24. marraskuuta 2020

Anonyymiys on vain verho

Kylläpä on taas somet ja keskustelupalstat sauhunneet Lapsen oikeuksien päivän kunniaksi (se oli tosin jo viime viikolla). En alun perin ajatellut ottaa kantaa asiaan, mutta sitten törmäsin herättelevään tekstiin Kolmistaan-blogissa: Lapset somessa. Ja vanhemman vastuu. Etenkin seuraava kohta tekstissä pysäytti: "Mä koen olevani kyllä perhevaikuttaja, mutta koen, että mulla on ollut aina muutakin sisältöä kuin lapset." Apua, kun mullahan ei muuta sisältöä olekaan kuin lapsi.

Mun mielestä on lähtökohtaisesti pelottavaa, miten paljon ihmiset jakavat lapsistaan someen. Siis sellaiseen someen, joka ei ole yksityinen, vaan jolla saattaa olla jopa yli 10 000 seuraajaa. Tai 100 000. Etenkin, kun tämä tehdään lasten kasvoilla ratsastaen - ei mitään yksityisyyden suojaa. Mua suorastaan kylmää ajatus siitä, että lapseni koko elämä olisi ilman mitään anonymiteettiä netissä, eikä sitä saisi enää koskaan kokonaan pois, vaikka haluaisikin.

Mielestäni ei myöskään ole paljoa reilumpaa pitää blogia, jossa lapset ovat anonyymeinä, mutta kirjoittaja itse (eli lapsen vanhempi) kuitenkin omalla nimellään ja naamallaan. Eihän se vaadi kummoisiakaan selvittelytaitoja yhdistää lapsi ja vanhempi toisiinsa, vaikka lapsen nimi tai kuva olisikin piilossa. Karkeasti ottaen ajattelen itse, että jos jaat lapsesi kuvan ja nimen, älä jaa enää mitään muuta. Jos taas tykkäät kirjoittaa tarinoita lapsestasi, älä jaa enää heidän kuviaan ja nimiäänkin.




Toisaalta täysi anonyymiys luo myös helposti valheellisen tunteen siitä, että on turvassa ja voi jakaa, mitä haluaa. Näin käy itsellenikin joskus. En tiedä, olisinko jakanut kaikkea sitä, mitä blogista nyt löytyy, jos olisin tehnyt tätä täysin julkisesti. Tuskinpa. Joskus täysin julkisesti kirjoittava voi itse asiassa olla jopa varovaisempi ja tarkempi kuin anonyymisti kirjoittava. Pitäisikin muistaa aina ajatella, olisiko valmis kirjoittamaan saman tekstin lapsestaan siten, että peitenimen paikalle vaihtuisikin lapsen oikea nimi ja kuvissa näkyisikin kasvot. 

Koska niin voisi periaatteessa käydä. Anonyymiyskin on vain verho - harhakuvitelma siitä, että kukaan ei tunnista. Todellisuudessa tuon verhon saa kuitenkin vetäistyä helposti sivuun, jos joku niin haluaa tehdä. Ja siinä sitä sitten oltaisiinkin näyteikkunassa kaiken kansan edessä. Täytyy siis pitää koko ajan mielessä, että vaikka blogini on anonyymi, se ei estä kenenkään puolitutunkaan tunnistavan meitä. Kyllähän vauvan tai minut kuvista tunnistaa, jos on vaikkapa joskus käynyt meillä tai nähnyt muissa yksityisissä someissani vauvan kuvia. Ei se ole juttu eikä mikään.

Näiden kanssa joudunkin aina tasapainoilemaan: mikä on tarpeeksi, muttei liikaa? Välillä tuntuu, että kaikki on liikaa, eikä pitäisi jakaa yhtään mitään. Mutta onko se kuitenkaan enää nykypäivää - olla jakamatta mitään? Olen joskus lukenut erään vaikuttajan perustelleen, että lapsethan kasvavat somemaailmaan eli heille "julkisuus" on ihan arkipäivää. Olisi omituisempaa, jos lapsista ei löytyisi googlaamalla mitään tietoa. Ehkä niin. Mutta entä jos ei olekaan? Et voi ikinä tietää sitä varmaksi. On vaikea uskoa, että julkisuus olisi ok ihan jokaiselle lapselle. Lapselta jää myös tällöin oikeus päättää asiasta itse. Se on jo myöhäistä sitten, kun kaikki on jo netissä.




Olen yrittänyt itse vetää rajan siihen, että jos joku lapsen tuleva koulukaveri tai vaikkapa pomo joskus googlettaisi vauvan nimen, ei hän voisi suoraan yhdistää vauvaa tähän blogiin. Olisi ihan kamalaa, jos vauvan kuvia tai tietoja löytäisi sivukaupalla vain lapsen nimen googlaamalla. Tiedostan myös varsin hyvin, että vaikka itse olemme vauvasta haltioituneita, kaikki eivät ole. Ei välttämättä edes vauva itse, kun tuosta ymmärtävään ikään kasvaa. Haluan kuitenkin ajatella, että blogista olisi lapselle tulevaisuudessa enemmän iloa kuin haittaa.

Se ei kuitenkaan ole vain halusta kiinni, valitettavasti. Välillä mietin, olenko jakanut liikaa. Ehkä olen. Blogi kun on keskittynyt todella vahvasti nimenomaan vauvaan ja hänen tarinaansa. Blogilla oli myös alkuun lukijoina lähinnä tuttuja, jolloin tuntui turvalliselta julkaista henkilökohtaisemminkin. Nyt uniikkeja kävijöitä on kuitenkin jo noin 3500 kuukaudessa. Se on itselleni ihan valtava määrä. Ei ole helppoa tämä homma.

Mutta mikä on lukijoiden vastuu?

Nostaisin vielä esiin senkin näkökulman, että mikä on lukijoiden vastuu? Moni lukija tuntuu nykyään kritisoivan lasten elämän jakamista someen, mutta palaa kuitenkin tämän somen pariin aina uudelleen ja uudelleen. Käytännössähän lukijat mahdollistavat tämän koko touhun. He saavat sen jatkumaan, koska he ovat pääsyy siihen, että lasten asioiden jakaminen kannattaa. Vaikuttaja saa tuloja työstään somenäkyvyyttä vastaan.

On nurinkurista tuomita vaikuttajat lastensa asioiden jakamisesta, jos on kuitenkin itse lukijana haukkana paikalla seuraamassa. Eihän lasten asioiden jakamisesta voi tietenkään silti lukijoita syyttää, vaan vastuu on aina vanhemman. Silti lukijanakin olisi mahdollisuus vaikuttaa lasten asioiden jakamiseen yksinkertaisesti olemalla seuraamatta.

En kuitenkaan sano, ettenkö myös itse kuuluisi tähän seuraajaporukkaan. Mähän rakastan seurata julkisia perhetilejä. Kaikkiaan on mielestäni tosi hyvä juttu, että perheblogeja ja ig-tilejä on olemassa. Olen monet kerrat saanut niistä kaipaamaani vertaistukea. Blogeista saa paljon sellaista kokemustietoa, mitä ei ole missään muualla. Olisi todella sääli, jos tätä ei lainkaan olisi. Ja tämä taas valitettavasti vaatii sen, että lapsista jaetaan myös sellaisia asioita, joita ei pitäisi, kuten terveysasioita.

Se taas on valitettavaa, että moni seuraa mieluiten vain sellaisia tilejä, joissa lapset näkyvät nimillään ja kasvoillaan. En taaskaan tuomitse, sillä teen näin myös itse. Pitää kyllä olla todella mielenkiintoisia aiheita ja hyvä kirjoittamaan, että lukisin täysin anonyymiä blogia, jonka kirjoittajaa en henkilökohtaisesti tunne. Tai ainakin aiheiden pitäisi koskettaa itseäni niin vahvasti, että tekstejä lukisi vaikka ilman kuvitustakin.

Mitä siis oikein yritän tässä sanoa?

Pelkästään lasten oikeuksia ajatellen lapsesta ei pitäisi jakaa yhtään kuvaa tai tietoja missään ennen kuin hän voi itse päättää asiasta. Ei oikeastaan edes omalle parhaalle kaverille äitilapsitreffien merkeissä, koska eihän asia hänelle kuulu sen enempää kuin tuntemattomille someseuraajillekaan. Mutta se ei ole enää nykypäivää ja mielestäni hyvän maun mukaan jaettuna perhetileilläkin on paikkansa ja tarpeensa tässä maailmassa.

Näiden pohdintojeni tuloksena oma blogini tulee edelleen pysymään anonyyminä myös itseni osalta. Se toki syö osan lukijoista, mutta on mielestäni reiluinta lasta kohtaan. Hänelle minä kuitenkin tätä edelleen ensisijaisesti kirjoitan. Vähennän myös liian yksityiskohtaisten tietojen jakamista. Se tuntuu tällä hetkellä parhaalta tavalta toimia. Vielä kun pitäisin mielessäni sen, että anonyymiyskin on katoavaista kaikista turvatoimista huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti