainnutkaan olla hätä".

Nyt mielessäsi ehkä pyörii omat kokemuksesi ja haluaisit sanoa, että "me aloitettiin kuule vasta kaksivuotiaana ja heti oppi potalle". Niinpä, sekin on täysin mahdollista. Lapset ja perheet on erilaisia. Kaikki eivät edes opeta potalle, vaan suoraan pytylle. Tee niin kuin teille parhaaksi näet! Tämä on kuitenkin nyt se tapa, jota omat kokemukseni puoltavat eniten, mutta tämä ei ole ainoa oikea tapa. 

Muisuttaisin myös vielä, että tämä ei ole ohje kuivaksi oppimiseen. Potalle oppiminen ja kuivaksi oppiminen ovat oikeastaan ihan eri asioita. Lisäksi kannattaa muistaa, että pottailuunkin liittyy erilaisia taantumia ja vaiheita. Yksi yleinen on ainakin se, ettei potalle enää vain yksinkertaisesti suostutakaan menemään, vaikka se on ennen sujunut, vaan siitä saadaan vain kovia raivareita. Mutta nämäkin vaiheet menevät ohi ja kaikki tällaisetkin lapset ovat oppineet lopulta potalle.

Mitkä ovat siis tärkeimmät omat vinkkini pottailuun? Aloita ajoissa jo ennen vuoden ikää, totuta lapsi asteittain ja poistukaa potalta aikuisjohtoisesti jo ennen kuin lapsella menee hermot. Pidä homma hauskana, ota mukaan viihdykettä ja ajoita käynnit oikein sekä myöhemmin muista säännöllisyys. Potta kannattaa myös ottaa samaan tilaan, missä muutenkin leikkii. Sanoita potalle menoa ja potalla oloa. Näillä pääsee mielestäni jo aika pitkälle, eikä tarkoitus missään nimessä ole tosiaan heti opettaa kuivaksi, vaan harjoitella rauhassa lasta kuunnellen.

Vuorokausikatsaus 1 v 3 kk iässä

Tein vauvan ensimmäisen vuoden ajan vuorokausikatsauksia, mutta sen jälkeen päätin lopettaa ne, koska koin, ettei niillä enää ollut oikein arvoa kuukausittain tehtyinä varsinkaan suhteessa työmäärään. Nyt ajattelin kuitenkin, että voisi olla kiva taas tallettaa meidän päivä blogiin, kun on kulunut kolme kuukautta viime kerrasta. Poika on kuitenkin kasvanut paljon ja ollaan mm. siirrytty pysyvästi yksiin päiväuniin pari viikkoa sitten.

Maanantai 1.3.2021

6.45 Poika heräilee miehen viereltä häntä jalkaan tökkien ja hokien "kä, kä, kä", itse olen noussut jo noin tunti sitten ylös. Haen iloisen pojan sängystä. Vaihdamme vaipan ja vaatteet sylikkäin sekä osin seisten, ja rasvaan ihosta kuivimmat kohdat.

7.00 Teen itselleni leipää aamupalaksi ja annan palan juustoa pojalle, joka on nykyään varsinainen juustohiiri. "Tuuttoo", hän taas pyytää. Aloitamme samalla leikit: ensin kirjoja, sitten autoleikkiä ja sitten taas kirjoja.

7.30 Poika vaikuttaa vähän ärhäkältä, joten syötän hänelle puuron. Hän selailee samalla mainoslehtisiä.

7.40 Jatkamme leikkejä. Tällä kertaa en itse leiki niin aktiivisesti mukana, vaan käväisen pikaisesti tietokoneella ja istuskelen lopun ajan lattialla vieressä, välillä pojan leikkejä kommentoiden tai niissä auttaen. Viikkaan myös pyykit pois narulta, poika leikkii sillä välin saunaleikkiä eli heittää kauhalla vettä "kiukaalle".

8.00 Imetän pienen hetken. Imetän nykyään vain pojan aloitteesta. Usein hän kuitenkin käy vain hakemassa läheisyyttä, eikä syö kunnolla. Tällä kertaa kuitenkin syö. Leikimme vielä hetken ja puemme sitten ulos suuren kiukun kera. Koska pukeminen on t-y-l-s-ä-ä.

8.20 Käymme kävelyllä katsomassa kaivureita ja muita koneita, joihin matkalla törmäämme. Sitten käymme vielä keinumassa.

9.10 Olemme palanneet sisälle. Alan tehdä ruokaa, tällä kertaa jauhelihakeittoa. Poika leikkii itsekseen ja käy välillä kitisemässä jaloissani. Pian laitan hänet piirtämään vierelleni pöydän ääreen, jotta hän viihtyisi paremmin.

9.25 Kun saan kokkailut tehtyä, meinaamme alkaa leikkiä, mutta totean lattialla olevan niin paljon roskia, että imuroimmekin sen sijaan.

9.45 Leikimme yhdessä.

10.00 Imetän. Poika syökin taas ihan kunnolla. Tämä on erikoista normaaliin verrattuna, en olisi imettänyt enää näin lähellä ruokaa, jos olisin tiennyt, että hän syökin niin hyvin.

10.25 Katan meille lounaan. Pojalle ei (yllätys yllätys) oikein maistu.

10.40 Siirrymme taas hetkeksi leikkimään ja vaihdamme myös vaipan. Poika käy loppua kohden taas vähän ärhäkäksi, yrittää lyödä ja vastaa kaikkeen "ei". Luemme siis unisadun, sen sentään sulassa sovussa.

10.55 Vien pojan sänkyyn, peittelen, silitän hetken ja jään sitten vierelle. Hän nukahtaa klo 11.05.

13.15 Hän herää iloisena ja on seisten vastassa. Sylitellään hetki sohvalla koko perhe ja sitten taas imetys. Sen jälkeen leikitään, itse tosin istuskelen lähinnä vieressä ja seuraan pojan puuhia.

13.50 Välipalaksi jogurttia. Sen jälkeen melkein heti vaihdetaan vaippa ja puetaan ulkovaatteet jälleen kiukkuillen ja lähdetään ulkoilemaan. Ulkona olemme klo 14.15 ja kävelemme rattailla kauppaan, takaisin tullessa poika kävelee osan matkaa itse ja työntää myös rattaita.

15.10 Tulemme kotiin. Laitetaan ostokset kaappiin.

15.30 Poika syö itsekseen päivällisen samalla, kun teen vieressä vohvelitaikinaa. Ruoka ei oikein maistu hänelle taaskaan, joten syötän osan, mutta siltikään ei oikein uppoa. Erikoista.

15.40 Syön itse ja teen vohveleita, joita syön jälkkäriksi. Tämän ajan poika leikkii itsekseen, pisimmän ajan vedenkeittimen pannulla ja välillä myös isin kanssa, joka vielä viimeistelee töitään.

16.05 Saadaan syötyä ja keittiö siivoiltua, leikitään hetki. Jonkinlainen imetyshetki myös tähän väliin, vaikken ole lopultakaan varma, saiko poika mitään vatsaansa asti.

16.20 Mies leikkii pojan kanssa ja tulen itse kirjoittamaan tätä postausta.

17.00 Menen myös leikkimään pojan kanssa, joskin lähinnä koomailen vieressä, kun hän touhuaa ja välillä tulee halimaan. Tutkimme pitkään eläinten ääntelyjä puhelimesta.

17.25 Lelujen välisiivoamista. Järjestelen myös paikkoja iltaa ja aamua varten, kuten minulla edelleen tapana on. Sen jälkeen taas leikkiä, yhdessä oloa, hääräilyä ja halailua.

17.55 Käydään potalla. Ajattelen kokeilla, jos oltaisiin loppuilta ilman vaippaa. Jotenkin kiva välillä olla ilman vaipan hautomista.

18.05 Mies antaa pojalle puuron. Itse menen suihkuun.

18.20 Tulen suihkusta, alan touhuta pojan kanssa.

18.25 Istumme uudelleen potalle ja viivymme siinä noin kymmenminuuttisen. Sen jälkeen taas rauhaisia leikkejä. Poika on rauhallisen hyväntuulinen, ehkä vähän väsyn "vaisu" jo.

18.45 Vaipan vaihto, hampaiden pesu, ihon rasvaus, yöpuku, unipussi ja iltasatu.

18.55 Olemme sängyssä perhepedissä eli asetan pojan makuulle viereeni. Laitan itselleni äänikirjan päälle ja imetän hetken. Poika on aika rauhassa ja yrittää nukahtaa.

19.10 Hän nukahtaa. Käyn syömässä iltapalaa. Sitten palaankin jo omien iltatoimieni kautta sänkyyn äänikirjan pariin. Nukahdan hieman kasin jälkeen.

22.30 Kitinää. Ei syö. Nukahtaa.

00.05 Kitinää. Syö hetken. Nukahtaa. En saa itse millään enää unta.

2.00 Kitinää. Syö taas hetken. Nukahtaa. Olen itse yhä hereillä.

3.30 Kitinää. Ei syö. Nukahtaa.

5.15 Nousee istumaan ja höpöttää. Huomenta vain, uusi päivä. Vähäsen väsyttää itseä. Makoillaan vielä vartti ja sitten noustaan.

♥♥♥

Vauvan hereilläoloajat tänään (10 h 15 min):
6.45-11.05, 13.15-19.10

Vauvan uniajat tänään (yht. 12 h 15 min, päivällä 2 h 10 min, yöllä 10 h 5 min):
11.05-13.15, 19.10-5.15

Syömiset (7 maitoa +  5 kiinteää):
8.00, 10.00, 13.20, 16.10, 18.55, 00.05 ja 2.00 + aamupuuro 7.30, lihasose 10.20, välipala 13.50, lihasose 15.30 ja iltapuuro 18.05.

Tällainen tavallisen mukava maanantai. Imetyskertoja oli todella paljon, normaalisti niitä on päivisin enää noin yksi kunnollinen ja yöllä toinen, aina ei enää niitäkään. Yö oli myös tosi huono, meillä herätään normaalisti 2-3 kertaa enää, mutta nyt oli taas levottomampaa. Veikkaan poskihampaita, niitä on tässä tehty jo pari viikkoa, eikä loppua vain näy.