Toinen neuvolakäynti ja neuvolapettymys

Kävin vihdoin toisessa neuvolassa, siitä käynnistä tarkemmin alempana. Alkuun kuitenkin haluan avautua neuvolapettymyksestä. Täytyy nimittäin rehellisesti myöntää, että olen aika pettynyt meidän neuvolaan. Olen kyllä hakenut siirtoa toisaalle muista syistä, mutta en tiedä, onko siltikään odotettavissa parempaa. Mulla on ehkä ollut jotenkin liialliset odotukset neuvolaa kohtaan, kaikki jotenkin aina hehkuttaa neuvolakäyntejä ja tuntuu, että moni kehuukin niitä. Siksi mietin myös osittain, että onko vika kuitenkin omassa ajattelutavassani eikä neuvolassa itsessään. Mutta toisaalta mulla ei ole koskaan ollut valitettavaa mistään terveydenhuollon palvelusta, ei julkisesta eikä yksityisestä vaan päinvastoin, olen aina saanut valtavan hyvää palvelua.

Ensinäkin mua harmittaa, että jopa ensisynnyttäjillä neuvolakäyntejä on niin harvoin. Tämä ei toki ole vain meidän neuvolan vika. Mulla olisi liuta kysymyksiä, jotka huolettaa, mutta kaikkia ei vain jaksa soittaa puhelimitse. Haluaisin nähdä ihan kasvotusten osaavan ihmisen. Mulla on siis ollut neuvola viikolla 6, tästä seuraava viikolla 16 ja tästä seuraava on viikolla 22. Ensimmäisen kerran näen lääkärin viikoilla 22-23. Eihän tuossa ajassa edes se oma terveydenhoitaja pysy millään perässä mun tiedoista saatikka, kun mulla oli tällä viikon 16 käynnillä joku sijainen.

Kävin myös yhdellä ylimääräisellä neuvolakäynnillä viikolla 15, koska meinasin pyörtyä töissä ja alkoi tulla supistuksia ja alavatsakipuja. Tuolloinkin oli paikalla eri sijainen, ei oma hoitajani. Voin kertoa, että luottamus ei hirveästi noussut, kun kuulin hänen toteavan huoneessaan ennen mun aikaa toiselle hoitajalle, että "mulla lukee tässä, että mulle on tulossa kasilta joku, jota heikottaa. Mitä mun siis pitää tehdä?" Tämä hoitaja oli kyllä todella mukava, mutta jäi aika epävarma olo itselle, kun ei ottanut hemoglobiinia, ei verenpainetta, ei tsekannut sikiön sydänääniä. Ei muuta kuin kuunteli mun oireet ja kirjoitti kolmen päivän sairasloman.

Toinen virallinen neuvolakäynti

Sitten oli tämä virallinen 16 viikon neuvola. Odotin sitä niin paljon, näkisin vihdoin oman hoitajani ja voisin kertoa sille kaikki murheet ja huolet. Mutta ei, siellähän se eri sijainen taas odotti ja voin kertoa, että edelliskerran jälkeen fiilis laski aivan pohjalukemiin. Ja tämä sijainen vaikutti jotenkin tosi tympääntyneeltä, vaikka oli nuori. Hänellä oli jotenkin todella huoleton asenne. Siinä jotain alkuun keskusteltiin mun oloista, mutta eipä hän niistä lisää kysynyt tai kommentoinut, kun kerroin esim. olevani väsynyt. Jotain hän kyseli turvotuksesta ja liikkeistä, sellaisista kun merkataan neuvolakorttiin, jos niitä on.

Seuraavaksi hän kertoi viikon 10 verikokeiden tulokset (veriryhmä, seulontaluvut, kuppa, hiv ja B-hepatiitti) ja mittasi verenpaineen, joka oli taas matala 104/64. Lisäksi hän totesi, että nuo seulontaluvut on mulla todella hyvät ja riskit häviävän pienet. Mutta että hän ei jaksa niitä merkata mun korttiin, kun ei niillä kuulemma ole mitään merkitystä. Jaha, no kiva. Entä jos mulle olisi?

Sitten keskusteltiin, että kai tiedän, mitä mun kuuluu tehdä itse ennen neuvolaa eli punnita itseni ja testata virtsa. Kerroin, että mun oma hoitaja oli viimeksi käskenyt vaan antaa virtsanäytteen, mutta että tänään yhdessä katsottaisiin, mitä sille sitten tehdään. No eipä katsottu. Tämä sijainen näytti vähän yllättyneeltä ja neuvoi vain sanallisesti, miten siitä itse testataan proteiinit ja muut. Sanoi, että käy sitten itse testaamassa sen tänään. Onneksi olin huvikseni kokeillut tehdä tämän itse jo edellisellä ylimääräisellä käynnillä ja lukenut ne ohjelaput itse vessassa, jotta osasin kysyä lisäohjeita. Ohjeissa kun ei mainita, kuinka kauan testitikkua pitää virtsassa pitää, eikä siinä kerrota mitään, mitä testitarvikkeille tehdään testin jälkeen.

Kun seuraavaksi alkoi näyttää siltä, että homma oli tulossa loppuunsa, rohkaisin mieleni ja kysyin, että onko multa koskaan vielä edes katsottu hemoglobiinia. No olihan se, ollut 6 viikkoa sitten 125. Kuulemma oikein hyvä arvo, että ei ole mitään syytä huoleen, jos ei ole selkeää väsymystä tai pyörrytä aina noustessa. Ettei sen pitäisi vielä olla laskenut ja vasta jos on alle 100 mitataan myös ferritiini ja otetaan lisärautaa purkista. Siinä sitten hieman ujosti totesin, että niin juuri nuohan mulla on ollut oireina ja lisäksi meinasin pyörtyä töissä, mistä syystä ylimääräisellä käynnilläkin olin. Hän sitten sanoi, että rautaa ei mitata käynneillä, mutta labraan saa lähetteen tosiaan jos oireet on selkeät. Ja kyllä hän sitten hetken pohdinnan jälkeen laittoi mulle lähetteen, niin se otetaan samalla sokerirasituksen kanssa. Käski nyt vain syödä ruisleipää (kuten äitiyskortissa lukee, olen gluteeniton) ja pinaattia (josta en tykkää, mutta tätähän hän ei voinut tietää). Mutta jotenkin jännä, että koko hemoblogiiniasiaa ei olisi otettu edes puheeksi, ellen olisi kysynyt.

Kuunneltiin myös vauvan sydänäänet, vaikka hoitaja olikin vähän sitä mieltä, ettei niitä varmaan kannata ennen viikkoa 17 kuunnella. Totesin sitten, että olen itse kuullut ne jo viikosta 8, että toivottavasti kuuluu. Hän siihen tuumasi, että "apua, no katsotaan". Jaaha, kylläpä taas luottamus oikein koheni! Mutta sieltä ne löytyi heti, sanoi tyypin majailevan ihan edessä. Syke oli alkuun n. 150, mutta kaveri ei oikein tykännyt, kun sörkittiin ja sykkeet nousi taas 160 ja kuului koko ajan liikkeiden muksahduksia. :D Hän mittasi myös kohdunpohjan korkeuden (onkohan tämä sf-mitta?) ja se meni kuulemma kauniisti keskikäyrällä, mutta sitä ei vielä merkata mihinkään näillä viikoilla, että vasta myöhemmin sitten. Totesi siinä mittaillessa, että "on hän kyllä niin pikkuinen". En sitten tiedä, puhuiko hän mun vatsasta vai sikiöstä.

Lopuksi hän vielä totesi, että onko mulla vielä jotain kysyttävää. Onneksi mulla oli vain yksi asia, koska tämän käsiteltyämme hän tuumasi, että nähdään sitten ensi kerralla vähän kuin sanoakseen, että "heippa, sun aika on nyt loppu". Tästä jäi ehkä kurjin fiilis lopussa, kun käyntejä on muutenkin tosi vähän ja tuntui, että mua hoputettiin pois sieltä.

Mutta rohkaistuin tosiaan kysymään supistuksista ja kerroin mun peloista, kun äidilläni on olleet ne keskenmenot myöhäisillä viikoilla. Kuulemma nuo asiat voi periytyä tai ei, niitä ei ole tutkittu. Mutta että supistukset on vaarallisia vasta, jos niitä tulee pitkin päivää ja myös levossa ilman aiempaa rasitusta. Kaipa tähän on sitten uskominen, vaikkei hän missään vaiheessa kysynytkään, millaisia mun supistukset siis tarkalleen ottaen on. Omakannasta kyllä huomasin, että hän oli kertonut mun kärsivän lievistä satunnaisista supistuksista. Ok, ajatusten lukua vissiin?

Tulosti hän sitten vielä jonkun lapun lantiopohjanlihaksista, jotka voi kuulemma auttaa supistuksiinkin. Taas hieman vähättelevästi naurahti, että "mäpä tulostan sulle nämä, vaikka tää on  aina vähän semmonen hehheh aihe keskustella". Öö, ei minusta ole? Jäi juuri sellainen kuva, ettei niistäkään kehtaisi kysyä, kun hoitaja itse pitää aihetta jotenkin hölmönä tai nolona tai en ihan tiedä, mitä hän tuolla nyt meinasi. Jos esim. omassa työssäni päiväkodissa huomaan, että vanhemman on todella vaikea puhua lapsen vatsan toiminnasta, ihan viimeinen asia on, että alkaisin itse naurahdella sille tai vetäisin sen hiukan vitsiksi. Tuolloin juuri nimenomaan puhun siitä itse ammatillisesti kuin mistä tahansa muustakin aiheesta.

Mulle jäi siis lopulta aika vähättelevä kuva, että oireita ei oteta tosissaan. En tiedä, kuinka vakavista jutuista pitäisi olla kyse, että asioita käsiteltäisiin kunnolla. Tai ainakin olisi tärkeää osata rauhoitella oikein ensiodottajaa, jos mitään hätää ei todella ole. Jäi niin epävarma olo, eikä kovin luottavainen. Olisipa paikalla ollut oma hoitajani, asia olisi sitten varmasti toinen. Tai jos olisin edes tiennyt, että paikalla on taas sijainen, olisin osannut varautua tähän etukäteen.

Mutta ehkä mä vaan oon herkkä tälleen raskaana ollessa. :D En kyllä kaipaa mitään silkkikäsinekohtelua, mutta toivoisin hoitajalta varmaa otetta ja aitoa empatiaa ja kykyä, halua sekä aikaa kuunnella ja kysyä tarkkaan mun voinnista, jotta mulle jäisi sellainen olo, että kaikki tarvittava on todella selvitetty ja voin olla huoletta. Onko se liikaa toivottu? Tämän sivuston mukaan toisaalta on tehty kaikki siten kuin kuuluisikin ja nyt kun sain purkaa tämän käynnin näin perinpohjaisesti blogiin, olo oikeastaan vähän helpottui ja tuntuu, että kyllähän siellä aika paljon kuitenkin tehtiin. Että kaipa tuo mun pettymys liittyy enemmän sitten ihmiskemiaan ja tunteeseen siitä, kuunnellaanko ja tuetaanko mua tarpeeksi. 

TL;DR Mitä tehtiin toisella käynnillä? Käytiin läpi verikokeiden tulokset (veriryhmä, seulontaluvut, kuppa, hiv ja B-hepatiitti, hemoglobiini), mitattiin verenpaine, kuunneltiin sikiön sydänäänet ja otettiin sf-mitta. Kysyttiin mun voinnista ja sai itse esittää kysymyksiä. Lisäksi itse punnittiin oma paino ja testattiin virtsasta proteiinit, glukoosi ja joku jota en muista.