8. joulukuuta 2019

Synnytyskertomus: Perätila ja kiireellinen sektio

Kuten olen aiemmin kirjoitellut, poika on ollut koko ajan perätilassa. Tutkimusten perusteella alatiesynnytyksen piti olla silti ihan turvallinen ja sillä ajatuksella mentiinkin pitkälle. Lopulta jouduttiin kuitenkin kiireelliseen sektioon, missä ilmeni taas omat haasteensa. Mutta aloitetaas koko tarina alusta.



Kotona

Heräsin sunnuntaina aamulla neljältä ensimmäiseen tunnistettavasti kipeään supistukseen. Edellisenä päivänä ja yönkin aikana oli kyllä taas ollut jotain lievää supistelua, mutta tätä oli ollut jo ennenkin öisin, joten en toivonut liikoja. Nousin kuitenkin ylös jumppapallolle, kun en saanut enää unta ja keittelin aamukahvit. Supistuksia tuli siinä enemmänkin, osa kovempia ja osa lievempiä, mutta ne oli täysin siedettävissä ja mietin, että mahtaako ne olla edes supistuksia vai vain jotain menkkajomottelua. Yritin kellottaa ja sain niitä tiheimmillään n. kolmen minuutin välein, mutta hankalaahan tuo kellottaminen oli, koska selkeitä huippuja ei oikein erottunut. Todellisuudessa välit oli siis varmasti pidemmät.

Joskus kuuden aikoihin eli pari tuntia ekasta kipeästä supistuksesta otin Panadolin, koska jatkuva menkkajomotus alkoi tuntua jo ikävältä. Seiskalta soitin sitten synnärille kysyäkseni neuvoa, koska supistuksia oli silloin tullut jo tunnin ajan säännöllisesti 8 minuutin välein ja ne oli koventuneet: nyt niistä jo erotti selkeän huipun. Sieltä sanottiin, että kuulostaa yhä vain latenssivaiheelta, joka voi kestää päiviäkin. Käskettiin mennä suihkuun ja ottaa Panadolia. Petyin ja ajattelin, että ei siis tänäänkään vielä.

Tunnin ajan pyörin jumppapallolla ja katselin Crownia sekä söin aamupalaa, supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Kasilta yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta herätinkin sitten vain miehen ja kerroin, että pari tuntia jo supistanut kipeästi, enkä saakaan unta, kun makuulla olo pahentaa niitä. Kehotin miestä kuitenkin vain jatkamaan uniaan ja kerroin meneväni suihkuun, koska "ei tämä varmasti mihinkään vielä etene ja pärjään". Lämmin vesi auttoi vähän, mutta lattialla istuminen ei ollut kovin herkkua, joten tulin pois jo puolen tunnin jälkeen. Olin taas jumppapallolla ja kellottelin supistuksia edelleen n. 8 minuutin välein. Otin käyttöön myös kauratyynyn.

Ysiltä herätin miehen uudelleen ja ilmoitin, että haluaisin lähteä Tyksiin näytille, kun ei supistukset vain näytä loppuvan ja kipu voimistuu. En halunnut soittaa sinne enää, koska uskoin, että meidät olisi taas käännytetty pois. Samalla itselläkin oli kyllä koko ajan olo, että käynti olisikin turha ja meidät tosiaan lähetettäisiin pois vihaisina heidän aikansa tuhlaamisesta. :D Ohjeena oli mennä Tyksiin, kun ei kotona supistusten kanssa pärjää ja mun olo oli koko ajan siinä ja siinä. Mutta oman mielenrauhan vuoksi halusin silti mennä käymään ja supistuksetkin alkoi olla jo sellaisia, että jouduin keskittymään niihin, enkä halunnut/pystynyt esim. samaan aikaan enää puhumaan. Päätettiin kuitenkin varoiksi odottaa vielä klo 10 asti ja katsoa tilannetta. Koska silloinkin supistukset yhä sattui ja tuli ehkä n. 6-8 minuutin välein, päätettiin lähteä näytille.

Kohti Tyksiä

Meidät otettiin vastaan ehkä vähän epäileväisenä, mutta otettiin kuitenkin. Tästä kertoi mm. se, että jouduttiin odottamaan aulan tuoleilla varmaan vartti ennen tutkimukseen pääsyä ja meitä ennen otettiin sisään ajanvarauksella tullut kiireetön pariskunta, vaikka seinässä oli iso lappu, että synnyttäjät menee jonon ohi. Päästiin kuitenkin suht pian käyrille ja kätilö tuli tsekkaamaan tilanteen. Supistukset oli sen verran kovia, että sai naaman irveen, mutta ne oli kuitenkin siedettävissä. Oli vain inhottavaa maata paikoillaan käyrillä. Kätilö teki sisätutkimuksen ja hänen ilmeensä oli todella yllättynyt, samoin varmasti omani. Olinkin jo 5 cm auki ja päästäisiin suoraan saliin. Tämä hämmensi, oltiin oltu varmoja, että joudutaan kotiin. Toki supistukset teki kipeää, muttei niin kipeää, että ajattelin niiden tehneenkin jotain. Kätilö sanoi myös, ettei tunne kalvoja, että onko lapsivesi mennyt. Sanoin ettei ole, mutta kai se olisi voinut suihkussa tapahtua huomaamatta, jos kerran hänen näkemyksensä oli, että näin on käynyt. Vesien menoajaksi merkattiin sitten 8.30.

Synnytyssalissa, avautumisvaihe

Ennen saliin menoa mies haki vielä sairaalakassin autosta, koska ei ajateltu, että sille tielle jäätäisiin. Salissa oltiin noin klo 11, supistuksia tuli jo 3 minuutin välein (tuntui että harvemmin, mutta näin luki synnytyskertomuksessa) ja otin heti käyttöön tens-laitteen ja jumppapallon. Tens ei kauheasti auttanut, koska supistukset tuntui mulla melkeinpä vain alavatsalla, mutta käytin sitä silti, koska tärinä tuntui joka tapauksessa kivalta ja helpotti tehdä edes jotain supistuksen tullessa. Kokeilin myös ilokaasua, mutta se oli yhtä tyhjän kanssa, alkoi vain pyöriä päässä. Kätilö kivasti tsemppasi mua lääkkeettömien vaihtoehtojen kanssa, kun olin toivonut kestäväni mahdollisimman pitkään ilman, mutta lopulta noin klo 13 ei enää tahtonut kestää supistuksia, joten pyysin epiduraalin ja sainkin sen melkein heti. Tuolloin supistukset oli jo niin kipeitä, ettei pystynyt olemaan paikoillaan ja rentouttamaan lantiota, vaikka synnytyskertomuksessa lukikin, että otin supistukset rauhallisesti hengitellen vastaan. Epiduraalin laitto ei ollut pahakaan kokemus ja se auttoi nopeasti vieden pois kaiken kivun. Sain vain levätä ja makoilla, jutella miehen kanssa niitä näitä. Kun epiduraali laitettiin, olin auki jo 7 cm.

Näin välihuomautuksena: mulle oli tehty sisätutkimus tuohon mennessä jo kolme kertaa ja pian sen tuli perätilan takia tekemään vielä lääkärikin. Kaikki olivat todenneet, kuten taas lääkärikin, että vauva on tulossa pylly edellä, joten jatkettiin normaalilla alatiesynnytyksen kaavalla. Epiduraalin laitosta meni ehkä n. 2 tuntia, kun uusi kätilö (vuoro oli vaihtunut) teki taas sisätutkimuksen ja sanoi, että olin jo 9,5 senttiä auki. Enää odotettiin vauvan laskeutumista ja ponnistuksen tarvetta. Päätin alkaa liikkua pitkin salia nopeuttaakseni hommaa.

Pian kuitenkin kätilö ilmoitti, että laittaisi nyt vauvan pyllyyn anturin sykettä mittaamaan. Sen, joka normaalisti laitettaisiin vauvan päähän. Tämä siksi, että mulla vatsan päällä olevat anturit ei oikein toimineet alun alkaenkaan, vaan sekoilivat koko ajan mun ja vauvan sykkeistä ja antoivat vääriä hälytyksiä etenkin jos liikuin. Anturi olisi auttanut tähän, mutta sen laitosta se alamäki sitten alkoikin.

Kätilö yritti napsauttaa anturin vauvan pyllyyn, mutta se osuikin kalvoihin, joita ei aiempien kätilöiden mukaan pitänyt enää olla ja siinä kohtaa siis meni lapsivedet. No, se ei sinällään vielä haitannut, mutta kätilö ei saanut vesien tulon takia anturia paikalleen. Hän kävi hakemassa kokeneemman kollegan avuksi. Kun tämä tuli tekemään sisätutkimuksen ennen anturin laittoa, näin jo hänen ilmeestään, että nyt ei kaikki ole hyvin. Hän kysyi, että pitikö tämän olla pyllytarjonnassa, kun tässä tuntuu nyt kyllä jalka.

Se pettymyksen aalto, joka mut siinä kohtaa valtasi, oli suuri. En kuitenkaan itkenyt tai panikoinut, olin yllättävän tyyni, kaipa vain alistuin kohtalooni. Arvelin jo siinä kohtaa, että tämä ei alakautta tulisi. Toisaalta en ehtinyt oikeen keskittyäkään tilanteeseen, koska epiduraalin vaikutus lakkasi juuri ja supistukset teki niin kipeää, että melkein kiemurtelin pöydällä ja niiden kohdalla tuntui jo niin kamala ponnistuksen tarve, että olin varma että vauva syntyy just eikä melkeen siihen paikkaan.  Supistusten välissä olo oli kuitenkin yhä hyvä, joten kyse ei ollut todellisesta ponnistuksen tarpeesta, pelkästä supistuskivusta.

Tästä kaikesta kuitenkin seurasikin sitten melkoinen kiire. Lääkäri haettiin takaisin paikalle ultraamaan. Mun näkövinkkelistä kaikilla oli vähän huolestuneet ilmeet. Kyllä, vauva todella oli jotenkin polvillaan ja tulossa jalat edellä. Sitten ne sanat, joita en olisi halunnut kuulla "valitettavasti joudutaan nyt tekemään kiireellinen sektio, vauvan ei ole enää turvallista syntyä alakautta". Vähän asiaa ihmettelin, koska tiedän vauvojen syntyneen jalat edelläkin, muttei tullut mieleen siinä kohtaa vängätä vastaan. Halusin vain, että homma hoituisi turvallisesti ja luotin lääkärin arvioon.

Alkoi kauhea kuhina, enkä muista siksi edes kaikkia tapahtumia. Join jonkun litkun ja lähdin kiireellä itse kuitenkin kävellen viereiseen leikkaussaliin. Supistukset vähän hidasti hommaa, mutta onneksi en ehtinyt montaa kokea ennen kuin leikkaussalissa sain jo spinaalin. Sitä laittaessa joku yritti jutella mulle mukavia ja kyseli kaikkea, mutten muista juuri lainkaan, että mitä. Lisäksi mut kytkettiin ties mihin muihin laitteisiin ja letkuihin (otsalla kuumemittari, käden kanyylista tippui jotain ainetta, spinaali selässä, sykeanturi sormessa, verenpainemittari kädessä, rinnassa jotkut lätkät ja katetri, jonka laitto ei tuntunut lainkaan, koska spinaali vaikutti jo).

Mies haettiin synnytyssalista jälkikäteen vaihtamaan leikkaussalivaatteet samalla kun itse makasin pöydällä pää alaspäin, jotta puudutus saataisiin leviämään nopeasti. Sen tehoa kokeiltiin sivelemällä jotain kylmää ihoon. Spinaalin johdosta mulla meni tunto koko alakropasta, enkä pystynyt liikuttamaan sitä lainkaan. Ilmassa leijui koko ajan pieni kiireen tuntu, mutta oma oloni oli silti melko luottavainen. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei pää oikein edes pysynyt mukana.

Kiireellinen sektio

Pian oltiin valmiita leikkaamaan, ja mies oli mun pään takana silittelemässä. Tunsin kaiken muljumisen vatsassa, mutten tietenkään kipua, ja ajattelin vain osin jopa helpottuneena, että pian meidän vauva on täällä. Kuultiin, kuinka ainakin jalat oli jo saatu syntymään. Kunnes koitti se kamalin hetki. Kuulen leikkaavan lääkärin äänestä, kun hän on ihan hengästynyt ja toteaa, ettei ole todellista, että hän ei vain saa vauvaa pois täältä. En ollut koskaan ennen kuullut, että vauva voisi jäädä jumiin leikkauksessa, mutta näköjään sekin on mahdollista. Vauvan jalat oli syntyneet, mutta pää oli aivan jumissa.

Seuraavaksi kuulin, kun mulle käskettiin antaa nitroja ja kun ne ei ilmeisesti auttaneet, käskettiin antaa vielä uusi annos. En vieläkään tiedä varmaksi miksi niitä annettiin, mutta siinä tilanteessa liitin ne tietenkin jotenkin sydämeen ja mietin vain ahdistuneena, että kummalla tässä se sydän pettää, mulla vai vauvalla. Jälkeen googletin ja ne ehkä liittyi siihen, että yritettiin estää kohdun supistelua, jotta vauva saisi tilaa. Kenenkään sydän ei siis ollutkaan pysähtymässä.

Nitrojen jälkeen kuulinkin sitten lääkärin pyytävän puukkoa, koska tilaa piti saada lisää. Siinä kohtaa alkoikin jo kyyneleet valua ja yritin vain tavoittaa miehen katseella. Mua alkoi ensimmäistä kertaa oikeasti pelottaa oman ja vauvan hengen puolesta. Kukaan ei kertonut mitä tapahtuu tai kuinka kriittinen tilanne oli kyseessä, vaikka me tietenkin kuultiin kaikki, mitä ympärillä tapahtui. Meidän korviin tilanne kuulosti jo aika pahalta. Olisi varmasti helpottanut, jos joku olisi selostanut meillekin tilannetta selkokielellä.

Muistan siinä maatessani vaan miettineeni, että onkohan vauva enää edes hengissä, kun on ollut pinteessä jo niin kauan. Mietin, että mitä jos vauvaa ei saada lainkaan ulos ja kuolenkin itse siihen pöydälle. Mietin, että kuinkahan iso viilto sillä puukollakin oikein tehtiin ja paraneeko sellaisesta arvesta ikinä vai onko mun koko kohtu jo riekaleina ja poistetaan samalla kokonaan. Todellisuudessa tilanne ei ehkä ollut niinkään henkeä uhkaava ja aikaa ei varmaan kulunut paljon, mutta siinä kohtaa sekunnit tuntui pitkiltä ja ehti käydä läpi monenmoista oman pään sisällä.

Mutta niin vain sen ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuultiin vihdoin helpotuksen sävyttämät sanat: "no nyt syntyy". Pian sen jälkeen kuultiin myös pieni rääkäisy. Helpotuksen tunne oli valtava. Meitä onniteltiin pojasta ja vauva käytiin nopeasti näyttämässä meille ja vietiin sitten toiseen huoneeseen. Pian myös mies haettiin sinne katsomaan punnitukset ja mittaukset, vauva oli hienosti huutanut koko sen ajan ja sai 9 Apgar-pistettä.

Eikä mennyt kuin muutama minuutti, kun kätilö kysyi multa, jaksaisinko ottaa vauvan rinnalle. Mulle laitettiin sellainen lämpöpussi päälle ja sain tosiaan heti vauvan oman paidan alle tuijottelemaan ja lähinnä itkemään. Siinä kohtaa pystyi kivasti unohtamaan, mitä verhon toisella puolen tapahtui. Oli ihanaa, että vauvan sai kaikesta huolimatta heti rinnalle, vaikka mun olikin asennosta ja piuhoista johtuen vaikea katsoa tai koskea häntä. Mies sitten piti vauvan päällä kättä, ettei tämä pääsisi tipahtamaan.

Lopulta mut saatiin kursittua kasaan ja verho vedettiin edestä. Lääkäri kertoi, että kaikki meni hyvin, mutta joutuivat tekemään kohtuun ja vatsan ihoon lisäviillon, koska vauvan pää oli niin tiukassa. Mulla on nyt siis siisti normaali vaakaan tehty sektioarpi, mutta sen keskeltä nousee n. 3 cm ylöspäin hieman siksak-kuvioinen lisäviilto, sama tehtiin myös kohtuun. Näyttää vähän ankkurilta. Tämä on ilmeisesti aika harvinaista, koska niin moni hoitaja osastolla myöhemmin mun arpea ihan ääneen ihmetteli. Mua ei tuo ulkoinen arpi itsessään haittaa esteettisesti, mutta vähän mietityttää, miten kohdun arpi vaikuttaa esimerkiksi mahdolliseen uuteen raskauteen, kun jo ihan normaalillakin sektioarvella on omat riskinsä. Jos tämän kokemuksen jälkeen siihen uskaltaa vielä joskus ryhtyä. Myönnän, että kyllä tuosta pieni pelko jäi päälle, kun miettii, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua.

Koonti ja omia ajatuksia

Mun synnytyskokemus on siis aika ristiriitainen. Kivut ei olleet missään kohtaa sietämättömän kovat. Avautumisvaihe eteni tosi nopsaan, sairaalassa oltiin ennen syntymää kaikkiaan vain n. 6 tuntia. Mulla ensimmäisenä ollut kätilö jopa kehui mua hyväksi tai luonnolliseksi synnyttäjäksi, en muista tarkkaa sanavalintaa. Avautumisvaihe oli helppo ja jopa ihan mukava kokemus. Ja sitten yhtäkkiä kaikesta siitä hyvin sujuneesta rauhallisen seesteisestä tunnelmasta olenkin leikkaussalissa pelkäämässä niin vauvan kuin omankin henkeni puolesta (korostan kuitenkin, että todellisuudessa tätä uhkaa ei ehkä edes ollut, se vain tuntui siltä). Se taas oli raskasta ja aika iso pettymys. Vaikkakin nyt jälkeen ajatellen mua ei sektio itsessään juurikaan harmita, ei sitä tule pahemmin enää ajatelleeksi. Ja sektion jälkeen heräämössä oli jo kaikki pelot hälvenneet, saatiin vaan taas rauhassa ihastella tervettä hyvinvoivaa vauvaa.

Synnytyksen kokonaiskestoksi on merkattu 7,5 tuntia lapsivesien menosta laskien (jotka ei siis olleet menneet eli tieto on väärä). Avautumisvaiheen pituutta ei ole tiedossa, koska aukesin "vain" 9,5 senttiin kun olisi pitänyt aueta 10 senttiin asti. Mutta jos itse lasken säännöllisten kipeiden supistusten alkaneen noin klo 6 aamulla, niin kokonaisuudessaan synnytys kesti tästä laskien noin 10 tuntia.

Täytyy kyllä silti kiittää osaavaa henkilökuntaa, koska kaikkihan meni kuitenkin lopulta hyvin ja vauva saatiin turvallisesti hyvin voivana maailmaan. Ainoastaan mua yhä kummastuttaa, että miten niitä kalvoja ei kukaan neljästä tutkineesta tuntenut aiemmin, kun vielä kerroin, että lapsivedet ei olleet menneet. Ja miten voi olla, että aina on todettu tarjoutuvan osan olevan pylly ja sitten se onkin yhtäkkiä jalka. Oma teoriani on, että olisiko sitten samalla kun kalvot puhkesi ja vedet meni, vauva saanut jalkansakin luiskahtamaan väliin. Voisin ehkä olla vielä Tyksiin yhteydessä, että käytäisiin synnytystä läpi, koska vasta tätä kirjoittaessa tajusin, että aika moni asia jäi itsellä pimentoon.

Kokonaisuudessaan muistelen synnytystä nyt ihan hyvillä mielin kaikesta huolimatta. Sektioon joutumisessa mun suurin murhe oli, etten saisi vauvaa heti rinnalle ja että toipuminen olisi hidasta ja raskasta, mutta näistä huolista kumpikin osoittautui melko turhiksi (alun tosi kipeitä päiviä lukuun ottamatta). Mutta onneksi kaikki on nyt kuitenkin takana ja saatiin tästä kokemuksesta maailman paras palkinto ♥ 

8 kommenttia:

  1. Hui kuinka tapahtumarikas kokemus! Omat sykkeet nousi täällä aina lukiessa :D Voin vain kuvitella miltä se kaikki epävarmuus on tuntunut sektion aikana, varsinkin jos teitä ei oikeen pudetty ajan tasalla mitä milloinkin tehtiin. Pääasia kuitenkin, että poika saatiin turvallisesti maailmaan ja että sinäkin olet toipunut hyvin leikkauksesta.
    Minusta on myöskin jotenkin helpottava lukea, että koit sen avautumisvaiheen ihan suht positiivisena kokemuksena. Nauttikaa vauva-arjesta nyt täysin rinnoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se on, että lopputulos on kuitenkin tärkeintä. :) Avautumisvaihe oli tosiaan oikeasti mukava kokemus! Siitä jäi hyvät muistot ja olen tavallaan iloinen, että pääsin kuitenkin kokemaan senkin vaiheen. ettei menty suoraan suunniteltuun sektioon. Yritetään nauttia, nopeasti tuntuu aika menevän <3

      Poista
  2. Kannattaa varmaankin vielä pyytää soittoaikaa synnytystä hoitaneelta kätilöltä/lääkäriltä, se on vielä ihan mahdollista. Selviää sitten kaikki epäselvät kohdat. <3

    Nitroja tosiaan annetaan kohdun rentouttamiseksi.
    Perätilassa oleva vauva voi muuttaa asentoaan eli työntää jalkaa tai jalkoja eteen. Jalkatarjontaa ei synnytetä alakautta, joskus jos toinen jalka on tulossa pakaran vieressä ja vauvan asento on muuten hyvä niin silloin saatetaan antaa synnyttää alakautta.


    Onneksi olkoon ihanasta vauvasta <3

    T: synnytyssalikätilö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, tämä avasi jo nuo eniten mietityttäneet asiat. Mutta varmasti soittamalla saisi vielä paremmin käsityksen siitä, miksi mitäkin tehtiin. :) Ja kiitos <3

      Poista
  3. Huh, oli aika hurja kertomus! Kiva, kun kirjoitit tästä, minusta oli mielenkiintoista lukea. Kuulosti muuten siltä, että avautumisvaihe meni kivasti (ilman ihan kauheita kipuja) ja avautuminen tapahtui vieläpä nopeasti. Minä koen tuon helpottavana tietona, kun välillä kuulee tosi pitkistä ja kivuliaista synnytyksistä...Vaikka olihan tuo loppuosa hurjan kuuloista. Mutta onneksi olitte osaavissa turvallisissa käsissä sairaalassa ja kaikki meni lopulta hyvin🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, loppua kohden kyllä hurja! Avautumisvaihe oli tosiaan nopea, helppo ja ihan jopa mukava :D Itsekin aina ennen kuullut, et varsinkin ensisynnyttäjillä se kestää yleensä pitkään ja on ihan kamalaa, mutta ei se aina niinkään mene. :)

      Poista
  4. Huh, yllättävän yleistä, että sitten synnyttäessä kaikki meneekin ihan toisin kuin on ajatellut valmiiksi. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se taitaa olla. Ei pidä liikaa suunnitella, ettei tule kovia pettymyksiä. :)

      Poista