Myytävänä kasa ristiriitaisia ajatuksia

En oikein osaa aloittaa tätä postausta. Haluaisin kuitenkin kirjoittaa siitä, mitä mielessäni pyörii, joten aion siksi yrittää, mutten vain tahdo saada ajatuksistani kiinni. Haluaisin tavallaan pohtia mahdollisen pian koittavan syntymän hyviäkin puolia. Niitäkin on. Ja samalla haluaisin vähän murehtia huonoja. Tuntuu, ettei tässä tilanteessa ole oikein yhtään sellaista ulospääsyä, joka tuntuisi itsestä hyvältä tai parhaalta. Joku kärsii aina joka tapauksessa: vauva, esikoinen, minä tai meidän perhe.

Tavallaan olen vain jo todella kyllästynyt odottamaan tässä epätietoisuudessa. Ainakin ajoittain. Paikkoja särkee ja esikoista on jo hirveä ikävä. Kun supistukset maanantaina illalla tiheni paljon, ehdin jo hetken jopa toivoa, innostua, että ehkä se nyt alkaa tästä. Ehkä vauva nyt vain syntyy ja sitten päästään tästäkin taas seuraavaan vaiheeseen. Olin valmis, me vain siirryttäisiin keskolaelämään ja alettaisiin opetella sitä, löydettäisiin meille uusi toimiva arki. Mutta sitten supistukset saatiinkin taas estettyä ja kaikki alkoi tavallaan alusta. Se oli hetken jopa aika iso pettymys.

Seuraavana päivänä se tuntui kuitenkin taas helpottavalta, koska vauva oli saanut taas yhden uuden päivän aikaa vahvistua. Yhtäkkiä olikin alkanut taas enemmän pelottaa, että vauva syntyisi liian pienenä. Niin pienenä, niin hauraana. Pelotti hirveästi, mitä kaikkia ongelmia näin pienille voisi vielä tulla. Ja olisi niin kamalan monta viikkoa edessä keskolassa, kodin ja sairaalan välillä ravaamista ja ikävöintiä. Haluaisin, että me saadaan vielä useampi viikko lisäaikaa hänelle, ettei tarvitsisi pelätä ihan niin paljon vaikeaa alkua.

Mutta toisaalta toivoisin niin kovasti edes jollain tasolla hallittavaa ja ennakoitavaa arkea. Jos vauva syntyisi, en olisi enää raskaana ja rajoitettuna, vaan saisin käydä kotona ja olla taas ihan vapaasti esikoisen kanssa. Ei tarvitsisi yhtään varoa supistelua, pääsisi kotiin edes välillä nukkumaan taas esikoisen viereen... Ja samalla varmaan kaipaisi sitten sairaalaan kuopuksen lähelle. Kuinka pahalta tuntuisi olla yö poissa vauvan luota? En osaa vielä yhtään ajatella sitä. Tuntuisiko vauva edes omalta, kun on niin keskeneräinen ja oltaisiin viety heti synnyttyä pois isoon kaappiin johtojen ja letkujen keskelle?

Vaikea kuvitella etukäteen, hän on meille vielä niin tuntematon. Kasvoton vieras pieni ihminen. Vaikeinta on vielä tässä kohtaa priorisoida syntymätön, tavallaan täysin vieras lapsi oman jo olemassa olevan esikoisen edelle. Esikoisen, joka on aina ollut minulle maailman tärkein, jonka etua ja puolia olen syntymästä asti jo pitänyt kaikessa. Uhrata nyt sitten se kaikki jonkun ihan "vieraan" lapsen takia. Mutta vauvastakin tulee vielä tuttu ja rakas. Kun hänet pääsee ensin vain tapaamaan. Ajatuksissani tämä on kuitenkin iso ristiriita tällä hetkellä.

Mutta noh, otetaanpa ajatusleikki. Entä jos tosiaan saisimmekin vielä lisää viikkoja, vaikka viikolle 34 asti. Lähtökohdat elämään olisi täysin erilaiset. Sairaala-aika lyhyempi kahden lapsen välillä, paljon vähemmän riskejä vauvalle... Mutta se tuntuu ihan mahdottoman kaukaiselta ajalta ja tarkoittaisi vielä viiden viikon makaamista sairaalassa. VIIDEN viikon, ilman yhtään käyntiä kotona, ilman yhtään kunnollista hetkeä esikoisen kanssa poislukien lyhyet käynnit osastolla ja videopuhelut. Raastava ajatus.

En tiedä yhtään, mitä oikein toivon. Lisää päiviä, muutaman edes. Sitä ainakin. Olosuhteisiin nähden erityisen hyvinvoivaa pikkukeskosta, vaikka hän jo syntyisi. Vaiko yhä ihan täysiaikaista vauvaa? Raskauden loppumista ja vapaata kulkemista, kotia. Toivon, että saisin nauttia kesästä ulkona ja kotona, poissa sairaalasta.

Helpottaisi niin paljon tietää edes jokin aikaraja. Vaikka kaksi viikkoa. Vain kaksi vaivaista viikkoa erossa enää esikoisesta ja sitten se loppuu! Mutta ei. Se voi olla viisi viikkoa. Päivän. Mitä vaan. Aika tuntuu niin tolkuttoman pitkältä, kun pääset aina eteenpäin vain yhden vaivaisen päivän. Kun olisi joku varma etappi, jota kohti edetä. Mutta eihän sellaista ole tässä tilanteessa antaa.

Kaikki hokevat, että tämä tehdään vauvan hyväksi. Tiedän sen, minäkin yritän hokea sitä itselleni. Tiedän, että tämä on vauvan hyväksi ja haluan vauvalle tietenkin parasta. En kuitenkaan mitenkään pysty sulkemaan ulkopuolelle itseäni. Että minäkin olen ihminen, minullakin on oma elämäni ja elämässäni on jo toinenkin aivan yhtä rakas lapsi kuin tämä, joka kasvaa vielä sisälläni. Olen äitinä muutenkin ehkä uhrautuvimmasta päästä, mitä esikoiseenkin tulee. Luovun lähes aina omista tarpeistani, jos voin vain laittaa lapseni edelle. Sitä teen nytkin - mutta en esikoiselleni, en sille elämäni tärkeimmälle kultakimpaleelle. Vaan jollekin ihan toiselle, josta vasta jonain päivänä tulee elämäni toinen kultakimpale.

Jonain päivänä näitä on vielä kaksi ja voimme toivottavasti enää vain muistella näitä aikoja ohi vierähtäneenä lyhyenä hetkenä elämässämme. Ainakin minä kovasti toivon niin. Ei väliä matkalla, kun vain lopputuloksena vielä jonain päivänä olisi kaksi tervettä lasta.