Keskosuus on siitä veikeä juttu, että pikkukeskonen on pikkukeskonen koko ikänsä. Kuitenkin kun katsoo tuota hyvin kasvanutta ja kehittynyttä vauvaa, on sitä todella vaikea muistaa. Että hän on keskonen, syntynyt viikolla 30. Tietenkin tilanne voisi olla toinen, jos keskosuudesta olisi jäänyt jotain pysyvää isompaa haittaa, mutta ymmärtääkseni aika harvalle nykyään enää jää, kiitos erittäin laadukkaan ja kehittyneen vastasyntyneiden tehohoidon.
Koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään selkeitä ja näkyviä keskosuuden vaikutuksia havaittavissa, meille suurin haaste on ollut vain tämä pikkuvauva-ajan kesto. Meillä oli kotona jotakuinkin kolmen kuukauden ajan lähes vastasyntynyt vauva lisäten mukaan vielä ensimmäisen kuukauden keskolajakson. Tämän jälkeenkin vauva on ollut vielä ikäänsä nähden pieni ja esimerkiksi pienten vauvojen tyypillinen selittämätön itkuisuus on jatkunut pitkään, melkein puoli vuotta, kun se yleensä helpottaa noin kolmen kuukauden iässä.
Ajattelin, että osaisin nauttia enemmän toisen (ja ennen kaikkea viimeisen) lapsen kanssa näistä vauva-ajoista, mutta väkisinkin aloin vain jo kaipaamaan sitä aikaa, kun itkut vähenisivät ja vauvaa ei tarvitsisi enää kantaa pitkin poikin asuntoa pitääkseen hänet tyytyväisenä. Tuntui siis siltä, että vauva oli ollut jo ikuisuuden pieni vauva, eikä päästy lainkaan eteenpäin sillä polulla. Tätä tunnetta kesti ensimmäiset noin viisi kuukautta eli kolmen kuukauden korjattuun ikään saakka. Ja nyt tietenkin on jo vähän ikävä sitä aivan pikkuista kirppua. :D
Toinen huolen aiheeni on ollut riski sairastua - keskoset ovat erityisen infektioherkkiä. Olenkin pelännyt tauteja koko syksyn ajan ja loppusyksystä ensimmäinen sitten saapuikin kotiimme, mistäs muualtakaan kuin esikoisen kautta. Hänellä oli viikon ajan rajua yskää ja lievää nuhaa ja viikon jälkeen myös vauva aloitti yskimään. Meillä ei koskaan ennen ollut ollut niin pientä sairastelijaa, kehitysiältään vasta kaksi kuukautta. Esikoisen sairasteluja oli kuitenkin ollut jo niin paljon, että ei menty sentään ihan paniikkiin. Jos keskonen olisi ollut esikoinen, oltaisiin luultavasti käyty jo lääkärissäkin, mutta nyt uskallettiin viipyillä kotona ja seurata taudin etenemistä.
Flunssa kesti kaikkiaan viisi päivää ja selvisimme pelkällä kotihoidolla pystyasentoa, Baby Mistiä ja Nenä-Fridaa apuna käyttäen. Vauva oli koko ajan hyvävointinen, yskä vain oli aika raju ja välillä kyllä mietitytti, tukehtuuko hän limaan yskiessään. Kuitenkin yskänpuuskien välillä hän oli virkeä ja söi hyvin. Olin oikeastaan aika yllättynyt, että lääkäriä ei tarvittu, sillä olin tähän asti luullut, että keskosilla jokainen flunssa olisi käytännössä suora sairaalareissu, mutta ei välttämättä. Tuon jälkeen sairastimme toisenkin taudin, joka sekin meni kotihoidolla ohitse. Ja sitten kolmannen, josta kävimme varoiksi lääkärissä toteamassa, että ei ollut antibiootteja vaativaa korva- tai silmätulehdusta.
Toki vauva tuntuu silti imuroivan ihan jokaisen taudin, mikä saattaa johtua nimenomaan keskosuudesta. Toisaalta en osaa sanoa, kuinka paljon täysiaikainen sairastelisi ja kuinka paljon on kiinni ihan vain yksilön omasta sairastumisherkkyydestä. Esikoinen sairasti kaksi flunssaa ennen kahden vuoden ikää, mutta silloin kukaan ei vielä kantanut tauteja kotiin päiväkodista.
Oikeastaan keskosuus tuo meille tällä hetkellä vain lisää, sillä meillä on jatkuva kontakti Tyksin osaavaan hoitotiimiin. Näemme säännöllisesti lastenlääkäriä, sairaanhoitajaa ja fysioterapeuttia kahden vuoden ikään saakka ja olemme koko ajan viestiyhteyden päässä tästä tiimistä. Toki käynnit harvenevat koko ajan iän karttuessa, mutta silti. Mitä ikinä tuleekaan eteen tänä aikana, siihen pystytään puuttumaan todella nopeasti.
Ja no - kukaan ei tietenkään tiedä, mitä vielä on edessä. On ilmeisesti tutkittu, että keskosilla on herkemmin esimerkiksi oppimisvaikeuksia koulussa. Aika näyttää, tuleeko keskosuus taas jossain kohtaa elämää näkymään selvemmin, mutta ainakin nyt saamme nauttia juuri sellaisesta arjesta kuin täysiaikaisenkin kanssa olisi saanut.
Meillä on yhä pikkukeskonen, mutta käytännön tasolla sitä ei juuri tule ajateltua. Koen silti tärkeäksi kirjoittaa aiheesta, sillä positiivisia kokemuksia pikkukeskosten alun jälkeisestä elämästä on hirveän hankalaa löytää. Itse ehdin googlettaa varmaan jokaisella termillä tätä silloin, kun makoilin estotipassa sairaalassa ja yritin selvittää, millaista arki sitten voisi pikkukeskosen kanssa olla ja etenkin - voisiko se mitenkään olla sellaista mistä raskauden aikana haaveilin?
Tuntuu oikeastaan ihan huijarilta sanoa, että meillä on pikkukeskonen. Ihan kuin ei saisi oikein edes ajatella niin tai tuntea mitään negatiivista keskola-ajasta, kun meillä on mennyt koko ajan niin hyvin. Siitä olen todella kiitollinen joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti