Aina toisinaan viimeisimmät tekstini ja tulevien tekstieni luonnokset saavat minut pysähtymään. Mietin, että onpa taas tullut valitettua. Jotenkin negatiivissävytteisiin aiheisiin on vain helpompaa tarttua kuin positiivisiin. Nehän melkein kuin kirjoittavat itse itsensä - valittaminen on äärettömän helppo tapa tuottaa tekstiä, sillä sisältö ei lopu, vaan sitä on liikaa. On myös lähes terapeuttista, kun saa vaikeat asiat purettua teksteiksi asti ja ehkä juuri siksi niistä tuleekin kirjoitettua niin usein.
Välillä kuitenkin huomaan, kuten jo totesinkin, että on tullut valitettua liikaa. Meidän arjessa kun on hirveästi hyviäkin asioita, joiden pitäisi saada enemmän jalansijaa blogissa. Vauva on todellisuudessa maailman ihanin ja meille äärettömän rakas, vaikka blogista voikin välillä saada sen väärän kuvan, että arki olisi hänen kanssaan jotenkin erikoisen raskasta. Onhan se tietty sitäkin välillä, muttei missään nimessä kaiken aikaa. Tämä postaus olkoon siis jonkinlainen muistutus siitä, että meidän arjessa on ihan älyttömän paljon hyvääkin - ihan joka päivä.
♥♥♥
On ihanaa herätä aamuisin vauvan viereltä. Hän on silloin niin hauska ja huomioiva: vähän vain pyörii ympäriinsä silmät jo avoimina. Ei kuitenkaan yleensä pidä mitään ääntä ennen kuin avaan itse suuni ja toivotan hyvät huomenet. Ikään kuin hän vasta tunnustelisi, kuuluuko vielä jatkaa unia vai herätä.
Nautin myös yhteisistä lukuhetkistämme. Siitä, kun vauva kääntää innoissaan sivuja ja tuumaa mielenkiintoisten kuvien kohdalla "BÖ". Nautin siitä ilosta, mitä lukeminen hänelle tuottaa. Siitä, kun hän aloittaa aina veikeän tekonaurunsa tietyn kirjan tietyllä sivulla. Enkä yhtään tiedä miksi, koska hän ei osaa vielä kertoa. Erityisesti pidän meidän iltasatuhetkistä. On ihan käsinkosketeltavaa, miten vauva rauhoittuu vierelläni kirjaa lukiessa. Aina välillä lukemisen lomassa hän myös laskee päänsä keholleni halatakseen.
On ilo nähdä, miten oivaltava vauva alkaa jo olemaan arjen eri tilanteissa. Kun mainitsemme sanat niistää, nenä tai haistaa, hän nyrpistää aina nenäänsä ja puhaltelee ilmaa sen kautta. Kun mainitsemme syömisen, hän alkaa maiskutella suullaan. Kun mainitsemme possun, hän haukkoo suullaan ilmaa ja yrittää tehdä porsaan röhinää, jota hän ei vielä itse osaa tehdä.
Rakastan sitä, miten vauva aina kutiaa leuan alta. Se on varma keino saada hänet kikattamaan.
Seuraan huvittuneena, miten hänelle ja isille on muodostunut oma omituinen tapansa. Aina kun isi tulee esiin jostakin, vauva lähtee nauraen karkuun hirveää vauhtia. Ihan kuin sähköiskusta hän saa jonkin järjettömän energiapiikin ja pyrkii karkuun.
Tykkään meidän suunnittelemattomasta arjesta. Vapaudesta tehdä milloin mitäkin huvittaa. Tykkään ulkoilla hyvällä kelillä ja työntää rattaita pitkin tuttuja polkuja. Antaa vauvan samalla katsella maisemia ja ihailla liikennettä.
On kiehtovaa, kun tunnistettavia sanoja alkaa hiljalleen tulla enemmän. Sitä vain yhtäkkiä tajuaa, että vauvahan käyttää tätä samaa sanaa aina uudelleen ja uudelleen. Sitä jotenkin aina hämmästyy ja innostuu asiasta ehkä vähän liikaakin. Välillä vauva taas sanoo jonkin tietyn sanan toistuvasti ja tuijottaa tiiviisti silmiin, mutta sana ei vain millään aukea itselleni. Hänellä on myös tällöin mitä suloisin hölmistynyt katse: etkö sä nyt äiti tosiaan ymmärrä?
Haikeana katselen, miten hienosti hän osaa jo leikkiä. Toisinaan hän voi viihtyä vartinkin yksin kaivureidensa ja autojensa parissa. Päristelee ja ajelee niillä.
Vauva saa meidät päivittäin nauramaan, monta kertaa. Esimerkiksi silloin kun hän yrittää tehdä jotain kiellettyä silmiin katsoen ja lähtee sitten kiellettäessä kiljahdellen karkuun. Ei saisi nauraa, mutta ei sitä kovin vakavastikaan pysty ottamaan.
Nostan myös hattua meidän hyvin sujuville päiväunille. Vauva vain lasketaan sänkyyn ja hän nappaa vierestään tutin itselleen, jonka jälkeen vähän pelleilee peiton kanssa. Kun huoneesta poistuu, tulee kuitenkin melkein heti hiljaista ja hän nukahtaa.
On suloista, miten vauva tahtoo nykyään maistaa kaikkea, mitä on omalla lautasellani. On hauskaa, miten se maistuu hänelle joka kerta hyvin, vaikka sormiruokana hän ei suostuisi koskemaankaan siihen. Jos tuon maistiaisen saa minun lautaseltani, hän kuitenkin maiskuttaa sen tyytyväisenä ja toteaa perään "mam".
Olen myös ylpeä siitä, että vauva osaa aina olla niin nätisti ihmisten ilmoilla. Hurmaa milloin kenetkin. Esimerkiksi kaupassa hän yleensä istuu tyytyväisenä vaunuissa tai ostoskärryissä. Katselee ihmisiä ja esineitä, välillä hymyilee ja vilkuttelee. Yleensä höpöttää omaa siansaksaansa taukoamatta.
On parasta, miten vauva on alkanut pitämään musiikista. Lähteeksi käy mikä tahansa musiikkia muistuttava ääni ja vauva alkaa hytykyä ja heiluttaa päätään sen tahdissa.
Nautin siitä, kun saan vieläkin pysähtyä imetyshetkiemme äärelle. Ne on kyllä nykyään jo melko nopeita ja vauhdikkaita, mutta sitäkin arvokkaampia.
Olen myös kiitollinen meidän hyvistä tukiverkostoista. Siitä, että ainakin kerran viikossa vauva saa viettää aikaa myös isovanhempiensa kanssa ja selvästi myös nauttii niistä hetkistä.
Ihailen sitä, miten hellä vauva osaa olla. Halailee ja pussailee, sekä meitä että pehmolelujaan. Osaa silittää pyynnöstä.
Rakastan vauvaa ja hänen koko olemustaan. Lähes päivittäin ihmettelemme miehen kanssa, miten saimmekin aikaan jotain näin täydellistä. Oikeasti ihmetellään, ihan ääneen. Se on ihmeellistä.
♥♥♥
Kuten näkyy, meidän päivissä on ihan hirveästi hyviä asioita. Vaikka tartunkin kynään herkemmin niiden asioiden kanssa, jotka eivät suju, meidän arki ei ole pelkkää taistelua. On aina muistettava, että jokainen kirjoittamani haastava asia on vain yksittäinen hetki meidän päivistämme. Ihan yhtä lailla kuin jokainen näistä yllä mainituista asioistakin on. Näistä hyvistä hetkistä ei vain useinkaan riitä asiaa postauksen verran, mutta siellä ne yhtä lailla meidän arjessa ovat - hyvinä hetkinä haastavien hetkien rinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti