Vuodet on vierineet kyllä kovaa vauhtia. Tuntuu, että joka päivä ihmetellään ääneen, onko meillä todella jo noin iso lapsi. Siis lapsi, ei taapero tai vauva. Ihmetellään uusia taitoja, mielettömiä ajatuksia ja oivalluksia. Sitä, miten paljon voi tuollainen nuori mieli muistaa ja osata yhdistellä asioita. Miten? Milloin siitä tuli noin iso?
Samalla välillä unohtuu, että kaikesta huolimatta hän on vielä pieni ja vasta opettelee asioita. Tulee ehkä vaadittua liikaa, unohdettua, että tunteiden säätely on vielä hankalaa ja odottaminen joskus ihan mahdotonta. Tulee sanottua asioita liian hätäisesti ja sitten kuuliainen lapsi ihmettelee, että eikö se nyt niin mennytkään. Että miksi mä saan nämä toiset lelut nyt olkkariin kun en mä viimeksi siivonnut niitä kaikkia vanhoja pois, vaikka käskit?
Pahimmassa tahtoiän vaiheessa tuli joskus kyseenalaistettua, onko minusta lainkaan äidiksi. Että miten riekaleiksi omat hermot voikaan saada puolessa vuodessa. Mihin hävisi se minun loppumaton rauhallisuuteni ja kärsivällisyyteni, tunteiden sanoittaminen, ajan antaminen? Onneksi siitäkin ajasta selvittiin ja nyt olen taas enemmän zen. Toki tuleehan yhä väkisinkin pieniä yhteentörmäyksiä, kun väsyneinä kiistellään siitä, voiko ihan jokaisen asian saada vain siksi, "mutku mä tahdon, äitii ii". Yhdessä hetkessä sitä vaan liikuttuu ylpeydestä ja seuraavassa nousee jo vähän savu korvista. Sellaista se on, olla 3,5-vuotiaan äiti.
Mielestäni 3,5-vuotias on myös ihan loistavan ikäinen tuleva isoveli. Hän osaa tehdä itse, eikä aikaa kulukaan enää tuhottoman paljon perushoivaan. Äiti jää ihan toimettomaksi, kun 3,5-v pukee ja riisuu omatoimisesti lähes kaiken, tällä hetkellä jopa aina ihan oma-aloitteisesti. Hän ei enää käytä vaippaa ja hoitaa vessakäynnitkin itsenäisesti. Hakee itse aamupalajugurtin kaapista, osaa sanoa kun on nälkä ja syö itse. Viihtyy leikeissä jo yksikseenkin tarpeen vaatiessa, osaa odottaa vuoroaan. Hänet voi päästää jo yksin vaikka omalle pihallekin, kun hieman vilkuilee ikkunasta, että "älä poistu pihalta" pysyy mielessä.
3,5-vuotiaan äitinä on myös äänekästä ja aika intensiivistä, mitä vuorovaikutukseen tulee. Koko ajan jostain kuuluu puhetta tai leikin ääniä, kuiskutusta ja kiljahduksia. Pitää olla valmiudessa katsomaan koko ajan jotain uutta (ja vanhaa) asiaa ja vastaamaan mitä hankalimpiin kysymyksiin. Miksi ne kuolleet menee sinne kirkkoon? Törmääkö linnut sitten niihin ihmisiin taivaalla? Kuinka kauan on viisi minuuttia? Onneksi puhe on jo tosi selkeää, mutta joskus yhä jokin uusi sana saa hieman hämilleenkin. Kuten parkittaa. Se on pakittamista parkkiin. Tiedoksi.
Leikkiminen on myös oma juttunsa. Äitinä saa leikkiä niin paljon kuin jaksaa. Niin paljon, ettei oikeastaan niin paljon edes jaksa. Leikit on todella monipuolisia ja juonenkäänteitä riittää, niitä on ihana seurata. Niissä mukana oleminen ei aina olekaan sitten helppoa, koska lapsella on niin selkeä visio, miten leikin tulee mennä. Ja aina se ei ihan mene just niin, kun äiti ei vaan ymmärrä ohjeita.
Tulee myös olla tosi hyvät hermot vauhdin sietämiseen. Onko minulla? No ei oikein, mutta olen opetellut. Rauhallinen taapero ei nimittäin välttämättä olekaan enää niin rauhallinen leikki-ikäinen. Leikit on tosi äänekkäitä ja vaativat tilaa ja paikasta toiseen siirrytään tietenkin juoksemalla. Varsinkin kaikenlainen painiminen ja riehuminen on aivan parasta. Onneksi meidän isi on siinä tosi hyvä ja lapsi oppi nopeasti, että äiti ei paini. Varsinkaan nyt raskaana. Äiti mieluummin askartelee, ulkoilee ja leikkii.
3,5-vuotiaan äitinä saa myös paljon hellyyttä osakseen. Pusuja ja haleja. Saa usein kuulla olevansa rakas ja saa kertoa sitä myös eteenpäin. On aivan ihanaa olla juuri meidän 3,5-vuotiaan äiti. Olla päivittäin ylpeä siitä, miten hieno esikoinen meillä onkaan. Äitiys on ihanaa, parasta ja aika kuluttavaa. Kaikkea sopivassa suhteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti