Baby blues, masennus vai jotain siltä väliltä?

Kun synnytyksen jälkeisinä päivinä mieleen hiipii ajatus, "mitä me oikein mentiin tekemään", sitä vähän säikähtää itsekin. Kukaan ei koskaan ollut kertonut, että niin voisi käydä. Katua. Puhutaan baby bluesista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta mitä ne todella voi pitää sisällään - se jäi kyllä itselleni mysteeriksi.

Siksi haluan nyt kirjoittaa siitä tunteiden pyörremyrskystä, joka itselläni oli synnytyksen jälkeen. Mutta haluan myös todeta tähän alkuun, että nämä kaikki tunteet ja ajatukset onneksi tasaantui viikkojen saatossa, eikä ole olleet läsnä enää sen jälkeen. Ne vain piti rämpiä lävitse. Hormonit, väsymys, pelko, jännitys, fyysinen kipu ja äärettömän suuri elämänmuutos tekivät tehtävänsä ja ottivat aikansa.

Aloitetaan ihan alusta, ajasta lapsivuodeosastolla. Muistan katsoneeni miestäni hieman surullisin ja säälivin silmin. Olimme perhehuoneessa, vauva oli koko ajan ihokontaktissani tai miehen sylissä. Surin, ettei meitä kahta enää ollut. Oli vain me kolme. Halusin laittaa vauvan hetkeksi pois ja mennä miehen kainaloon ihan vain kaksin. Viestiä, että  mulla on ikävä. Vaikka siinä me oltiin koko ajan, ihan vierekkäin, samassa huoneessa. Tunsin ihan aitoa surua siitä, että meidän välissä oli nyt joku muukin. Halusin pyytää anteeksi, etten voinut olla miehelle samalla tavoin läsnä kuin ennen. Vain hänelle. Halusin pahoitella, että mulla nyt on tämä vauva tässä. Nyt nämä ajatukset tuntuvat vähintäänkin oudolta, mutta silloin ne olivat totisinta totta.

Eikä se tunnemyllerrys vielä siihen jäänyt. Sanotaan, että kolmas päivä synnytyksen jälkeen on pahin. Silloin itketään. No niin itkettiinkin. Kätilö kävi yöllä sanomassa, ettei saa antaa vauvan imeä väärällä otteella. Hän asetti vauvan paremmin ja lähti. Ja minä aloin itkeä. Itkin muutaman tunnin putkeen, koska olin huono äiti. En osannut antaa vauvan imeä. En osannut hoitaa vauvaa. Osasin vain maata sängyssä maidonlähteenä, vaikka senkin tein ihan väärin. Mies silitti päätäni ja lohdutti. Muistutti, että olin hyvä äiti. Muistutti, että olin ollut äiti vasta kolme päivää ja ei-äiti melkein kolmekymmentä vuotta. Se oli hyvä muistutus.

Seuraavaksi päästäänkin jo alussa mainitsemaani kysymykseen: Mitä me oikein mentiin tekemään? Sitä minä mietin sairaalassa ja sitä minä mietin vielä kotonakin. En tietenkään koko aikaa, mutta silloin tällöin. Yhtäkkiä vain oivalsin, että tämä vauvahan on nyt tässä koko ajan, eikä lähde pois. Ei ole paluuta entiseen. Toisinaan tämä ajatus iski päälle, kun vauva vain itki. Itki, itki ja itki. Kun hänellä oli tosi huono olla, enkä osannut tehdä mitään auttaakseni. Mietin silloin, ettei minusta ole äidiksi. Ei vain ole. Sitten mietin, miten se muka on mahdollista. Miten niin moni muu on valmis, mutta minä en? Minullahan oli jo reilusti kokemustakin niin lapsista kuin vauvoistakin. Kyllähän minä tiesin, mitä tämä olisi, enkö tiennytkin?

En kehdannut myöntää katumusta edes itselleni, se hävetti ja tuntui pahalta. Sen myöntäminen ääneen tekee oikeastaan vieläkin pahaa, vaikka tiedänkin sen olevan jo täysin mennyttä aikaa. Eikä se lopulta edes kestänyt kuin ensimmäisen viikon. En ole kuitenkaan ikinä ennen kuullut kenenkään sanovan, että olisi katunut vauvaa synnytyksen jälkeen. Kaikki vain hehkuttavat onneaan ja puhuvat, kuinka odotus viimein palkittiin. Niin taisin kyllä tehdä itsekin ja kyllähän minä tietysti niinkin tunsin. Voisin kuitenkin vannoa, etten ole ollut ainoa uusi äiti myös katumuksen tunteen äärellä.

Kotiutuessa minusta myös tuntui, etten osannut enää olla. En osannut olla, enkä tehdä mitään minulle ennen niin tärkeitä asioita. Olin vain jatkuvasti varpaillani ja odotin, että vauva osoittaisi tarvitsevansa minua. Yritin esimerkiksi katsoa Netflixistä sarjaa, kun vauva nukkui, mutten pystynyt siihen. Sarjaan keskittyminen oli täysin mahdotonta. Ahdistuin ja mietin, että mitä ihmettä tästä tulee, jos en pysty edes telkkaria enää katsomaan. Tuntui täysin mahdottomalta palata entiseen elämään. Yritettiin myös aika alkuun miehen kanssa katsoa meidän yhteistä sarjaa. Eikä siitäkään tullut mitään. Vauva oli vieressä, heräili ja itkeskeli. Katsoin kuitenkin ruutua väkisin, koska ajattelin, että niin pitää tehdä. Pakkohan meidän oli pystyä entiseen, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut.

Nämä tunteet kestivät minulla rajuimpana sairaala-ajan ja ensimmäiset päivät kotona. Etenkin usein iltaisin mulle iski ihmeellinen ahdistus ihan fyysisesti. Itketti, enkä olisi halunnut käydä nukkumaan. Pelkäsin, vaikken edes oikeastaan tiennyt, mitä. Myöhemmin olen lukenut, että varsinkin tällainen ilta-ahdistus on todella yleistä synnytyksen jälkeen. Nyt mielessäni on vain yksi kysymys: miksi tästä ei puhuta neuvolassa sanallakaan? Sanotaan, että tunteet voi heitellä, mutta siinä se. Aika suppea ilmaisu kaikelle tälle tunnemyllerrykselle.

Eniten mua ihmetytti, kun joka puolella sanottiin baby bluesin kestävän vain päiviä, korkeintaan kaksi viikkoa. Ja sen jälkeen puhuttiin vain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Missään ei lukenut, mitä näiden väliin vielä mahtuisi. Onneksi mulla oli netissä monia äitejä vertaistukensa kanssa, koska heidän kanssaan kirjoiteltuani ymmärsin, etten ollut suinkaan ainoa ajatuksineni. Näitä ihan samoja tunteita oli ollut monella muullakin, eikä ne olleet loppuneet kuin seinään sen asetetun parin viikon jälkeen. Oli ihan ok tuntea näin. Se menisi kyllä ajallaan ohitse.

Ja niinhän se lopulta menikin. En muista tarkalleen koska, mutta olisiko ollut siinä kuukauden paikkeilla ja tietenkin ahdistus väheni asteittain eli loppua kohden oli monta hyvää päivää, kunnes jokin yksittäinen tapahtuma (esim. vauvan kova itkukohtaus) palautti taas näitä tuntemuksia pintaan. Kuitenkin jo siinä parin kuukauden kohdalla en muista enää kertaakaan ajatelleeni, ettei olisi pitänyt ryhtyä tähän. Ja nyt kahdeksannen kuukauden kohdalla tämä "uusi" arki tuntuu juuri oikealta, eikä kaipuuta entiseen elämään ole. Vauva on maailman rakkain, ja minä olen ihan riittävän hyvä äiti.

Haluan kuitenkin sanoa sinulle, joka ehkä podet nyt näitä samoja tunteita, että ei hätää. Se menee ohitse, muttei välttämättä siinä maagisessa kahden viikon rajassa. Ja jos se ei mene, on tietysti hyvä muistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen mahdollisuus. Mutta ennen kaikkea haluan tällä sanoa sitä, että baby bluesista on vielä matkaa masennukseen, vaikkei se heti kahden viikon jälkeen päätykään kuin seinään. On myös normaalia, ettet eläkään pelkästään pilvilinnoissa ja siinä kuuluisassa vauvakuplassa vailla huolen häivää. Kyllä se siitä!