Esikoinen taisi olla noin kaksivuotias, kun aloin itse miettiä olevani valmis toiseen lapseen. Imetys oli loppunut ja yöt kokonaisia. Tuntui, että sitä voisi taas jaksaa yhden vauva-ajan. Mies sen sijaan oli toista mieltä ja päätin tietysti kunnioittaa hänenkin kantaansa asiassa. Annettiin ajan kulua.
Kesällä 2022 mies lopulta tuumasi, että kai niitä voisi sitten kaksikin olla. Siitäpä sitten alkoi kuukausittainen jännitysnäytelmä. Esikoinen tarttui aikoinaan matkaan heti, vaikka minulle oli diagnosoitu pcos ja oli epätodennäköistä onnistua ilmaan mitään hoitoja. Näistä lähtökohdista siis aikalailla kaikki oli meidän ajatuksissa mahdollista.
Mutta niinpä siinä kävi tällä kertaa, ettei toinen ollut ihan niin innokas liittymään perheeseen. Kului kuukausi ja toinenkin. Useampi. Kesän jälkeen mun kierrot oli olleet kaikki noin 50 päiväisiä, kun normaalihan on n. 28. Turhautti. Lähes puolen vuoden jälkeen päätin noudattaa jo vuonna 2018 kuulemaani ohjetta: ei kannata yrittää puolta vuotta kauempaa, kun on mahdollista saada tukea jo ihan pieninkin keinoin. Varasin siis lapsettomuuden ensikäynnin Turun Aura Klinikalle.
Sieltä kuului sama sävel kuin jo vuonna 2018: monirakkulaiset munasarjat ja liian ohut kohdun limakalvo. Diagnoosiksi iski Omakantaan lisäksi sekundäärinen infertiliteetti eli sekundäärinen lapsettomuus. Sain pelkän ultran, oireiden ja historiani perusteella käyttöön letrozolit. Niillä pyritään saamaan aikaan kunnollinen ovulaatio, joka pitkillä kierroilla helposti puuttuu tai tapahtuu tosi harvoin/vajaasti.
Ensimmäinen letrokierto
Aloitin letrot viime marraskuussa. Söin 2,5 mg päivät 3-7 eli pienimmällä aloitusannoksella. Kävin vielä vasteultrassa kp 9 ja silloin todettiin kaiken olevan kuten pitikin: kasvoi yksi hyvä rakkula. Tässähän kun on riskinä, ettei kasva yhtään tai että kasvaa liian monta = monikkoraskausriski. Tarkoitus siis oli, että söisin näitä seuraavat puoli vuotta itsekseni ja jos kesään mennessä ei onnistu, pitäisi tutkia lisää.
Toiveet oli ensin aika korkealla ekasta letrokierrosta, mutta laskivat nopeasti. Ovulaatiota piti testata kp 9 alkaen ja sitä ei vain tullut, vaikka ultran mukaan sen olisi pitänyt olla jo noin kp 15. Kaiken kukkuraksi samaan aikaan lähipiiriin alkoi yhtäkkiä tupsahdella vauvauutisia. Meidän ystäväpiiriin ja lähisukuun syntyy ensi vuonna jo neljä vauvaa, kesällä näistä kolme. En voinut olla miettimättä, että jos me nyt onnistuttaisiin, meilläkin olisi laskettu aika syyskuussa. Voi kunpa...
Mutta niin, sitä ovulaatiotahan ei koskaan sitten tullut silloin kuin piti, eikä edes lähellä. Olin siis hetken jo varma, että letrot oli vain sotkeneet koko omankin kierron, mutta toisin onneksi kävi. Suurena yllätyksenä, vihdoin kp 32 ovistestiin tuli plussa. Edes jotain tapahtuu! En silti uskonut, että tästä kierrosta vauvaa saadaan, kun ei saatu aiemminkaan. Oli todennäköistä, että letrot eivät nyt olleet tehneet mitään, koska ovulaatio oli nyt ihan samalla kiertopäivällä kuin minulla yleensäkin. Pieni toivonkipinä oli silti ja aloitin tapani mukaan testailemaan raskautta ihan liian aikaisin eli jo dpo 8 alkaen.
Ensimmäinen plussa raskaustestiin
Suureksi yllätyksekseni dpo 10 testiin ilmestyi todella haalea haamuplussa. Niin, ettei se oikein edes kameraan näkynyt. Olo oli lähinnä epäuskoinen: joopa joo. Mutta siitä se lähti sitten kuitenkin vahvistumaan päivä päivältä. Oli silti todella vaikea uskoa, että olin raskaana. Ihan todella, varsinkin, kun kärsin samalla tiputteluvuodosta päivät dpo 10 - dpo 13, mikä siis tapahtuu aina ennen menkkojakin. Vuoto kuitenkin onneksi lakkasi kokonaan noiden päivien jälkeen.
Pelkäsin silti tuon alun vuotelun takia kohdun ulkoista, tuulimunaa, kemiallista raskautta... En pystynyt mitenkään uskomaan, että tästä raskaudesta vielä syntyisi meille terve vauva. Googlailin liikaa, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä. Aika 50/50 olisiko alkuraskauden vuoto vaaratonta kiinnittymisvuotoa vai keskenmenon alku, mitä ihmisten kirjoittamiin kokemuksiin tuli. Kaikki näytti kuitenkin jatkuvan normaalisti, eikä menkat sitten alkaneetkaan, joten uskalsin vähän henkäistä. Tutut raskausoireetkin alkoivat.
Murheita toisen perään: veristä vuotoa monta viikkoa
Aloin jo vähän luottaa raskauteen, kun yhtäkkiä viikolla 6+0 aloin vuotaa verta. Sekä ruskeaa että kirkasta, lähinnä vessareissuilla pyyhkiessä. Säikähdin niin, että aikaistin jo varatun varhaisultran heti seuraavalle päivälle. Ja huh, olipa ihanaa nähdä, että 6+1 löytyi viikkoja vastaava alkio ja syke. Se ei kuitenkaan kauaa lohduttanut, koska vuoto jatkui samanlaisena. Ei jäänyt siteeseen, mutta joka vessareissulla vuotoa tuli.
Seuraavaksi pieni varoitus, älä lue tätä jos olet kovin (veri)herkkä. 7+0 olin kärsinyt vuodosta jo viikon. Varasin pahoinvoinnin ja vuodon takia akuutisti lääkärin samalle päivälle. Vuoto oli ollut yhä niukkaa, mutta kun lääkäri sanoi tekevänsä sisätutkimuksen ja riisuuduin, totesin että nyt on näköjään vuotanut suojaankin asti, yhä tosin niukasti. Kun pääsin tutkittavaksi, lääkäri totesi, että nyt näyttää tulevan kyllä ihan kunnolla verta. Sitä holahtikin sitten kerralla desin verran hyytymien kera. Mikä ajoitus! Lääkäri pahoitteli, että nyt näyttää kyllä todella pahalta, eli keskenmenolta. Verta tuli kerralla niin paljon, että hän halusi laittaa vielä lähetteen Tyksin päivystykseen.
Olin lääkärissä kuin robotti, "Okei, no joo, ei mitään, näitä sattuu". Mutta kun pääsin ulos ja autoon, aloin itkeä. Itkin kotiin asti ja siellä lisää miehelle, joka pääsi onneksi töistään Tyksiin mukaan kuskiksi ja tueksi. Matkan aikana onnistuin vähän rauhoittumaan. Kun päästiin parkkiin ja mies meni etsimään lippuautomaattia, katsahdin taivaalle ja tuumasin mielessäni, että nyt tarvittaisi sitä todellista ihmettä. Mentiin ensin yleiseen päivystykseen, mutta sieltä meidät ohjattiinkin suoraan Naistentautien päivystykseen. Siellä olinkin sitten jo mielestäni aika zen. Ajattelin et nyt mennään ja muuta ei voi. Aloin miettiä keskenmenon hyviä puolia, kuten esikoisen parempaa ajankohtaa aloittaa uudessa päiväkodissa, salmiakkia, kahvia, pahoinvoinnin loppumista...
