13. tammikuuta 2021

Ihana uusi koti!

Enpä olisi uskonut vielä kuukausi sitten kirjoittavani, että uusi vuokra-asuntomme on ihana. Vuokralle muuttaminen tuntui alkujaan ajatuksena kurjalta omistusasumisen jälkeen, koska olisihan se ollut tietenkin kivempaa maksaa omaa pois kuin vuokraa toiselle. Mutta täytyy myöntää jo näin muutaman päivän kokemuksella, että tämä vuokra-asunto on kyllä ollut nappivalinta. Muutimme nyt siis rivitaloon, emmekä asu enää Turussa.

Ja tiedättekö, ei ole vielä kertaakaan tullut ikävä tai edes pieni haikeus vanhaa asuntoa kohtaan. Oikeastaan päin vastoin olen alkanut miettiä, tykkäsinköhän edellisestä asunnosta ylipäätään. :D Olihan se kaunis, koska oltiin laitettu se täysin omanlaiseksemme kaikkia pintoja myöten. Mutta loppujen lopuksi siinä taisi olla parasta vain kunto, sijainti ja erittäin toimiva keittiö, koska se oli kuitenkin itse suunniteltu ja vain kolme vuotta vanha.

Tokihan tästä nykyisestä asunnostamme vähän huokuu vuokra-asuntomaisuus, etenkin keittiöstä ja kylppäristä sekä vessasta ja etenkin, kun ehti tottua omaan täysin remontoituun kotiin. Mutta omilla tavaroilla tästäkin sai lopulta yllättävän kivan ja oman näköisen tehtyä. Lisäviihtyvyyttä on tuonut myös näkymät ikkunoista: ei lainkaan toisia kerrostaloja, vaan pelkkää peltomaisemaa ja muutaman yksittäisen talon valot pitkän matkan päässä. Postauksen kuvista kyllä katoaa nyt harmillisen paljon tunnelmaa, kun olen blurrannut ikkunat, mutten kuitenkaan halua, että meidät pystyisi paikantamaan näkymän perusteella.






Maan tasalla on kyllä paljon kivempaa asustaa kuin puiden latvoissa. Monestakin syystä. Yksi syy on jo mainitsemani maisema. Istuin eilenkin illalla sohvalla ja tuijotin takapihamme lumimyräkkää. Olisin voinut istua siinä vaikka kuinka pitkään vain ihailemassa. Puhumattakaan siitä, kuinka helppoa lapsen kanssa on nyt lähteä ulos. Ja kuinka kivaa on, kun ulkona voi tehdä jotain järkevää! Totesinkin eilen miehelle, etten olisi edellisessä asunnossamme ikinä lähtenyt ulos eiliseen lumimyräkkään vain seisomaan kerrostalon pihalle. Mutta täällä suorastaan nautin siitä, että ovesta päästyämme sain istuttaa pojan suoraan lumikinokseen lapioineen ja alkaa sitten itsekin tehdä lumitöitä.

Kerrostalossa asuessani mietin myös paljon, olisiko minusta omakotitaloasujaksi. Että kannattaisiko meidän sellaista hankkia vai olisiko kerrostalo kuitenkin meidän juttu, vaikkei siellä oikein muuten viihdyttykään. Mietin, että olinkohan liian mukavuudenhaluinen ja laiska tekemään esimerkiksi pihatöitä. Mutta ainakin eilisen perusteella on sanottava, etten edes tiennyt, kuinka paljon olinkaan kaivannut jonkinlaista hyötyliikuntaa ja järkevää puuhaa päiviini. Toki asia voi olla hyvin eri, kun palaan töihin ja takana on raskas työpäivä. Mutta ainakin nyt lumityöt maistui oikein mainiosti.




Palataanpa kuitenkin takaisin asiaan. Uudessa kodissamme on myös paljon parempi pohja edelliseen nähden. Edellinen asuntomme oli vain huoneita huoneen perään, mutta tämä tuntuu jotenkin fiksulta kokonaisuudelta. Täällä on todella avaraa ja kaikki on jotenkin järkevästi sijoiteltu: eteisestä näkee kaikkiin kodin huoneisiin. Ihastelen aina näkymää, mikä aukeaa jo ulko-ovelta. Työhuone tosin saisi olla enemmän erillään muusta asunnosta, etenkin makuuhuoneesta, eli pohja toimi tämän osalta vanhassa paremmin, mutta kyllä me tälläkin pärjätään.

Yksi ihana yksityiskohta uudessa kodissamme on myös pojan oma leikkinurkkaus. Vanha asuntomme oli meille jo ihan liian ahdas, mutta tänne mahtui olohuoneeseen pojalle ikioma pieni nurkka, johon sai kaikki hänen lelunsa. Niin paljon selkeämpää ja myös siistimpää. Tai ainakin isompi motivaatio itsellä pitää koti siistinä, kun kaikella on oma paikkansa. :D Myös vaatehuone edelliseen kotiin nähden on nyt plussaa, mutta pari vaatekaappia kaipaisin kyllä vielä lisää. Se tosin johtuu vain siitä, että täältä puuttuu lämmin häkkivarasto ja vaatehuoneemme on siksi tällä hetkellä täynnä varastotavaraa. 




Lisäksi mainittakoon, että olohuoneemme ja keittiömme on nyt ihanan valoisia. Edellisen asunnon olohuone oli aina tosi hämärä, vaikka ulkona olisi ollut kuinka aurinkoista. Toisaalta makuuhuoneet ja keittiö olivat ihan liian valoisia etenkin kesäisin. Ai niin ja täällä on nyt myös sauna! Sitä olenkin kaivannut jo melkoisen monta vuotta.

Olemme siis kotiutuneet oikein mainiosti. Poikakin tuntuu viihtyvän, ilmeisesti tutut tavarat vanhasta kodista ovat olleet hänelle riittävästi ja hän on jollain tasolla ymmärtänyt, että olemme nyt kotona, vaikkakin eri seinien sisällä. Nukkuminen on toki ollut hieman haastavaa viime öinä, mutta se nyt oli odotettavissa muutenkin. Hän kun on aina ollut aika huono nukkumaan ja esimerkiksi jo yksi hoitopäivä isovanhemmilla on aina sotkenut unet viikoksi eteenpäin. Eiköhän tuokin tästä kuitenkin tasaannu.

Nyt ei enää tunnu niin ahdistavalta odotella, että se ns. lopullinen omistusasuntomme löytyisi. Tässä on ihan hyvä odotella, vaikka tietenkin vuokranmaksu on yksi iso syy, miksi toivoisimme pian löytävämme sen ihan oikean oman ihanan kodin.

P.S. Olisin toki voinut yrittää panostaa postauksen kuviin, mutta nämä on nyt kaikki olleet sellaisia pikaräpsyjä, kun on ollut vain pakko ottaa kuva tietyn valon tai muun kivan näkymän vuoksi ja päätin nyt käyttää nämä hyödyksi tätä kirjoitellessa. :D 

11. tammikuuta 2021

Näin muutat yksivuotiaan kanssa

Jos luulit saavasi täältä hyviä vinkkejä yksivuotiaan kanssa muuttamiseen, kannattaa poistua melko nopeasti. Tämä on lähinnä pieni pätkä taltiointia siitä, millaista arkemme on kuluneiden viikkojen aikana ollut. Huhhuh. :D

Varasin aikaa tavaroiden pakkaamiselle kaksi viikkoa, eikä se ollut lainkaan liikaa. Hitsi miten paljon romua kertyykään kolmessa vuodessa, vaikka ylimääräistä tilaa ei edes erityisemmin ole ollut. Pakkaamisen lisäksi olen myynyt tavaraa ja tehnyt jättimäisen kaatopaikkakuorman ja silti sitä on vain riittänyt loputtomiin pakattavaksikin asti. Koska muutamme nyt vain väliaikaisesti vuokralle, pakkasimme pahvilaatikoihin tavaraa, jota ei tarvitse purkaa ennen lopullista asuntoa. Tätä(kin) tavaraa tuli kaikkiaan 12 laatikollista.




Hetken mietin, voisikohan nämä tavarat vain heittää suoraan menemään, jos niitä ei kerran tarvita, mutta ei. Ei voi. Näissä on esimerkiksi muistoja varmaan neljä laatikollista (ai miten niin hamstraan?) ja lautapelejä toiset neljä. Lopuissa on sitten jotain koriste-esineitä ja esimerkiksi tarjoiluastioita, joita tarvitsee ehkä kerran vuodessa. Kaikkia tarvitaan siis harvoin, mutta kuitenkin tarvitaan. No niin, nyt kyllä ajauduin vähän sivuraiteille. Piti kirjoittaa siitä, miten pakkaaminen onnistui vuoden ikäisen kanssa.

Hitaasti, mutta varmasti. En alkanut pakkaamaan tavaroita kaappi kerrallaan, vaan ns. tavaralaji kerrallaan. Meillä kun on tosi fiksusti ollut tavaroita vähän siellä täällä. Pakkasin siis esimerkiksi yhteen laatikkoon kaikki muistot, joten siinä meni tovi etsiä niitä muistoja kaikista eri kaapeista. Tämän johdosta lattialla oli kuitenkin aina vain yksi laatikko kerrallaan avoinna (aluksi, kunnes aloin poukkoilemaan sinne tänne) ja poika viihtyi mukavasti, kun kulki perässäni kaapilta kaapille. Tai viihtyi ja viihtyi, mutta ainakaan ei tehnyt tuhojaan näkökenttäni ulkopuolella.

Toinen varma keino saada poika viihtymään oli antaa hänelle aina jokin uusi asia tutkittavaksi. Tyhjä pahvilaatikko, koiran talutushihna (joo, meillä ei edes ole koiraa), suihkepullo tai vaikka vispilä. Hän jaksoi yllättävän hyvin tutkia kaikkea hänelle erikoista. Myös talouspaperin repiminen oli suurinta hupia ja siinä viihdyttiin pitkä tovi, mutta valitettavasti se päättyi aina siihen, että silppua oli joka puolella ja paperia joutui kaivamaan pois myös pojan suusta. Toisinaan poika viihtyi, jos sai oman rätin käteensä ja siinä me sitten vieretysten pestiin kaappeja.




Pakkaaminen ja siivoaminen yksivuotiaan kanssa on ollut hidasta ja myönnetään, aika raskasta. Kitinää ja itkua on joutunut sietämään ja hommat keskeyttämään tuhottoman monta kertaa. Poika on ehtinyt tyhjentää monia jo pakattuja laatikoita ja muutama läheltäpititilannekin on käynyt, hän kun on oppinut nousemaan seisomaan mitä tahansa (huteraakin) vasten ja kiipeämään matalien esteiden päälle. Lisätään hommaan vielä se, että on pitänyt olla tosi tarkkana, mitä tavaroita on jättänyt lojumaan mihinkin (esim. sakset) ja myös pikkuroskaa on tuntunut olevan koko ajan joka paikassa ja niitähän on ollut tosi kiva sitten syödä. Yleensä suussa on ollut vain pölyä, mutta aina sitä on säikähtänyt, jos onkin vahingossa pudottanut jonkun ruuvin tai muun vaarallisen asian johonkin, vaikka kuinka on yrittänyt olla tarkkana.

On myös tuntunut välillä todella vaivalloiselta huolehtia pakkaamisen lisäksi vielä kaikista perustarpeistakin. Vaihtaa vaippa, ulkoilla ja syöttää vauva sekä itsensä. Pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, käydä kaupassa... Niin ja tällä viikolla olemme käyneet myös jo kolmesti uudella asunnolla ja sinne ajaa puolisen tuntia per suunta. Vaikka isovanhemmatkin on olleet välillä apuna ja mieskin toki iltaisin, on vuorokaudessa ollut yllättävän vähän tunteja. Olen ehtinyt olla harmillisen vähän pojan kanssa ihan kunnolla läsnä, mutta onneksi tilanne helpottaa ihan kohta.

Ja en siis missään nimessä syytä poikaa tästä. Hän on jaksanut tosi hienosti olosuhteisiin nähden. Kaikki hänen käytöksensä on ollut tietenkin täysin ymmärrettävää. Hänelle tämä on ollut myös varmasti hauska uusi seikkailu. Ainakaan tutkittavaa ei ole puuttunut ja lelut onkin aika tehokkaasti unohtuneet laatikoihinsa. Sen on kuitenkin huomannut, että hän on kaivannut selvästi enemmän huomiota kuin normaalisti. Voi pientä.

Olen kuitenkin nyt erittäin helpottunut, että homma alkaa pian olla paketissa. Täällä on vallinnut nyt kaksi viikkoa aivan hirveä sekasorto ja sotku. Mutta tuo kaksi viikkoa ei silti ollut yhtään liikaa. Nyt on viimeinen päivä aikaa pakata ja siivota, eikä tälle päivälle juuri jää enää vapaa-aikaa paitsi pojan päiväuniaika, jolloin on pakko pysähtyä itsekin. Osin siksi, että poitsu nukkuu nykyään vain n. tunnin sängyssään ja toisen tunnin vain, jos otan hänet kainalooni heräämisen jälkeen. Osin siksi, etten halua metelöidä häntä hereille.

Olemme kyllä kaikki jo täysin valmiita siirtymään uuteen kotiin. Luulin ensin, että muutto tulisi olemaan haikea, mutta tällä hetkellä päällimmäiset tunteet ovat vain innostuneisuus sekä suuri helpotus.

// Tämä postaus on kirjoitettu muuttoa edeltävänä päivänä (8.1.), mutta sattuneista aikataulullisista syistä ehdin julkaisemaan sen vasta nyt. Olemme siis jo mukavasti asettuneet uuteen kotiimme, mutta siitä lisää myöhemmin!

3. tammikuuta 2021

Mitä jäi käteen vauvavuodelta?

Kun aloimme odottaa vauvaa saapuvaksi, emme tienneet yhtään, mihin olimme ryhtymässä. Luulimme kyllä tietävämme, mutta kokemus osoitti pian, ettemme tienneet. Syntyessään vauva tuntui heti niin kovin tutulta, mutta samalla täysin vieraalta. Kuka olet, mistä tulet? Häneen oli helppoa rakastua, mutta siinähän se homman rankkuus juuri piilikin. Kun rakasti niin paljon, että pelkäsi rikkovansa.

Oma kokemukseni siis on, että vauvavuoteen ei pysty varautumaan. Se on täysin omanlaisensa maailma, jota ei pysty mitenkään kuvittelemaan ennen kuin sen itse kokee. Ei edes, vaikka kuinka olisi kokemusta muiden vauvoista, koska rakkaus omaa lasta kohtaan tekee kaikesta asteen verran mutkikkaampaa - mutta toki myös antoisampaa. Koen, että juuri tätä rakkautta ei pysty etukäteen mitenkään ymmärtämään ennen kuin tuo pieni ihminen on vihdoin syntynyt.




Vauvavuosi on ollut elämäni rakkain ja elämäni raskain. Vuoteen on mahtunut niin paljon hetkiä, jotka eläisin koska vain uudelleen. Syntymähetki. Kun vauva vielä nukahti syliin. Ne kaikki ihanat hetket, kun vauva heräsi aurinkoisen hymyilevänä päiväunilta. Ensimmäinen nauru. Kun vauva oppi liikkumaan omalla hauskalla tyylillään. Keinumisen riemu hänen kasvoillaan. Puhumattakaan niistä hetkistä, kun tunsin ihan erityistä yhteyttä vauvaan: kun ilman yhteistä kieltä ymmärsin silti täysin, mitä hän halusi tai ei halunnut ja pystyin vieläpä vastaamaan tuohon tarpeeseen.

Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, etten vaihtaisi päivääkään. Voi, kyllä vaihtaisin. Ainakin joitain hetkiä. Kuten ne kaikki illat, jolloin emme meinanneet millään saada vauvaa nukahtamaan. Ne omituiset itkut, kun hän huusi yli tunnin putkeen täyttä kurkkua, emmekä tienneet yhtään, miten voisimme häntä auttaa. Ne päivät, kun olin itse tolkuttoman väsynyt yöstä, mutta oli silti vain pakko jaksaa hymyillä ja olla hyvä äiti. Ja se huono omatunto, mikä seurasi siitä, etten aina jaksanutkaan ja itkimme lopulta molemmat.

Totta puhuen on kuitenkin myönnettävä, etten oikeastaan edes muista enää yksittäisiä päiviä, enkä oikeastaan kunnolla edes yksittäisiä hetkiäkään. Enemmänkin vain välähdyksiä ja tunnelmia sieltä täältä. Kokonaiskuvaa miettiessäni muistelen vauvavuotta kuitenkin ensisijaisesti tuntein: haikeus, lämpö ja onnellisuus. Vaikka odotinkin koko vuoden vauvan kasvamista ja uuden oppimista ajatellen, että hommahan muuttuu koko ajan vain helpommaksi, haluaisin silti jo päästä elämään uudelleen ihan ensimmäisiä päiviä. Kun vauva oli vielä aivan pieni.

On ollut mieletön matka päästä tutustumaan uuteen pieneen ihmiseen ihan syntymästä asti. Siihen ei hirveän usein saa mahdollisuutta. Nähdä ne kaikki pienet hetket ja vivahteet omin silmin, kaikki uudet kehitysaskeleet. Ja silti ihmetellä koko ajan, missä välissä nekin muka opittiin. En usko, että kyllästyn koskaan katselemaan ja ihailemaan omaa lastani. Erityisesti rakastan niitä hetkiä, kun hän keskittyy johonkin puuhaansa oikein kovasti ja saan ihan rauhassa katsella kasvojen ilmeiden pienimpiäkin muutoksia. Niistä näkee niin paljon ja toisaalta kaikki on vielä yhtä suurta arvoitusta.

Vauvavuodessa raskainta on ollut huoli ja epävarmuus. Kun ei ole tiennyt, mikä on ja miksi taas itketään. Kun on pelännyt, että kohta jotain sattuu. Parasta taas on ollut nähdä kaikki uudet taidot ja nopea kehittyminen. Nähdä, miten vauva osaa koko ajan enemmän ja pystymme kommunikoimaan koko ajan monipuolisemmin. On ihmeellistä, miten siitä täysin avuttomasta nyytistä onkaan vuodessa kasvanut  niin valloittavan ihana ja paljon osaava taapero.

Mutta mikä ihana matka meillä vielä onkaan kuljettavana yhdessä!

2. tammikuuta 2021

Pojan toinen joulu ja joululahjat

Sainpahan vihdoin tämänkin julkaisukuntoon! Takana on siis pojan toinen joulu, joka sujui oikein rauhallisissa tunnelmissa. Olimme kotonamme koko aaton ja iltapäivällä yksi isovanhemmista tuli myös käymään. Lisäksi muina päivinä vierailimme toisten isovanhempien luona ja saimme kummit kylään. Valitettavasti yhdet isovanhemmat jäi tänä jouluna näkemättä, mutta ensi kerralla sitten taas.

Aattoaamumme alkoi jo klo 5.45, mikä vähän loi jännitystä pintaan. Poika ei ollut viikkoon nukkunut kuin yhdet päiväunet, joten olihan se pieni prosessi pitkittää väkisin ekoja ja ainoita unia alkamaan vasta klo 11. Mutta onnistuttiin siinä. Hän nukkui ensin tunnin ja heräsi itkemään, jonka jälkeen otin kainaloon ja hän nukkui siinä vielä reilun tunnin lisää.

Aamupäivä kului leikeissä, Joulupukin kuumalinjan parissa ja riisipuuron keitossa. Kävimme myös vielä kerran kaupassa, koska olin ostanut tavallista puuromaitoa laktoosittoman sijaan. Siellä me sitten oltiin heti klo 7.10 kaikkien vanhusten keskellä :D




Yhdentoista maissa koitti päiväuniaika, lepäiltiin hetki myös miehen kanssa. Parin tunnin unien jälkeen aloimme sitten valmistella jouluruokaa. Poikakin sai lautaselleen lihapullaa, kinkkua, herneitä, piimäjuustoa, peruna-, lanttu- ja porkkanalaatikkoa. Näistä hän ei suostunut syömään mitään. Annoimme siis lisäksi välipalan (välipala-aika kun muutenkin vasta oli) eli luumurahkaa ja se maistui. Hieman myöhemmin hän sai sitten vielä tuttua ja turvallista ruokaisaa Pilttiä.

Aika pian ruokailun jälkeen jaoimme ja avasimme lahjat. Olimme laittaneet ne kuusen alle jo edellispäivänä, mutta ihme kyllä poika ei ollut niistä lainkaan kiinnostunut. Lahjoja oli lopulta melkein liikaakin, kun laski mukaan muidenkin antamat lahjat, mutta toisaalta oli kivan monipuolisesti kaikkea. Emme myöskään avanneet vielä kaikkia leluja laatikoistaan, vaan säästämme ne muuton jälkeen. Poika ei ihan täysin ymmärtänyt lahjojen avaamista, mutta jaksoi silti keskittyä jokaiseen lahjaan tosi hyvin. Aina innoissaan totesi paketin auettua "tette" (mitä ikinä se tarkoittaakaan) ja osoitti paljastunutta asiaa.

Olimme itse ostaneet pojalle lahjaksi kolme kirjaa, puisen palapelin, puisen parkkitalon, vedettävän kilpikonnan ja kolme junarataan sopivaa pikkuautoa. Muilta hän sai lahjaksi leikkiastioita, kirjan, kuormurin, hiekkamuotteja, puisen tukkirekan, kolme yöpukua, villasukat, Duplo-junaradan ja toisen puisen palapelin, mutta eri kuvalla. Lisäksi vielä vaatteita seuraavassa koossa (Popin kahdet housut, sukkia ja Gugguun body) sekä mukeja, joista harjoitella juomaan itse. Ihania juttuja, kiitos kaikille! ♥




Lahjojen availun jälkeen leikittiin hetki uusilla leluilla ja sitten poitsu pääsi vielä isovanhempansa kanssa ulkoilemaan. Me miehen kanssa korkattiin sillä välin lahjaksi saamamme korttipeli The Mind. Oli kyllä hauska, pitäisi useammin jaksaa pelailla. Ennen vauvaa tehtiinkin sitä enemmän.

Illalla ei uni tullut omaan sänkyyn, vaikka varmasti jo väsytti. Riipaisevan huudon takia otin hänet sitten lopulta viereeni. Ihan rauhassa hän siinä makoili, mutta kesti silti melkein tunti nukahtaa. Kun puoli kahdeksalta uni vihdoin tuli, kävin vielä itse syömässä jouluruokaa iltapalaksi ja kömmin sen jälkeen pojan viereen. Yö oli melko katkonainen ja seuraava aamu alkoi taas jo klo 5.50. Heti innoissaan uusien lelujen kimppuun. :)

Jouluaatto oli ihana, vaikka täytyy sanoa, että joululta se ei jotenkaan tuntunut. Pakkasimme seuraavana aamuna jo kaikki joulutarvikkeetkin pois ja tällä viikolla aloitimme kunnolla muunkin pakkaamisen. Enää viikko ja sanomme hyvästit nykyiselle asunnolle!

22. joulukuuta 2020

Vain kaksi yötä jouluun on?!

En voi käsittää, että jouluaatto on jo ihan nurkan takana. Vastahan oli joulukuun ensimmäinen ja tallensin Netflixiin uusia jouluhömppiä omalle listalle - aikeinani katsoa kaikki ennen aattoa. Nyt huomaan, että olen nähnyt noista leffoista tasan kaksi. Enkä edes tiedä, mihin kaikki aika on tässä kuussa taas kadonnut. Meillä ei ole ollut edes kiire, päinvastoin. Ollaan oltu jopa tavallista enemmän sisätiloissa ja tylsistytty, koska tuntuu, että ulkona on aina vain satanut tai ollut muuten myräkkää.

Meidän jouluvalmistelut on olleet myös aika minimissään. Ollaan koristeltu tekokuusi, ripustettu yksi joulutähti (keskelle oviaukkoa, jotta mies voi joka kerta lyödä siihen päänsä) ja kaivettu esille kolme isohkoa tonttua (joiden partoja poika repii aina ohimennen). Olohuonettamme koristaa myös muutama muuttolaatikko. Niin, eihän meidän pitänyt aloittaa pakkaamista ennen joulua...




Pojalle hankittiin myös alkukuusta joulukalenteri eli Duplo-juna. Joka luukusta paljastuu aina yksi uusi osa ja juna tulee valmiiksi juuri ennen aattoa. Aattoaamuksi meillä on sitten vielä sellainen pieni Duplo-hinausauto, joka odottelee paketissa kuusen alla. Lisäksi pojan aattoasu odottelee jo pukemista. Meidän piti laittaa samat vaatteet kuin 1v-kuvissa, mutten voinut vastustaa ylläolevan kuvan joulubodya, jonka huomasin Citymarketin alennusrekissä.

Ollaan  myös yritetty löytää joulutunnelmaa joululauluja kuuntelemalla. Silti ei olla oikein vieläkään saatu tunnelmasta kiinni: eilen oli ehkä enismmäistä kertaa pieni häivähdys havaittavissa. Ollaan myös sovitettu tonttulakkia pariinkin otteeseen, mutta sen kulkunen päätyy aina kahden sekunnin päästä pojan suuhun ja hattu putoaa päästä. Taidamme siis hylätä tonttulakin tänä jouluna ja kokeilemme ensi vuonna uudelleen.

Lahjatkin on hankittu, kerrankin ajoissa. Pojalle emme ostaneet mitään järin suurta, mikä on oikein hyvä, nyt kun katsomme sitä lahjamäärää, minkä hän saa vielä läheisiltäänkin. Kirjoitan näistä sitten ihan erikseen joulun jälkeen. Laitamme lahjat varmaankin aattoaamuna tai edeltävänä iltana kuusen alle, mutta katsotaan sitten aamulla, kuinka vikkelään ne saa nostaa sieltä pois :D Tarkoitus kun olisi avata ne vasta illemmalla.

Aattosuunnitelmina on syödä aamupalaksi riisipuuroa, katsoa Joulupukin kuumalinjaa, tehdä maittavaa jouluruokaa (tai siis lämmittää Prisman antimia), kuunnella joululauluja ja avata paketteja. Lisäksi saamme yhden isovanhemmista kyläilemään kanssamme. Muut vierailut on vielä sen enempää suunnittelematta ja mietitäänkin nyt, keitä edes viitsitään näin koronan aikaan nähdä. Luultavasti pitäydymme siinä, että näemme vain niitä, keitä näemme ns. ilman erityistä syytä muutenkin eli isovanhempia.

Lisäksi olen miettinyt, josko kuvaisin ja editoisin aatosta videon tai ainakin erillisiä videoita. Näin sen pystyisi jakamaan myös niiden läheisten kanssa, jotka ei muuten ole paikalla. Katsotaan nyt kuitenkin, saanko aikaiseksi. Yksittäiset videot nyt ainakin onnistuu ja on helppo jakaa jo samana päivänä.

Muuten ei muuta kuin ihastuttavaa ja rauhaisaa joulua kaikille!