Epätodellinen vauvaolo

Mä en muista olevani raskaana. Tai kyllä mä sen jotenkin muistan, ajattelen sitä useinkin. Mutta en osaa yhtään vielä ajatella, että mun vatsassa todella on pieni ihmisen alku, joka joskus syntyy tähän perheeseen. Nyt on sentään jo 17. viikko. Olin varma, että kun joskus olen raskaana, kiinnyn pieneen heti ja silittelen vain koko ajan vatsaani. Tulen rakastumaan täysillä ja hurahtamaan koko touhuun satanolla. Olenhan aina ollut todella kiinnostunut raskauksista ja mulla on ollut krooninen vauvakuume varmaan kymmenvuotiaasta. Voitaisiin ehkä jopa sanoa, että olen kadehtinut raskaana olevia ja niiden onnea. Voin siis kertoa, että mua todella hämmentää, kun kuulunkin niihin, jotka ei erityisemmin ole vielä kiintyneet vauvaansa. Tai ehkä kiintyminenkin on väärä sana. Kyllä mä häneen kiintynyt olen, koska jos jotain pahaa tapahtuisikin, olisi se ihan hirveää edes ajatella. Pikemminkin en ole osannut luoda häneen oikein suhdetta. Tai en osaa ajatella häntä todellisena asiana.

Ei mulla varsinaisesti ole pelkoa, ettenkö kiintyisi vauvaan myöhemminkään. Varmasti näin tulee vielä tapahtumaan. Luulen, että suurin tähän siteen luomiseen vaikuttava tekijä itselläni on, että mulla ei vieläkään ole vatsa kasvanut juuri lainkaan, eikä liikkeet tunnu kuin silloin tällöin harvakseltaan. Mulla ei myöskään ole oireita juuri nimeksikään. Ei vain tunnu siltä, että olisin raskaana. En ymmärrä, että mun sisällä todella on joku kasvamassa. Miten voisin kiintyä johonkin, jota en ymmärrä edes olevan? Toisaalta meillä on myös kuukauden päästä häät tulossa ja ne stressaa nyt ihan hirveästi. Ei ole oikeastaan päässyt rauhoittumaan kunnolla, kun mielessä on koko ajan niin paljon muuta.

Ei mulla onneksi mitään negatiivisiakaan tunteita ole vauvaa kohtaan. Ajattelen hänestä aina lämmöllä. Yritän kyllä tosissani kuvitella hänet nykyisessä kokoluokassaan kellumassa vatsani sisällä, mutta se on se absurdein osuus tässä. Siinä vaaditaan jo kunnon annos mielikuvitusta. Että kehen mä oon tätä suhdetta luomassa? Kyllä mä toki joskus vatsaanikin silittelen ja eilen muunmuassa lauleskelin ääneen tuutulauluja. Mutta täytyy myöntää, että kyllä se vähän oudolta tuntui.

Kaikkiaan olen silti hyvillä mielin raskaudesta ja tulevasta vauvasta. Mutten vielä odota vauvan syntymää. Odotan, että saisin rauhassa nauttia raskausajasta ja fiilistellä tulevaa. Odotan vatsan kasvua ja liikkeitä. Mulla ei ole mikään kiire saada tätä pientä syliin, vaan haluaisin luoda tientynlaisen kiintymyksen suhteen häneen jo raskausaikana. Ihan rauhassa. Ja mulla onkin vahva luottamus, että se kiintymyksen ja todellisuuden tunne sieltä vielä tulee. Ehkä kesälomalla, kun saa rentoutua tai viimeistään häiden jälkeen, kun ei ole muuta isompaa odotettavaa kuin vauva ja saadaan alkaa vihdoin hankkia isompia vauvatarvikkeita. Silloin myös vatsankin luulisi näkyvän ja liikkeiden tuntuvan kunnolla.

Halusin kuitenkin nyt kirjoittaa tästä aiheesta, koska tuntuu, että tästä harvemmin on puhetta. Useimmiten törmää vain niihin "joo, meillä on Rane-alkion kanssa jo ihan tällanen oma yhteinen huumori kehittynyt" -teksteihin. Ei ole kuitenkaan yhtä oikeaa tapaa olla raskaana ja kaikki tunteet, ristiriitaisetkin, on ihan sallittuja. Niiden kanssa pitää vain tulla toimeen ja mun mielestä tärkeintä on pystyä ne rehellisesti itselleen myöntämään. Kuulisin myös mielelläni, jos jollain muulla on ollut samankaltaisia kokemuksia omassa raskaudessaan.