Lasten sairastelu ei ole minua varten

Lasten sairastaessa vanhemmasta pitäisi kuoriutua Hoivaaja. Hänen pitäisi tuntea syvää sympatiaa kärsivää lasta kohtaan koko taudin ajan. Silittää päätä, lääkitä, pitää sylissä ja kestää kaikki. Koska lapsihan se siinä kärsii, ei vanhempi.

No, en tiedä teistä, mutta toisinaan omaa sisäistä hoivaajaani on hankalampi löytää. Etenkin taudin vain pitkittyessä sitä huomaa kelaavansa mielessään, että lähtiskö hakeen lääkettä vai ulos ovesta - en tiiä. Sairastelusta tekee sietämättömän rankkaa seuraavat seitsemän asiaa: huoli, lapsen käytös, lääkkeiden antaminen, nesteytys, huonot yöunet, työpoissaolot ja huono omatunto. Paneudutaanpa näihin hieman tarkemmin!

Huoli. Onkohan tämä normaalia? Pitäisikö jo soittaa lääkäriin? Lähes jokaisen sairastamamme taudin aikana on tullut vaihe, kun on joutunut miettimään, pitäisikö lääkäri jo varata. Lapsen kuntoa on tolkuttoman hankala arvioida, etenkin kun olemuksessa on yleensä 50 % draamalisää. Silloin yritän pysyä järjissäni ja mietin: syökö se, juoko se ja saako siihen kontaktin? Sen lisäksi googletan oireita. Teen sen noin kymmenen kertaa jokaisen taudin aikana päätyen aina sepsikseen.

Lapsen käytös. Tämä se vasta on iloa sielulle jokaisen taudin kanssa. Kaikki on huonosti, sattuu ja itkettää. Jos ei itketä, kiukuttaa ja suututtaa. Eikä vain vähän, vaan paljon, ihan koko ajan. Totta kai lapsi käyttäytyy näin, hänellä on surkea olo. Se ei silti tee helpommaksi suodattaa jatkuvaa kitinää ja tiuskimista. Tuntuu välillä siltä, että lapsi ei ole sairas vaan demonin riivaama.

Ajatella, että teet itse ihan kaikkesi, että lapsella olisi hyvä olla ja kaikki mitä saat takaisin, on vain kiukku ja terävät sanat. Eihän lapselta koskaan pidä odottaa kiitosta perusylläpidosta, mutta silti - joku raja kaikessa. Kuvitellaanpa, että käytät puoli tuntia kertoen lapselle ruokavaihtoehtoja, jotta hän söisi edes jotain ja lopulta tätä jotain viedessäsi lopputulos on kuitenkin "hyi, väärä lusikka, en syö". Tämä kun toistuu kaikissa tilanteissa monta päivää, tekee lopulta mieli vastata "ole sitten syömättä", sen sijaan että sensitiivisenä Hoivaajana jäisi vähän sanoittamaan tunteita ja toteaisi, että "voi sentään, miten voisin tänään palvella Teitä paremmin?"

Lääkkeiden antaminen. Miksi lapsi ei voi ymmärtää, että lääke auttaa? Miksi Panadolia pitää ottaa niin suuri määrä kerralla ja miksi Pronaxen maistuu oksennukselta? Puhumattakaan, kun lääke pitäisi antaa vauvalle, joka sylkee sen aivan varmasti pois samoin tein. Lääkkeiden antaminen on vaikeaa ja ärsyttävää, ja vielä ärsyttävämpää siitä tekee se, että jos sen vain ottaisi, se auttaisi. Sen ottaminen kestää noin 10 sekuntia - antaminen tunnin. Tuohon tuntiin sisältyy ylipuhumista, lahjontaa, uhkailua, kiristystä, lempeyttä ja pakotusta.

Nesteytys. Tämä onnistuu yleensä hyvin mehuilla paitsi sitten, kun on kipeä kurkku (mihin ei suostuta ottamaan sitä lääkettä). On kamalan stressaavaa, jos lapsi ei juo edes vähäsen. Kokeillaan jokaista nestelaatua, pilliä, ruiskua, hassuja mukeja, mehujäätä, mutta ei. Jos lapsi on päättänyt, ettei juo, hän ei juo. Siltikään "ole sitten juomatta" ei ole vaihtoehto.

Huonot yöunet. Kipeänä nukutaan huonosti, tietenkin, koska olo on kurja. Jos lapsi ei nuku huonosti, vanhempi nukkuu, kun tarkkailee, onko lapsi hengissä. Jatkuvat yöheräilyt ja valvomiset eivät varsinaisesti saa aikaan aamua, jossa herättäisiin leveästi hymyillen uuteen päivään. Väsyneenä ei myöskään mikään tämän listan asioista tunnu yhtään helpommalta. Päin vastoin, väsymys lyhentää hermojen pituuden noin neljännekseen siitä, mitä niistä nyt ylipäätään on ollut enää jäljellä.

Työpoissaolot. Tämä ei ole itselleni murhe nyt, kun olen kotona vauvan kanssa, mutta töissä ollessa oli. Ai että sitä kuumotusta, kun jouduit taas soittamaan esihenkilölle, että joo niin, meillä ollaan taas kipeänä... Odotankin jo sitä iloa, kun pääsen taas töihin ja saan ilmoittaa näistä poissaoloista kahden lapsen edestä. Arvelen, että esihenkilöni odottaa tätä vielä enemmän.

Huono omatunto. Sitä tulee aika usein mietittyä, että kuinka pahasti lapsen kasvun ja kehityksen saa pilattua viikossa. Onko kymmenen tuntia ruutuaikaa päivässä liikaa? Entäs kun pitäisi tehdä muutakin, mutta lapsi ei vain jaksa - eikä varsinkaan vanhempi. Ruuaksi kelpaa vain keksit, ja hampaiden pesun onnistuminen sairaana on yllättävä lottovoitto. Kodin jätevuoret kasvavat ja loppuviikosta mietit: johtuuko tämä aivastelu sittenkin vain näistä pölypalleroista?

Huoli. Uudestaan. Onkohan tämä normaalia? Pitäisikö jo soittaa lääkäriin? Tämä se ei taudin aikana poistu mihinkään. Ei ennen kuin lapsi jaksaa taas nousta, leikkiä ja silmät kirkastuvat. Silloin voi vähän huokaista, joskin mielessä pyörii sitten: tuleekohan meille jälkitauteja?

Tämä on kirjoitettu huumorilla höystäen, totuutta kuitenkin hyvin mukaillen suoraan tilanteen keskeltä. En ehkä ole parhaimmillani lasten sairastaessa, mutta teen aina parhaani. Ja nostan hattua niille todellisille Hoivaajille, jotka eivät samaistu lainkaan tähän tekstiin. Kai niitäkin on olemassa, jossain.

Huoli sairaasta lapsesta on aina ihan kamala ja sympatiat on kyllä täysin sairastavan lapsen puolella. Sitä haluaisi vain imeä taudin itselleen. Silti voisin väittää, ettei mikään lapsiperhearjessa ole kuluttavampaa kuin jatkuva sairastelu. Siihen ei vain ikinä totu.