Pääsin viimein tutkittavaksi. Ultran teki lääkäriopiskelija erikoislääkärin ohjauksessa. Hänellä kesti ensin löytää mitään, mutta pian ruudulle piirtyi jotain, minkä minäkin tunnistin. Alkio, joka yhä vastasi viikkoja ja syke. En voinut uskoa todeksi. Verenvuotoa ei sillä hetkellä näkynyt mistään. Mahdollinen hematooma saattoi olla (näkyi jotain jäännöstä siitä) tai istukan reunaa vuotanut pois kohdunsuulta. Kaikki oli hyvin. Itseäni jäi kyllä vielä huolettamaan pisaran mallinen sikiöpussi/raskausontelo sekä huono näkyvyys, mutta yritin ajatella, että homma johtui ehkä "huonosta" ultraajasta.
Ultran jälkeen lääkäri varoitti, että vuoto voi jatkua vielä pitkäänkin. Ja niinhän se jatkui, joka päivä. Hiljalleen se kuitenkin oli useammin enää rusehtavaa kuin punaista ja 9+1 päätin varata uuden varhaisultran mielenrauhaksi. Ystävänpäivä kipusin siis taas ultrattavaksi ja kuin ihmeen kaupalla sikiö oli kasvanut juuri niin kuin kuuluukin. Mikään ei ollut vialla, eikä verenvuodon syy oikein vieläkään näkynyt. Jotain minipientä nestekertymää eli hematoomaa näkyi, mutta ultraaja sanoi ettei kyllä olisi sitä edes huomannut ellei olisi etsimällä etsinyt. Sanoi, että kaikki näyttää niin hyvältä, että hän ihmettelee, jos jotain nyt vielä tulisi.
Tästä ultrasta jäi siis hetkeksi tosi helpottunut olo, varsinkin kun verinen vuotelukin tuntui olevan loppusuoralla. Kunnes... Kävin illalla vielä vessassa ja hetkessä verta vuoti taas yhtä paljon kuin viikolla 7+ lääkärikäynnillä. Tuhahdin ääneen, että ei voi olla todellista. Yritin kuitenkin ottaa rauhallisesti, ehkä se tästä taas rauhoittuu, juurihan minut ultrattiin... Mutta tiputtelu jatkui tuon jälkeenkin. Pian se kuitenkin osoitti uudelleen tyrehtymistä ja niin siinä kävi, että 9+6 oli ensimmäinen päivä, kun verta ei enää tullut lainkaan. Kaikkiaan vuosin neljä viikkoa joka päivä.
Päälle jäi silti jatkuva pelko keskenmenosta ja siitä, alkaako vuoto kuitenkin vielä uudelleen. Viikolla 12+3 oli viimein nt-ultra, joka toi itselleni pienen helpotuksen tunteen. Ultrassa oli loistava näkyvyys ja kaikki oli normaalisti. Nähtiin jopa katsoa jo joitain rakenteitakin ja riskiluvut oli matalat. Verta ei tässä kohtaa ollut tullut enää kolmeen viikkoon, joten mieli oli aika keveä kotiin matkatessa.
Nyt tätä kirjoittaessa on 12+4 ja mieli ensimmäistä kertaa positiivisen odottavainen. Silti samalla yhä pelottaa, että vuoto alkaakin uudelleen. Sille ei nt-ultrassakaan löytynyt syytä, mutta istukka oli ihan kohdunsuun reunalla, ehkä vähän vielä päälläkin ja se on voinut olla toki yksi vuotojen aiheuttaja. Ultraaja oli tosin melko varma, että se siitä vielä nousee pois.
Nyt siis odottelu vain jatkuu, toivottavasti paljon vähemmillä murheilla. Ensimmäinen kolmannes oli suoraan sanoen hirveä. En tule muistelemaan sitä lämmöllä. Tunsin lähinnä pelkkää pelkoa, surua ja ahdistusta. Välillä täyttä välinpitämättömyyttä, ajatuksena että keskenhän tämä kuitenkin menee jossain kohtaa. Suurimman osan ajasta yritin vain unohtaa koko raskauden.
Mutta nyt kohti tulevaa positiivisin mielin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti