25. marraskuuta 2020

Vauva 12 kk

Sinne se vuosi sitten meni. Ihan hujauksessa. On siis aika tarkastella viimeisen kerran, minkälainen pieni ihminen meillä tällä hetkellä asustaa. Jatkan myöhemminkin jonkinlaisia kuukausikoosteita, mutta niiden muoto on vielä avoimena. En halua kertoa enää näin tarkkaan vauvan kehityksestä tai persoonasta, sillä koen, että tästä eteenpäin se alkaa yhä enemmän muovautua yksilölliseksi. Luultavasti tulen jakamaan jonkinlaisia kuukausikoosteita, kuten mikä oli kuukauden ihanin juttu tai mikä harmillisin. Tästä kuitenkin lisää myöhemmin ja nyt viimeisen kuukausikatsauksen pariin.

Vuoden ikäinen on jo selvästi taapero, ei enää vauva. Ei viihdy lattiatasossa, vaan pyrkii koko ajan pystyyn. Yrittää kiipeillä milloin mihinkin. Seisoo ja nousee itse tukea vasten ja lähtee ilman minkäänlaista epäröintiä kävelemään luottaen siihen, että joku ottaa kiinni, kun ei vielä pysykään pystyssä. Parasta on, jos joku jaksaa kävelyttää pitkin asuntoa. Koko ajan. Vatsallaan ei pysytä myöskään enää yhtään, koska itsenäisen istumaan nousemisen taito löysi tiensä tähänkin talouteen. Ryömiminen kuitenkin onnistuu, jos oikein hämää ja viihdyttää.




Vuoden ikäinen tapailee jo sanoja. Hän ei enää jokella, vaan puhuu. Puheesta ei aina ota selvää, mutta silti puhe muistuttaa jo yksittäisiä sanoja, ei enää vain tavuja. Äiti, iskä, kenkä, nappi, mamma, mummi, pappa, tutti, ei ja kissa ovat sanoja, jotka jo selvästi tunnistaa ainakin asiayhteydessä kuultuina. Taapero osaa myös jo komentaa. Tarvitaan tietty ynähdys ja joskus sormen osoitus ja on selvää, mitä pitäisi seuraavaksi tapahtua. Jos ei tapahdu, komennetaan ponnekkaammin. Tämän vastapainona on hurmaavin koskaan kuulemani tekonauru.

On myös hämmentävää, miten paljon vuoden ikäinen ymmärtää jo puhetta. Kun puhumme syömisestä, hän maiskuttaa aina suullaan. Kun puhumme niistämisestä, hän alkaa "niistää" nenällään. Hän osaa noudattaa jo pieniä kehotuksia, kuten "laita nalle kuormurin kyytiin". On myös pelottavaa, miten paljon hän kuuntelee, vaikka vaikuttaisikin siltä, ettei kuuntele. Jo tämän ikäisenä! Jos vaikka luemme kirjaa ja alan lukea hänelle lorua sieltä, hän yleensä jatkaa sivujen kääntelyä ja kuvien osoittelua kuin ei lorua huomaisikaan. Mutta jos lorussa mainitaan vaikkapa syöminen tai puuro, hän alkaa aina tekemään maiskutusääntä eli onkin todellisuudessa kuunnellut lorua samalla, kun tekee jotain ihan muuta.

Lempparijuttuja on karkuun meneminen milloin minkäkin syyn vuoksi. Lattioiden pyyhkiminen rätillä tai paperilla on myös puuha vailla vertaa. Autot ja kaivurit pitävät paikkansa lelujen ykkössuosikkeina. Pehmolelutkin ovat kova sana ja saavat paljon haleja osakseen joka päivä. Eikä pidä unohtaa isoja kirjapinoja, joita selataan päivittäin! Myös vaatteiden pukeminen niskan taakse on selvästi jokin juttu, olipa kyseessä sitten pipo, housut tai huivi. Ulkovaatteiden pukeminen sen sijaan on ihan mälsää, kun sen tekee joku muu. Ja tietenkin myös se, kun äiti tai isi kieltää kaiken kivan, kuten ovien paukuttamisen tai johtojen syömisen.




Ruoka on alkanut kiinnostaa uudella tavalla. Ei enää vain soseet, vaan sormiruoka. Sitä ei tietenkään syödä omalta lautaselta, mutta lattialta tai äidin lautaselta kelpaa kaikki. Varsinkin leipä on suurinta herkkua ja sitä ollaan jo jonkin aikaa annettu pieniä paloja melkein päivittäin. Pääasiassa ruokavalio koostuu kuitenkin yhä aamu- ja iltapuurosta sekä kahdesta lihasosekerrasta ja satunnaisesta välipalasta. Nämä osataan syödä tarvittaessa itsekin, jos motivaatio vain riittää viittä lusikallista pidemmälle. Imetyksiä on päivässä vielä kolme tai neljä ja öisin kolme.

Päiväunet ajoittuvat nykyään välille 9-10 ja 13-14.30 ja ne nukutaan nätisti omassa sängyssä, johon nukahdetaan itse 10 minuutissa. Yöunet kestävät 19.30-6. Menemme yöunille kyllä jo klo 18.30, mutta nukahtaminen kestää tällä hetkellä tunnin. Omaan pinnikseen ei myöskään voi missään nimessä iltaisin nukahtaa, sitä pitää muistaa itkeä erittäin tarmokkaasti. Ollaankin siis siirrytty perhepetiin myös nukutuspuuhissa. Yöllä vauva heräilee 3-5 kertaan, jolloin yleensä imetän.

Neuvolakuulumisina ilmoitettakoon, että vauva kasvaa ja kehittyy. Vaatteista käytämme kokoa 80 ja Liberon vaipoista on edelleen käytössä koko 4. Ja siinä se. Tervetuloa seuraava vuosi, olemme valmiita!

Vauvan vuorokausi 12 kuukauden ikäisenä

On tullut aika kirjoittaa viimeinen katsaus meidän vuorokauteen. Tai ainakin viimeinen tässä muodossaan. Voi toki olla, että joskus satunnaisesti kirjoittelen näitä lisääkin. En kuitenkaan näe näiden enää tuovan juurikaan lisäarvoa muistoille tai blogille, koska päivät alkavat olla jo melko samanlaisia kaikki. Suurin kiehtovuus sisältyi nimenomaan pikkuvauva-aikaan, mutta sehän alkaa olla jo takana päin. ♥

Aiemmat postaukset aiheesta:


Maanantai 23.11.2020

5.45 Nousen itse. Olen juuri imettänyt vauvan uneen ja odottanut, että uni on tarpeeksi syvää päästäkseni pujahtamaan pois viereltä. Vauva jää nukkumaan miehen viereen. Keitän itselleni kahvia ja istun tietokoneen ääreen. Otan oman aikani nykyään näin, kun iltaisin en sitä enää saa tai jaksa ottaa. Olen aina muutenkin ollut aamuvirkku.

7.00 Makkarista kuuluu ääniä. Menen katsomaan, ja vauva on hereillä isiä härnäämässä. Noustaan iloisen pojan kanssa ja tehdään aamutoimet. Laitan samalla Muumit taustalle pyörimään, uusi aamurutiinimme.




7.10 Menemme leikkeihin. Muumit on yhä taustalla, muttei juuri kiinnosta poikaa. Hän kiipeilee vierelläni ja leikkii autoillaan.

7.40 Syödään puuroa, maistuu ihan ok. Päälle vettä, jota hän osaa jo juoda itse pullosta, ja ksylitol-pastilli.




7.50 Syön oman aamupalani ja jatkamme leikkejä. Käymme välissä myös potalla ja luemme kirjaa.

9.20 Alkaa kitiseväiseksi. Ehdotan nukkumaanmenoa ja käsken laittaa kaivurin sohvalle. Tulee hirveä itku. Yritän rauhoitella sylissä, koska nukkumaanmenosta ei tulisi mitään, jos hän olisi tolaltaan jo valmiiksi. Ei onnistu. Myönnyn antamaan kaivurin, mutta suuntaamme silti nukkumaan. Hän rauhoittuu, mutta makkarissa alkaa taas itkeä. Peittelen silti, vaikka olen varma, ettei hän nukahda. Poistun ja kuuntelen huutoa noin minuutin. Sitten hiljenee ja arvioilta noin klo 9.30 vauva nukkuu.




9.45 Tulen koneelle kirjoittamaan tätä postausta. Tajuan samalla, että unohdin imettää aamulla. Eipä ole näinkään käynyt vielä ikinä. Teen samalla yhden vuokra-asuntohakemuksen, kun eipä tuota omistuskotia näytä löytyvän.

10.25 Sammutan suhinan (white noise) etänä, koska vauva herää sen loppumiseen aina saman tien. Lempeä keino herättää. Niin käy nytkin. Kun menen huoneeseen, hän on jo istumassa sängyssä. Hiukan on kitiseväinen, ehkä vielä olisi nukuttanut.

10.30 Imetän nyt, koska unohdin aiemmin, ja vauva syökin hyvin.

10.50 Lähdemme kävellen kauppaan ostamaan väriliituja sekä kaurapuuroa. Ostamme myös vesivärit.




11.20 Palaamme kotiin. Oli tarkoitus jäädä kaupan jälkeen vielä puistoon, mutta itselläni ja oletettavasti myös vauvalla oli jo nälkä, joten palasimmekin suoraan sisälle.

11.30 Vauva syö jauhelihakastiketta ja spagettia. Annan hänen syödä itse ja meinaan alkaa samalla laittaa minulle ja miehelle ruokaa. Mies tulee kuitenkin tekemään ruoan, joten autan itse vauvaa syömään loppuun. Päälle vettä ja pastilli.




11.50 Syön oman ruokani ja laitan hetkeksi tv:n päälle vauvaa hämätäkseni. Hän ei kiinnostu siitä, vaan touhuilee omiaan, joten saan joka tapauksessa syödä rauhassa ilman, että kukaan kiipeää päälläni tai anoo vieressäni ruokaani.

12.05 Testaamme uusia liituja. Vauva tykkää niistä ja osaa jopa piirtää paperille. Muutaman kerran kynät eksyvät myös suuhun. Hän piirtää 20 minuuttia keskittyen. Saamme muistokokoelmaan ensimmäisen oman piirustuksen.




12.25 Leikimme yhdessä. Tai vauva lähinnä tutkii vaatteita eteisessä.

12.50 Imetän, syö hyvin.

12.55 Vien vauvan nukkumaan, koska hän vaikuttaa hieman kärtyn väsyltä. Hän alkaa itkeä heti, kun sanon, että mennään nukkumaan. Totean, että luetaan ensin unisatu ja mennään sen jälkeen, josko se auttaisi, että hän saa aikaa valmistautua. Itku alkaa kuitenkin uudelleen heti, kun satu loppuu. Enpä tiedä, mikä tänään näissä unissa on. Ei ole ennen ollut itkua päiväunille mennessä. Kun vien hänet sänkyyn, hän huutaa noin minuutin lähtiessäni pois, kunnes hiljenee.

13.05 On hetken hiljaista, mutta vauva alkaa taas huutaa. Käyn laittamassa hänet makuulle ja peittelemässä. Hän alkaa huutaa kovempaa, kun lähden. Huutaa minuutin putkeen ja sitten hiljenee täysin.

13.15 Vauva nukahtaa.

14.30 Vauva herää ja on jo istumassa, kun menen katsomaan. Hän on hyvällä tuulella, menemme leikkimään.




14.50 Annan vauvalle välipalaksi paahtoleipää ilman päällisiä. Hänen herkkuaan.

15.05 Lähdemme ulos eli menemme pukemaan. Vauva lähtee karkuun. Ilmoitan hänelle, että odotan eteisessä, että en aio tulla hakemaan (siitä tulee vain hauska leikki, jos lähden perään). Hän käy välillä kurkkimassa ja pyydän häntä aina uudelleen tulemaan. Lopulta hän tulee ja antaa pukea kiltisti loppuun. Noin 15.15 olemme ulkona ja teemme pienen kävelypyörähdyksen vaunuilla.

15.25 Saavumme puistoon. Aloitamme hiekkalaatikolta kakkujen kanssa ja siirrymme sitten keinuun. Ilma on tosi kiva ja on kaunis auringonlasku, mutta tuuli on valitettavan raaka.




15.50 Palaamme jo sisälle, kun tuntuu niin kylmältä ja vauvan naama punoittaa jo melkoisesti.

16.00 Vauva syö bataattia ja kanaa. Hän syö koko ison purkillisen ekaa kertaa ikinä, se yllättää. Päälle vettä ja pastilli. Sen jälkeen käymme potalla ja vaihdamme vaipan.

16.20 Leikimme yhdessä.

16.45 Mies lähtee vauvan kanssa kauppaan heti kun saa työnsä tehtyä. Kirjoitan itse tätä postausta, vastaan sähköpostiin yhdestä vuokrakämpästä ja käyn suihkussa.




17.30 Tulevat kaupasta. Laitan ostokset kaappiin, mies jatkaa töitään. Syön sen jälkeen lämmintä voileipää, jonka juuri sain ulos mikrosta ennen kuin muut tulivat kaupasta. Annan pojalle liidut, että ehdin syömään rauhassa. Hän ei oikein silti malta olla, joten teen hänelle jo puuron jäähtymään.

17.45 Annan puuron, hän syö puolet, mutta annos olikin iso. Päälle vettä ja pastilli.

18.00 Rauhallisia leikkejä. Vauvakin on hyvällä tuulella ja rauhallinen, vaikuttaa seesteisen hyvältä illalta.

18.50 Teemme iltatoimet ja luemme muutamiakin iltasatuja, sillä vauva vaikuttaa yhtäkkiä todella levottomalta. Yritämme vähän rauhoittua ennen unia.




19.10 Menemme sänkyyn vierekkäin. Imetän ja vauva syö hyvin. Ensin näyttää siltä, että hän rauhoittuu, mutta sitten alkaakin taas jokailtainen show. Hän pyörii vieressäni, yrittää kiivetä ylitseni, nousee seisomaan ja istumaan. Kun lopulta siirrän hänet takaisin makuulleen, hän yrittää karkuun ja kikattaa - luulee leikiksi. Pakko kuitenkin aina siirtää, ettei hän putoa sängystä.

19.25 Siirrän vauvan omaan sänkyynsä. Tiedän, ettei pinnasänkyä pitäisi ikinä käyttää "rangaistuksena", mutten jaksa enää koko ajan puuttua vauvan menoon, kun hän saa vaan lisää puhtia siitä. Pakko kokeilla jotain muuta. Hän alkaa huutaa, kuten aina omassa sängyssään nykyään. Annan huutaa 5 min putkeen, joka on pistäytymisunikoulun alaraja. Käyn antamassa tutin hukkuneen tilalle ja toivotan hyvät yöt. Peittelen. Menen omalle sängylleni ja vauva jatkaa huutoaan.

19.40 Itku taukoaa hetkeksi. Otan hänet siinä kohdin takaisin viereen ja sanon, että nyt nukutaan. Hän yrittää hetken vielä imeä maitoa, mutta kyllästyy ja rauhoittuu. Kunnes aloittaakin saman rumban uudelleen kuin aiemminkin.

20.05 Olen maannut jo tunnin lähes paikoillani pimeässä ja vauva ei vieläkään vaikuta siltä, että edes harkitsisi nukahtamista. Hermoa alkaa siis hieman jo kiristää. Noustaan hetkeksi olohuoneeseen. Vauva alkaa itkeä heti, kun lasken hänet olohuoneen lattialle ja pyrkii syliin, jossa sitten rauhoittuu. Katsellaan kirjoja. Syön oman iltapalan.

20.40 Mennään takaisin sänkyyn. Vauva yrittää taas imeä maitoa, mutta kyllästyy melkein heti. Hän kääntää kylkeä ja alkaa nukkua. Saanen käyttää sanaa: vihdoinkin!




21.00 Vauva nukahtaa. Alan nukkua itsekin.

22.30 Vauva herää ja yrittää hetken imeä maitoa, mutta päättääkin sitten jatkaa uniaan.

1.30 Vauva herää ja itkeskelee. Ei ota tuttia. Ei ala ottaa maitoakaan, vaikka tarjoan. Itkeskelee. Odotan ja kokeilen kohta tarjota uudelleen. Nyt hän syö ja kääntää sen jälkeen kylkeä ja nukahtaa heti.

4.30 Vauva herää, kääntyy heti minua kohti, syö ja jatkaa sitten uniaan. Nousen itse jo klo 4.50, koska ei enää väsytä.

6.10 Vauva herää kitisten ja on vähän huonolla tuulella. Ei tainnut ihan yöunien tuntimäärä nyt riittää, mutta unikaan ei enää tule, joten nousemme ylös ja aloitamme uuden päivän.

♥♥♥

Vauvan hereilläoloajat tänään (11 h 45 min):
7-9.30, 10.30-13.15, 14.30-21.00

Vauvan uniajat tänään (yht. 12 h 15 min, päivällä 2 h 15 min, yöllä 10 h):
9.30-10.30, 13.15-14.30, 21.00-6.10

Syömiset (5 maitoa +  5 kiinteää):
10.30, 12.50, 19.10, 1.30 ja 4.30 + aamupuuro 7.40, lihasose 11.30, paahtoleipä 15.50, lihasose 16.00 ja iltapuuro 17.45.

Hyvä, kiva päivä. Mutta mites noi meidän illat? Melkoinen show ja joka ilta sama juttu. Ollaan nyt yritetty myöhäistää nukkumaanmenoa, jos hän ei vain enää nykyään väsy niin nopsaa, mutta sillä ei ole ollut vaikutusta.

Alkaa olla itselle jo melko kuluttavaa. Olenkin nyt miettinyt, josko me unikoulutettaisiin kuitenkin vielä kertaalleen täällä asunnossa, vaikka tammikuussa tuleekin heti muutto. Tässä on kuitenkin muuten vielä kuukausi kestettävää, eikä tilanne ole kiva vauvallekaan. Toinen mitä mietin on, että jos lyhennettäisiin ekoja päikkyjä tai siirryttäisiin jopa vain yksiin päiväuniin. Yksissä on vain se ongelma, että vauva tuntuu väsähtävän kuitenkin jo aamupäivästä.

Yö sentään meni hyvin. Hyvänä yönä vauva tosiaan herää vain kolmesti ja yleensä aina noihin samoihin aikoihin. Huonompina sitten heräilee noiden väleissäkin jotain kitisemään, mutta silloin oletettavasti joku sitten aina vaivaa.

24. marraskuuta 2020

Anonyymiys on vain verho

Kylläpä on taas somet ja keskustelupalstat sauhunneet Lapsen oikeuksien päivän kunniaksi (se oli tosin jo viime viikolla). En alun perin ajatellut ottaa kantaa asiaan, mutta sitten törmäsin herättelevään tekstiin Kolmistaan-blogissa: Lapset somessa. Ja vanhemman vastuu. Etenkin seuraava kohta tekstissä pysäytti: "Mä koen olevani kyllä perhevaikuttaja, mutta koen, että mulla on ollut aina muutakin sisältöä kuin lapset." Apua, kun mullahan ei muuta sisältöä olekaan kuin lapsi.

Mun mielestä on lähtökohtaisesti pelottavaa, miten paljon ihmiset jakavat lapsistaan someen. Siis sellaiseen someen, joka ei ole yksityinen, vaan jolla saattaa olla jopa yli 10 000 seuraajaa. Tai 100 000. Etenkin, kun tämä tehdään lasten kasvoilla ratsastaen - ei mitään yksityisyyden suojaa. Mua suorastaan kylmää ajatus siitä, että lapseni koko elämä olisi ilman mitään anonymiteettiä netissä, eikä sitä saisi enää koskaan kokonaan pois, vaikka haluaisikin.

Mielestäni ei myöskään ole paljoa reilumpaa pitää blogia, jossa lapset ovat anonyymeinä, mutta kirjoittaja itse (eli lapsen vanhempi) kuitenkin omalla nimellään ja naamallaan. Eihän se vaadi kummoisiakaan selvittelytaitoja yhdistää lapsi ja vanhempi toisiinsa, vaikka lapsen nimi tai kuva olisikin piilossa. Karkeasti ottaen ajattelen itse, että jos jaat lapsesi kuvan ja nimen, älä jaa enää mitään muuta. Jos taas tykkäät kirjoittaa tarinoita lapsestasi, älä jaa enää heidän kuviaan ja nimiäänkin.




Toisaalta täysi anonyymiys luo myös helposti valheellisen tunteen siitä, että on turvassa ja voi jakaa, mitä haluaa. Näin käy itsellenikin joskus. En tiedä, olisinko jakanut kaikkea sitä, mitä blogista nyt löytyy, jos olisin tehnyt tätä täysin julkisesti. Tuskinpa. Joskus täysin julkisesti kirjoittava voi itse asiassa olla jopa varovaisempi ja tarkempi kuin anonyymisti kirjoittava. Pitäisikin muistaa aina ajatella, olisiko valmis kirjoittamaan saman tekstin lapsestaan siten, että peitenimen paikalle vaihtuisikin lapsen oikea nimi ja kuvissa näkyisikin kasvot. 

Koska niin voisi periaatteessa käydä. Anonyymiyskin on vain verho - harhakuvitelma siitä, että kukaan ei tunnista. Todellisuudessa tuon verhon saa kuitenkin vetäistyä helposti sivuun, jos joku niin haluaa tehdä. Ja siinä sitä sitten oltaisiinkin näyteikkunassa kaiken kansan edessä. Täytyy siis pitää koko ajan mielessä, että vaikka blogini on anonyymi, se ei estä kenenkään puolitutunkaan tunnistavan meitä. Kyllähän vauvan tai minut kuvista tunnistaa, jos on vaikkapa joskus käynyt meillä tai nähnyt muissa yksityisissä someissani vauvan kuvia. Ei se ole juttu eikä mikään.

Näiden kanssa joudunkin aina tasapainoilemaan: mikä on tarpeeksi, muttei liikaa? Välillä tuntuu, että kaikki on liikaa, eikä pitäisi jakaa yhtään mitään. Mutta onko se kuitenkaan enää nykypäivää - olla jakamatta mitään? Olen joskus lukenut erään vaikuttajan perustelleen, että lapsethan kasvavat somemaailmaan eli heille "julkisuus" on ihan arkipäivää. Olisi omituisempaa, jos lapsista ei löytyisi googlaamalla mitään tietoa. Ehkä niin. Mutta entä jos ei olekaan? Et voi ikinä tietää sitä varmaksi. On vaikea uskoa, että julkisuus olisi ok ihan jokaiselle lapselle. Lapselta jää myös tällöin oikeus päättää asiasta itse. Se on jo myöhäistä sitten, kun kaikki on jo netissä.




Olen yrittänyt itse vetää rajan siihen, että jos joku lapsen tuleva koulukaveri tai vaikkapa pomo joskus googlettaisi vauvan nimen, ei hän voisi suoraan yhdistää vauvaa tähän blogiin. Olisi ihan kamalaa, jos vauvan kuvia tai tietoja löytäisi sivukaupalla vain lapsen nimen googlaamalla. Tiedostan myös varsin hyvin, että vaikka itse olemme vauvasta haltioituneita, kaikki eivät ole. Ei välttämättä edes vauva itse, kun tuosta ymmärtävään ikään kasvaa. Haluan kuitenkin ajatella, että blogista olisi lapselle tulevaisuudessa enemmän iloa kuin haittaa.

Se ei kuitenkaan ole vain halusta kiinni, valitettavasti. Välillä mietin, olenko jakanut liikaa. Ehkä olen. Blogi kun on keskittynyt todella vahvasti nimenomaan vauvaan ja hänen tarinaansa. Blogilla oli myös alkuun lukijoina lähinnä tuttuja, jolloin tuntui turvalliselta julkaista henkilökohtaisemminkin. Nyt uniikkeja kävijöitä on kuitenkin jo noin 3500 kuukaudessa. Se on itselleni ihan valtava määrä. Ei ole helppoa tämä homma.

Mutta mikä on lukijoiden vastuu?

Nostaisin vielä esiin senkin näkökulman, että mikä on lukijoiden vastuu? Moni lukija tuntuu nykyään kritisoivan lasten elämän jakamista someen, mutta palaa kuitenkin tämän somen pariin aina uudelleen ja uudelleen. Käytännössähän lukijat mahdollistavat tämän koko touhun. He saavat sen jatkumaan, koska he ovat pääsyy siihen, että lasten asioiden jakaminen kannattaa. Vaikuttaja saa tuloja työstään somenäkyvyyttä vastaan.

On nurinkurista tuomita vaikuttajat lastensa asioiden jakamisesta, jos on kuitenkin itse lukijana haukkana paikalla seuraamassa. Eihän lasten asioiden jakamisesta voi tietenkään silti lukijoita syyttää, vaan vastuu on aina vanhemman. Silti lukijanakin olisi mahdollisuus vaikuttaa lasten asioiden jakamiseen yksinkertaisesti olemalla seuraamatta.

En kuitenkaan sano, ettenkö myös itse kuuluisi tähän seuraajaporukkaan. Mähän rakastan seurata julkisia perhetilejä. Kaikkiaan on mielestäni tosi hyvä juttu, että perheblogeja ja ig-tilejä on olemassa. Olen monet kerrat saanut niistä kaipaamaani vertaistukea. Blogeista saa paljon sellaista kokemustietoa, mitä ei ole missään muualla. Olisi todella sääli, jos tätä ei lainkaan olisi. Ja tämä taas valitettavasti vaatii sen, että lapsista jaetaan myös sellaisia asioita, joita ei pitäisi, kuten terveysasioita.

Se taas on valitettavaa, että moni seuraa mieluiten vain sellaisia tilejä, joissa lapset näkyvät nimillään ja kasvoillaan. En taaskaan tuomitse, sillä teen näin myös itse. Pitää kyllä olla todella mielenkiintoisia aiheita ja hyvä kirjoittamaan, että lukisin täysin anonyymiä blogia, jonka kirjoittajaa en henkilökohtaisesti tunne. Tai ainakin aiheiden pitäisi koskettaa itseäni niin vahvasti, että tekstejä lukisi vaikka ilman kuvitustakin.

Mitä siis oikein yritän tässä sanoa?

Pelkästään lasten oikeuksia ajatellen lapsesta ei pitäisi jakaa yhtään kuvaa tai tietoja missään ennen kuin hän voi itse päättää asiasta. Ei oikeastaan edes omalle parhaalle kaverille äitilapsitreffien merkeissä, koska eihän asia hänelle kuulu sen enempää kuin tuntemattomille someseuraajillekaan. Mutta se ei ole enää nykypäivää ja mielestäni hyvän maun mukaan jaettuna perhetileilläkin on paikkansa ja tarpeensa tässä maailmassa.

Näiden pohdintojeni tuloksena oma blogini tulee edelleen pysymään anonyyminä myös itseni osalta. Se toki syö osan lukijoista, mutta on mielestäni reiluinta lasta kohtaan. Hänelle minä kuitenkin tätä edelleen ensisijaisesti kirjoitan. Vähennän myös liian yksityiskohtaisten tietojen jakamista. Se tuntuu tällä hetkellä parhaalta tavalta toimia. Vielä kun pitäisin mielessäni sen, että anonyymiyskin on katoavaista kaikista turvatoimista huolimatta.

20. marraskuuta 2020

Ne on ne pienet hyvät hetket

Aina toisinaan viimeisimmät tekstini ja tulevien tekstieni luonnokset saavat minut pysähtymään. Mietin, että onpa taas tullut valitettua. Jotenkin negatiivissävytteisiin aiheisiin on vain helpompaa tarttua kuin positiivisiin. Nehän melkein kuin kirjoittavat itse itsensä - valittaminen on äärettömän helppo tapa tuottaa tekstiä, sillä sisältö ei lopu, vaan sitä on liikaa. On myös lähes terapeuttista, kun saa vaikeat asiat purettua teksteiksi asti ja ehkä juuri siksi niistä tuleekin kirjoitettua niin usein.

Välillä kuitenkin huomaan, kuten jo totesinkin, että on tullut valitettua liikaa. Meidän arjessa kun on hirveästi hyviäkin asioita, joiden pitäisi saada enemmän jalansijaa blogissa. Vauva on todellisuudessa maailman ihanin ja meille äärettömän rakas, vaikka blogista voikin välillä saada sen väärän kuvan, että arki olisi hänen kanssaan jotenkin erikoisen raskasta. Onhan se tietty sitäkin välillä, muttei missään nimessä kaiken aikaa. Tämä postaus olkoon siis jonkinlainen muistutus siitä, että meidän arjessa on ihan älyttömän paljon hyvääkin - ihan joka päivä.







♥♥♥

On ihanaa herätä aamuisin vauvan viereltä. Hän on silloin niin hauska ja huomioiva: vähän vain pyörii ympäriinsä silmät jo avoimina. Ei kuitenkaan yleensä pidä mitään ääntä ennen kuin avaan itse suuni ja toivotan hyvät huomenet. Ikään kuin hän vasta tunnustelisi, kuuluuko vielä jatkaa unia vai herätä.

Nautin myös yhteisistä lukuhetkistämme. Siitä, kun vauva kääntää innoissaan sivuja ja tuumaa mielenkiintoisten kuvien kohdalla "BÖ". Nautin siitä ilosta, mitä lukeminen hänelle tuottaa. Siitä, kun hän aloittaa aina veikeän tekonaurunsa tietyn kirjan tietyllä sivulla. Enkä yhtään tiedä miksi, koska hän ei osaa vielä kertoa. Erityisesti pidän meidän iltasatuhetkistä. On ihan käsinkosketeltavaa, miten vauva rauhoittuu vierelläni kirjaa lukiessa. Aina välillä lukemisen lomassa hän myös laskee päänsä keholleni halatakseen.

On ilo nähdä, miten oivaltava vauva alkaa jo olemaan arjen eri tilanteissa. Kun mainitsemme sanat niistää, nenä tai haistaa, hän nyrpistää aina nenäänsä ja puhaltelee ilmaa sen kautta. Kun mainitsemme syömisen, hän alkaa maiskutella suullaan. Kun mainitsemme possun, hän haukkoo suullaan ilmaa ja yrittää tehdä porsaan röhinää, jota hän ei vielä itse osaa tehdä.

Rakastan sitä, miten vauva aina kutiaa leuan alta. Se on varma keino saada hänet kikattamaan.

Seuraan huvittuneena, miten hänelle ja isille on muodostunut oma omituinen tapansa. Aina kun isi tulee esiin jostakin, vauva lähtee nauraen karkuun hirveää vauhtia. Ihan kuin sähköiskusta hän saa jonkin järjettömän energiapiikin ja pyrkii karkuun.

Tykkään meidän suunnittelemattomasta arjesta. Vapaudesta tehdä milloin mitäkin huvittaa. Tykkään ulkoilla hyvällä kelillä ja työntää rattaita pitkin tuttuja polkuja. Antaa vauvan samalla katsella maisemia ja ihailla liikennettä.

On kiehtovaa, kun tunnistettavia sanoja alkaa hiljalleen tulla enemmän. Sitä vain yhtäkkiä tajuaa, että vauvahan käyttää tätä samaa sanaa aina uudelleen ja uudelleen. Sitä jotenkin aina hämmästyy ja innostuu asiasta ehkä vähän liikaakin. Välillä vauva taas sanoo jonkin tietyn sanan toistuvasti ja tuijottaa tiiviisti silmiin, mutta sana ei vain millään aukea itselleni. Hänellä on myös tällöin mitä suloisin hölmistynyt katse: etkö sä nyt äiti tosiaan ymmärrä?




Haikeana katselen, miten hienosti hän osaa jo leikkiä. Toisinaan hän voi viihtyä vartinkin yksin kaivureidensa ja autojensa parissa. Päristelee ja ajelee niillä.

Vauva saa meidät päivittäin nauramaan, monta kertaa. Esimerkiksi silloin kun hän yrittää tehdä jotain kiellettyä silmiin katsoen ja lähtee sitten kiellettäessä kiljahdellen karkuun. Ei saisi nauraa, mutta ei sitä kovin vakavastikaan pysty ottamaan.

Nostan myös hattua meidän hyvin sujuville päiväunille. Vauva vain lasketaan sänkyyn ja hän nappaa vierestään tutin itselleen, jonka jälkeen vähän pelleilee peiton kanssa. Kun huoneesta poistuu, tulee kuitenkin melkein heti hiljaista ja hän nukahtaa.

On suloista, miten vauva tahtoo nykyään maistaa kaikkea, mitä on omalla lautasellani. On hauskaa, miten se maistuu hänelle joka kerta hyvin, vaikka sormiruokana hän ei suostuisi koskemaankaan siihen. Jos tuon maistiaisen saa minun lautaseltani, hän kuitenkin maiskuttaa sen tyytyväisenä ja toteaa perään "mam".

Olen myös ylpeä siitä, että vauva osaa aina olla niin nätisti ihmisten ilmoilla. Hurmaa milloin kenetkin. Esimerkiksi kaupassa hän yleensä istuu tyytyväisenä vaunuissa tai ostoskärryissä. Katselee ihmisiä ja esineitä, välillä hymyilee ja vilkuttelee. Yleensä höpöttää omaa siansaksaansa taukoamatta.

On parasta, miten vauva on alkanut pitämään musiikista. Lähteeksi käy mikä tahansa musiikkia muistuttava ääni ja vauva alkaa hytykyä ja heiluttaa päätään sen tahdissa.

Nautin siitä, kun saan vieläkin pysähtyä imetyshetkiemme äärelle. Ne on kyllä nykyään jo melko nopeita ja vauhdikkaita, mutta sitäkin arvokkaampia.

Olen myös kiitollinen meidän hyvistä tukiverkostoista. Siitä, että ainakin kerran viikossa vauva saa viettää aikaa myös isovanhempiensa kanssa ja selvästi myös nauttii niistä hetkistä.

Ihailen sitä, miten hellä vauva osaa olla. Halailee ja pussailee, sekä meitä että pehmolelujaan. Osaa silittää pyynnöstä.

Rakastan vauvaa ja hänen koko olemustaan. Lähes päivittäin ihmettelemme miehen kanssa, miten saimmekin aikaan jotain näin täydellistä. Oikeasti ihmetellään, ihan ääneen. Se on ihmeellistä.

♥♥♥

Kuten näkyy, meidän päivissä on ihan hirveästi hyviä asioita. Vaikka tartunkin kynään herkemmin niiden asioiden kanssa, jotka eivät suju, meidän arki ei ole pelkkää taistelua. On aina muistettava, että jokainen kirjoittamani haastava asia on vain yksittäinen hetki meidän päivistämme. Ihan yhtä lailla kuin jokainen näistä yllä mainituista asioistakin on. Näistä hyvistä hetkistä ei vain useinkaan riitä asiaa postauksen verran, mutta siellä ne yhtä lailla meidän arjessa ovat - hyvinä hetkinä haastavien hetkien rinnalla.

17. marraskuuta 2020

Kun vauva ei konttaa: Fysioterapiakäynti

Saimme neuvolasta lähetteen fysioterapiakäynnille, koska vauva ei vielä kontannut tai edes ryöminyt, vaan liikkui vain pyllykiitoa. Ja onneksi saimme! Olen nimittäin kuullut paristakin perheestä, joissa on ollut ihan vastaava tilanne, mutta heidän on vain käsketty olla murehtimatta ja sanottu, että katsotaan asiaa sitten yksivuotisneuvolassa uudelleen. Meille sen sijaan sanottiin jo 8kk-neuvolassa, että varataan varoiksi ylimääräinen 10kk-neuvola ja jos vauva ei silloinkaan vielä edes ryömisi, saisimme lähetteen fysioterapeutin arvioon. Muuten asiaan puututtaisi vasta yksivuotisneuvolassa. 

Tuosta 10kk-neuvolakäynnistä kesti vielä 1,5 kuukautta ennen kuin varsinaisesti pääsimme fysioterapeutin luokse. Eli nyt kun tuo aika viimein koitti, vauva oli jo 11,5 kuukautta. Vaikka me ilmeisesti päästiinkin fyssarille ajoissa muihin perheisiin nähden, mietin vain mielessäni, että tämäkin käynti oli kyllä aivan liian myöhään. Käynniltä sai nimittäin irti ihan hirveän paljon hyödyllistä tietoa niin teoriassa kuin käytännössäkin. Erityisen kiitollinen olin kaikista niistä vinkeistä, joiden avulla voisimme ihan käytännön tasolla tukea vauvan motorista kehitystä oikeaan suuntaan.

Rakensimme sohvatyynystä harjoittelupisteen olkkariin.



Olisinpa tiennyt nämä kaikki vinkit jo kuukausia sitten, kun "ongelmat" vasta alkoivat. Olisi ollut paljon helpompaa tukea oikeanlaista liikkumistapaa silloin, kun vääriä ei ollut vielä kehittynyt. Nyt esimerkiksi pyllykiidon poiskitkeminen tulee olemaan hermoja raastavaa, koska se on vauvan oma tapa liikkua. Miksi hän haluaisi enää harjoitella ryömimistä tai konttaamista, kun on jo kuukauden päivät päässyt aivan hyvin liikkeelle pyllylläänkin?

Ymmärrän toki, että resurssit ovat tiukassa ja suurin osa vauvoista kehittyy ikätasonsa mukaisesti, mutta mielestäni yhden neuvolakerran voisi silti aivan hyvin korvata fysioterapiakäynnillä. En usko, että siitä ainakaan kenellekään haittaa olisi ja meillä vauva myös viihtyi käynnillä tosi hyvin.

Mitä käynnillä tehtiin?

Fysioterapeutti oli ensinäkin tosi ihana ja ammattitaitoinen. Menimme hänen vastaanottotilaansa ja siitä suoraan lattialle leikkimään. Täysin kiireettömästi vauva sai tutustua leluihin samalla, kun kerroin hänen liikkumistavoistaan. Fysioterapeutti esitti aina välillä lisäkysymyksiä. Tämän jälkeen hän katsoi, miten vauva liikkui eri asennoissa, mutta vauva sai siis kuitenkin liikkua tilassa itse mielensä mukaan, mitä nyt välillä käänsin hänet selälleen tai vatsalleen. Eli fysioterapeutti ei varsinaisesti koskenut vauvaan tai testannut mitään liikeratoja. Tarkkaili vain.

Samalla fysioterapeutti kertoi ylipäätään vauvojen motorisesta kehityksestä. Kaikkiaan ymmärsin, että tärkeintä olisi tarkastella vauvan omaa kehityspolkua, ei pelkästään iän mukaisia taitoja. Jokainen kuitenkin kehittyy omaa tahtiaan. Olisi kuitenkin kuulemma tärkeää oppia myös ns. liikkumisen välivaiheita ennen kuin siirrytään "viimeiseen" eli kävelyyn. Tästä fyssari antoi esimerkin, että vauva osaa kävellä itse, muttei osaa selälle kaatuessaan nousta sieltä ylös. Toinen esimerkki juuri pyllykiitoon liittyen oli, että siinä vauvoilla on väärä painopiste kävelyyn nähden ja heidän oppiessaan (yleensä viivästyneesti) kävelemään, on kävelykin vääränlaista ja ns. takakenoista. Kontatessa painopiste on eteenpäin ja keho tekee samaa kiertoa kuin kävellessäkin.




Lopuksi hän vielä kertoi, mihin olisi juuri meidän vauvan liikkumisessa hyvä puuttua ja millaisin ottein. Sain kokeilla näitä otteita itsekin. Vauvaa ei ilmeisesti voi varsinaisesti opettaa konttaamaan. Mutta on useita muita asioita, mitä voi tehdä sitä edesauttaakseen. Kuten itsenäisen istumaan nousemisen tukeminen. Saimmekin nähdä ja kokeilla muutaman tietyn asennon, miten vauvaa voisi tukea itsenäisessä istumaan nousussa. Ja ihan jo sekin tieto, ettei vauvaa pitäisi koskaan laskea suoriltaan istumaan, vaan aina ensin selälleen, olisi ollut kullanarvoinen vinkki muutamia kuukausia sitten. Olisinpa tiennyt...

Meidän kohdalla ei onneksi lopulta herännyt suurempaa huolta, mutta aiomme kuitenkin jatkossa panostaa noiden aiemmin mainittujen välivaiheiden opetteluun. Vauvalla olisi jo kova kiire pystyasentoon, mutta yritetään nyt rauhoittaa nämä menohalut ja tukea enemmän lattiatasossa toimimista. Jätin nyt tarkoituksella kertomatta tarkemmin meidän saamista vinkeistä, joten mikäli itsekin kaipaatte sellaisia, olkaa yhteydessä neuvolaan ja kysykää, voisitteko päästä fyssarille. En kuitenkaan ole itse ammattilainen ja uskon, että paljon riippuu aina tilanteesta/vauvastakin, niin en halua alkaa neuvomaan väärin.

Kaikkiaan sanoisin, että tämä käynti jotenkin avasi silmäni uudelleen koko motoriikan suhteen. Monta kertaa mietin vain mielessäni, että no tietenkin, miten en ollut tätä aiemmin tajunnut. Saimme myös itse valita, haluaisimmeko käydä fyssarilla vielä kuukauden päästä uudelleen. Otimme tämän mahdollisuuden ilomielin vastaan. Ihmettelen, jos joku ei ottaisi.