18. kesäkuuta 2019

Pelottava raskaus

Varmaan aika moni raskaana ollut pystyy samaistumaan sellaiseen "sitten sen jälkeen, kun" -ajatteluun. Tuntuu, että raskaus on vain seuraavan etapin odottamista, että saadaan taas vähän uutta ja ajantasaisempaa tietoa. "Seuraavan ultran jälkeen pystyn sitten huokaisemaan helpotuksesta!" "Seuraavan neuvolakäynnin jälkeen en sitten enää murehdi." "Sitten kun sikiöllä on mahdollisuus selvitä keskosena, lakkaan pelkäämästä." Joo, niin varmaan.

Aivan alussa pelkäsin, että raskaus on kemiallinen. Että sieltä ne menkat kuitenkin alkaa. Tein raskaustestejä päivittäin, koska halusin nähdä, että viivat vahvistuvat. Vahvistuihan ne, joten pystyin huokaisemaan helpotuksesta.

Kunnes aloin pelkämään tuulimunaa ja kohdunulkoista raskautta. Mulla alkoi vieläpä vihloa vain toiselta puolen munasarjaa päivittäin, välillä aika kipeästikin. Olin ihan varma, että kohdusta ei sikiötä löytyisi. No, löytyihän se, viikon 6 varhaisultrassa. Sydän löi hienosti. Pystyin huokaisemaan helpotuksesta.

Kunnes aloin pelätä varhaisraskauden keskenmenoa. Seurasin eri viikkojen prosenttilukuja, kuulostelin kaikkia tuntemuksiani. Kun ultran jälkeen vuosin sitten vielä viikon ajan rusehtavaa tuhruverta, teki mieli vain itkeä. Tiuskaisin miehellekin, etten halua hänen puhuvan tulevasta, kun en usko, että ketään siellä kyydissä on.

No, verenvuoto loppui ja mieli vähän keveni. Viikolla 8+1 sain sydänäänet kuulumaan kotidopplerilla. Se toi valtavan helpotuksen, ihanaa, kaikki olisi sittenkin vielä hyvin! Kuuntelin sykkeitä pari kertaa viikossa, sitten joka toinen päivä... Se toi enää vain hetken helpotuksen ja lopulta aloin pelkäämään, että eihän se syke mitään oikeasti kerro. Voihan sikiön kehitys silti olla loppunut, vaikka sydän vielä lyökin.

Viikot nt-ultraan olivat piinaavan hitaita. Viimein se kuitenkin koitti viikolla 12+1. Oli valtava helpotus nähdä, että kaikki olikin kunnossa. Syke oli hyvä, joskin korkea 170. Turvotusta oli vain 1,7 mm ja riskiluvut olivat olemattoman pienet. Myös laskettua aikaa siirrettiin ja viikot olikin yhtäkkiä 12+6. Ensimmäistä kertaa pystyin todella iloitsemaan raskaudesta, nauttimaan siitä ja haaveilemaan tulevasta.

Tätä iloa kesti hetken, kunnes aloin pohtimaan tuota korkeaa sykettä. Ja miettimään, että olihan tässä tavallaan vielä riskiviikkojakin jäljellä, mitä jos kehitys onkin loppunut ultran jälkeen. Kun vielä  päivittäiset supistukset alkoivat, aloin taas pelätä. Varasin lopulta ultran yksityiselle viikolle 15+1, koska halusin varmistuksen, että kaikki olisi hyvin. Neuvolassa ei oikein otettu todesta.

Pystyttiin tekemään rakenneultra ja siellä kaikki oli täysin mallikkaasti. En huolestunut mistään koko ultran aikana ja sen jälkeen olo oli mitä mainioin. Hyppelin pilvissä ja nautiskelin ajatuksesta, että meille tulee terve vauva. Hypistelin ostamiani vaatteita ja tilailin hieman lisää juttuja.

Kunnes minulla oli yksin kotona ollessa aikaa miettiä. Miksi sydäntä ei saatu kunnolla vielä näkyviin? Eikö ultraaja vain uskaltanut kertoa, että sieltä puuttui rakenteita, että ne voi puuttua sieltä vielä myöhemminkin? Jos se vain väitti, että näkyvyys on vähän huono. Entä miksi se ei puhunut pikkuaivoista mitään? Olen lukenut, että nekin pitää tutkia. Sykekin oli korkea, taas. Miksi se on joka kerta niin samperin korkea? Miksi toista munuaista ei saatu näkyviin? Entä jos sitä ei olekaan? Entä miksi reisiluun mitta oli kaksi päivää raskausviikkoja jäljessä, kun muut mitat oli kaksi päivää edessä? Miksi ultraaja kysyi lopussa painoa ja reisiluun mittaa katsoessa, että aikaistettiinko mun laskettua aikaa nt-ultrassa? Tämä sai minut epäröimään, että miettikö se kuitenkin mielessään, että miksi jotkin mitat vähän heittää. Aloin lukea ikäänkuin rivien väleistä ihan omia tulkintoja asioista.

Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, mitä varmistuksia saat raskaudelle raskauden aikana. Koska jos pelottaa, pelottaa. Niitä pelon aiheita keksii ihan kaikesta, mitä enemmän on aikaa miettiä ja googlettaa. Haluaisin sanoa, että älä missään nimessä googleta. Mutta pakko sanoa, että olen kyllä monet kerrat huokaissut myös helpotuksesta googletuksen jälkeen, kun olen tajunnut, kuinka tavallisia oireet ovatkin. Mutta onhan se myös huolta joskus tuonut... Siltikin niin Google, ultrat, dopplerit kuin neuvolakäynnit tuovat aina vain hetken helpotuksen.

Onneksi kaikista näistä peloista huolimatta pystyn nyt myös nauttimaan raskaudesta. Suurimman osan aikaa ajattelen vatsassani olevan ihan terve pieni poika. Ajattelen tulevaisuudesta positiivisesti ja odotan sitä innolla. Mutten voi väittää, etteikö mieleni perukoilla aina asuisi pieni pelonsekainen pessimisti, joka hieman jarruttelee ja muistuttaa, että kaikki on kuitenkin mahdollista.

Kaikkein ärsyttävintä näissä peloissa on se, että järjellä ajateltuna minä tasan tarkkaan tiedän, ettei pelkääminen auta mitään. Päin vastoin siitä on haittaa, kun tulee ylimääräistä stressiä. Käytännössä murehdin asioita, joita ei koskaan edes tapahdu tai pahimmillaan suren tapahtuvaa asiaa kahdesti. Pelkäämällä ei ole yhtäkään sikiötä terveeksi tehty tai pelastettu. Siellä se on ja kasvaa ihan samalla tavalla, pelkäsinpä sitten pahinta tai odotin parasta. Mutta silti minä aika usein pelkään. Kaipa se pieni kymmensenttinen uusi elämä on kuitenkin jo niin rakas. ♥

4 kommenttia:

  1. Musta tuntuu, että nuo kuvailemasi pelot ovat ihan normaaleja ja kuuluvat enemmistöllä naisista raskausaikaan. Ja niinhän se on, että tieto lisää tuskaa (ainakin jossain määrin). Sinäkin olit jo ennen yrityksen aloitusta kovin perillä kaikesta mahdollisesta, aina mahdollisesta lapsettomuudesta mahdollisiin keskenmenoihin saakka. Varmasti suurin osa pariskunnista aloittaa tämän vauvaprojektin siinä mielessä eri tilanteesta, että he eivät alussa vielä murehdi oikeastaan mistään ja ovat autuaan tietämättömiä yhtään mistään. Jos raskaus sitten nopeasti alkaakin, niin he eivät edes osaa pelätä mitään kohdun ulkopuolisia tai keskenmenoja, kun eivät ollenkaan tiedä niistä asioista. Varmasti monilla naisilla ole edes mitään hajua mistään kehon hormoneista, mitä raskaudessa tuotetaan. Luulen, että juuri tiedon takia monet lapsottomuushoitoihin joutuvat naiset ovat paljon pelokkaampia raskauden aikana. Sitä kun tietää, mikä kaikki voi mennä pieleen, niin sitten pelottaa!
    Mutta niinkuin toteat, niin ei se asia pelkäämällä parane! Ja kyllä se lääkäri olisi rehellisesti kertonut, jos jotakin huolen aihetta olisi ollut. Tai edes sanonut, että täytyy tulla uudestaan tarkistuttamaan. Ymmärrän, että mielessä alkaa kuvittelemaan kaikkea mahdollista. Onneksi pystyt kuitenkin nauttimaan raskaudesta. Loppupeleissä se aika sitten kuitenkin rientää niin kovaa vauhtia, että ennen kuin huomaat, vietätte jo vauva-arkea täysin rinnoin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä hyvä pointti, että taidetaan olla jo liian tietoisia kaikista mahdollisista riskeistä ja muusta. Tässä juuri törmäsin erääseen ensiodottajaan, joka oli ihan pöyristynyt, kun kukaan ei hänelle selittänyt, mitä ne seulonnan riskiluvat oikein tarkoittavat. Itse en osannut sitä edes odottaa, kun olin kuitenkin niistäkin jo tiennyt iät ja ajat. Mutta joo, kyllä tästä onneksi pitkälti pystyy jo nauttimaan. :)

      Poista
  2. Monilla naisilla on varmaan varhaisilla raskausviikoilla huoli mahdollisesta keskenmenosta, mutta kun viikot lisääntyvät niin huoletkin varmaan helpottavat. Sinulla on raskaus jo niin pitkällä ja kävit jo rakenneultrassa, niin tilanne on varsin turvallinen siinä mielessä. Eli koita vaan nauttia raskaudesta nyt kun alkuraskauden pahoinvointikin on poissa! Toinen kolmannes on varmaankin raskauden parasta aikaa. Muutaman viikon päästä raskausmahakin alkaa kasvaa, niin se varmaan konkretisoi raskauden entisestään. Olen kyllä samaa mieltä, että googlailu voi joissain tapauksissa lisätä huolia, kun netistä löytyy kaikenlaisia juttuja...itsekin olen muutamaan otteeseen huolestunut, kun olen googlaillut jotain raskauteen liittyvää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä oikeassa, aika turvallisilla vesillä kuitenkin jo ollaan! Vatsan kasvu ja selkeät liikkeet olisi kyllä jo tervetulleita. :) Kieltämättä googlailun takia on tullut myös monesti murehdittua turhaan, mutta ehkä silti enemmän olen saanut itse siitä levollisuutta kuin ahdistusta.

      Poista