Vuosi 2023 pakettiin!

Tämä vuosi on kulunut aivan tolkuttoman nopeasti. On todella outoa ajatella, että olen tämän yhden vaivaisen vuoden aikana tehnyt ensin positiivisen raskaustestin, sitten ehtinyt olemaan raskaana, saanut vauvan, viettänyt seitsemän viikkoa sairaalassa ja ollut vielä vauvan kanssa kotonakin kohta jo viisi kuukautta.

Vuoden voisi nimetä suurien tunteiden vuodeksi. Vuosi alkoi kiitollisen jännittyneenä, kun raskaustestiin piirtyi toinen viiva. Emme tienneet yhtään, mitä oli luvassa ja hyvä niin. Oltiin hyvin kliseisesti sanottuna onnemme kukkuloilla. Ainakin pienen hetken.

Raskauden ensimmäinen kolmannes olikin nimittäin sitten murhetta ja pelkoa täynnä, koska jostain yhä tuntemattomasta syystä aloin vuotaa verta ja sitä kesti kaikkiaan neljä viikkoa. Kukaan ei tiennyt, mistä se johtui, vaikka olin ultrattavanakin kolmesti. Ensimmäisen ja toisen ultran välissä lääkäri käytännössä diagnosoi jo keskenmenon oireiden perusteella, mutta toinen ultra toikin sitten iloisen yllätyksen. Kukaan ei tiennyt, jatkuisiko raskaus, mutta kuin ihmeen kaupalla se aina vain jatkui. Tuo ensimmäinen kolmannes meni vähän sumussa, kun mukaan lisäsi väsymyksen ja pahoinvoinnin.

Toinen kolmannes oli sen sijaan ihanaa aikaa. Pystyin vihdoin nauttimaan raskaudesta, tunnustelemaan potkuja ja unelmoimaan tulevasta. Esikoinenkin alkoi jo odottaa veljen syntymää. Raskaus alkoi tuntua ihanan helpolta, jaksoin hyvin sekä töissä että kotona. Esikoinen sai taas kaipaamansa äidin takaisin täysissä voimissaan. Sitten tuli kesä.

Kesään oli paljon odotuksia. Viimeinen kesä kolmen hengen perheenä, yhteistä kesälomaa kaksi viikkoa. Vai kolme, en edes muista. Ensimmäisen oman lomaviikkoni käytimme esikoisen kanssa kaikkea kivaa puuhaillen. Silloin tuntui, etten voisi onnellisempi olla. Laitettiin kotona terassia ja pihaa kesäkuntoon, ostettiin ulkoporeallas ja ehdittiin korkkaamaankin se. Ai että, miten odotinkaan kaikkia ihania kesäpäiviä!

Vähänpä tiesin. Se kesä oli ja meni, ei tullut ihania kesäpäiviä. En muista oikeastaan kesää tänä vuonna olleenkaan, sillä suurin osa siitä kului sairaalan seiniä tuijotellen. Ehdimme viettää juhannuksen jälkeen vain yhden koko perheen yhteisen kesälomaviikon, kun harjoitussupistukset alkoivatkin tehdä hieman kipeää. Lähdin näytille Tyksiin ja sinne jäin. Siitä se tunteiden sekamelska vasta alkoikin: järkytys, pelko, huoli, pettymys, suru... Ensimmäistä kertaa olin myös erossa esikoisesta enemmän kuin yhden yön - suoraan yli kaksi viikkoa. Se oli kamalaa.

Kaikkein kamalinta oli kuitenkin epävarmuus kaikesta. Kauanko sairaalassa oikein piti viettää aikaa? Syntyisikö meille pikkukeskonen? Selviäisikö hän, paljonko hänelle jäisi vaurioita? Piti alkaa tosissaan käsitellä sitä asiaa, että raskaus todennäköisesti päättyisi lyhyeen ja meille tulisikin pikkukeskonen. Mitä se tarkoittaisi käytännössä, sitä ei varmaksi tiennyt kukaan, sillä jokaisen matka olisi erilainen.

Lopulta kahden viikon piinaava epävarmuus päättyi, ja sitä seurasi helpotuksen tunne, kun vauva syntyi viikolla 30+4. Ei enää epävarmuutta raskauden kestosta, vaan vauva turvallisissa käsissä masun ulkopuolella. Alkoi keskolamatkamme, joka kesti kaikkiaan viisi viikkoa.

Tuo aika oli raskasta. Onnellisuus vauvasta tahtoi jäädä pelon ja hyvin erilaisen vauva-arjen jalkoihin. Vauva ei oikein meinannut tuntua omalta, sairaalassa oleminen ahdisti. Esikoisesta oli kurjaa olla erossa, mutta kotonakaan ei ollut hyvä - oli ikävä vauvaa. Kuitenkin, kaikesta rankkuudesta huolimatta, meidän keskolamatkamme oli erittäin onnekas. Vauva voi koko ajan hyvin, emmekä kokeneet yhtäkään takapakkia, jotka keskosilla on tosi yleisiä.

Kotiuduimme lopulta elokuussa hyvin piinaavaan seitsemän päivän apneaseurannan jälkeen. Vaikka keskolassa tuntui, ettemme kotiudu koskaan, tosiasiassa kotiuduimme suhteellisen aikaisin vauvan syntymäviikkoihin nähden. Aloitimme kotona uuden arjen opettelun, toisiimme tutustumisen. Harjoittelimme elämää kahden lapsen perheenä ja siitä kaikki on hiljalleen lipunut tähän hetkeen.

Tässä hetkessä olemme nyt löytäneet hyvän tasapainoisen arjen. Elämme sitä vauva-arkea, mitä toivoimmekin joskus elävämme. Olemme onnellisia (ja väsyneitä) suurimman osan ajasta.

Kun muistelen raskausaikaa, en muista sitä. Minusta tuntuu, etten ole ollut raskaana lainkaan toisesta lapsesta. Tunne on tosi outo, mutta johtuu varmasti siitä, että raskausaika oli niin lyhyt. Myös keskola-ajan ajatteleminen tuntuu ihan unelta. Omituiselta erilliseltä osalta elämäämme.

Kirjoitin sairaalassa ollessa raskauden viimemetreillä näin:

"Jonain päivänä näitä on vielä kaksi ja voimme toivottavasti enää vain muistella näitä aikoja ohi vierähtäneenä lyhyenä hetkenä elämässämme. Ainakin minä kovasti toivon niin. Ei väliä matkalla, kun vain lopputuloksena vielä jonain päivänä olisi kaksi tervettä lasta."

Tuo jonain päivänä on nyt. Tuntuu, että koko vuosi on ollut vain yksi lyhyt hetki elämästämme.

Vuosi 2023 alkoi onnellisesti ja päättyi onnellisesti, mutta ei totta vie ollut sitä alusta loppuun. Ehkä ensi vuodelta voisimme ottaa hieman lempeämmän ja tasapainoisemman otteen arkeen. Mutta mitä ikinä sillä onkaan tarjota, me selvitään kyllä siitäkin.