Tätä en osannut odottaa vauva-arjessa

Kuvittelin olevani aika valmis vauva-arkeen ja tiesin, mitä odottaa. Mulla oli ennestään jo kokemusta vauvoista ja olen aina viihtynyt kotona, eli en uskonut menohalujenkaan kummemmin estävän vauva-arkeen sopeutumista. Kaikki varoittelivat väsymyksestä ja siitä, kuinka vauvassa on ihan kiinni. Joo joo, tiedetään!

Tästä huolimatta ajattelin, että ei kai se väsymys nyt silti niin paha ole, olenhan jo koko raskausajan heräillyt pitkin öitä ja nukkunut huonosti. Olen myös aina ihmetellyt, että miten kiinni vauvassa voi olla, jos hän nukkuisi keskimäärin 20 tuntia vuorokaudesta. No, kokemus on osoittanut, että nämä ovat taas niitä asioita, joita ei ulkopuolinen tajua ennen kuin itse kokee. Olen aika kuuluisa huutelemaan (no en sentään julkisesti), kuinka itse toimisin paremmin missäkin tilanteessa oman lapseni kanssa. Lupaan tästä lähin pitää mölyt mahassani. :D Ainakin suurimmaksi osaksi. Mikä tässä vauva-arjessa on sitten niin kovasti yllättänyt?

No se väsymys. Yöllä onkin yllättävän rankkaa herätä, kun unta on takana vain tunti tai kaksi tai vaikka olisi kolmekin. Kun koko yö on pätkää yöstä toiseen, sitä vaan haluaisi jatkaa unia. On eri asia nousta yksin pari kertaa vessaan ja palata sänkyyn kuin nukkua koko ajan toinen silmä auki ja herätä itkuun tai ähinään, jonka jälkeen pitää imettää nukahtamatta ja miettiä vielä, pitääkö vaippakin vaihtaa. Ja sitten vielä toivotaan, että vauva nukahtaa vaivattomasti uudelleen. Aamuvirkkuudesta huolimatta myös aamun eka herätys on vaikea huonon yön takia. Mutta päivän mittaan, kun sen saa käyntiin, väsymys yleensä onneksi väistyy. Joskus pitää ottaa päikkärit vauvan nukkuessa.

Ajan loppuminen kesken ja päivien nopea rullaaminen. Vaikka vauva nukkuu paljon, jotenkin mystisesti ei ole aikaa tehdä mitään. Et voi koskaan tietää, kuinka pitkään vauva nukkuu. Olet aina pienessä hälytysvalmiudessa. Nyt joudut myös miettimään, mitä toteuttaa missäkin välissä. Pitää laittaa itsensä kuntoon, syödä, tehdä ruokaa, siivota kotia, syödä lisää, selata nettiä, kirjoittaa blogia, siivota lisää, katsoa Netflixiä, ehkä käydä ulkona tai kaupassa tms. Elämä on nykyään valintoja ja usein valittu tekeminen jää myös kesken. Aika myös kuluu tolkuttoman nopeasti. Tiesinhän minä senkin, mutta silti onnistun aina yllättymään siitä, että apua, onko vauva tosiaan jo yli viisi viikkoa?

Huolet ja murheet sekä epävarmuus. Niin paljon kuin tuota pientä rakastaa, yhtä paljon hänestä on myös huolissaan. Näkisittepä miten paljon olen ehtinyt googlettaa ensiviikkojen aikana. Vauvan iho, näkö, kuulo, kakka, ilmavaivat, kehitys, kiintymyssuhde, jättäminen hoitoon, aamupesu, hormoninäpyt, vesikello huulessa, ulkona nukuttaminen, imetys, tiheä imu, itkuisuus, hymy, pulauttelu, nuha, kylvetys, ihottumat... Kaikesta pienestäkin huolestuu ja miettii, onko kyseessä vakava, hoitoa vaativa asia. Sitä pelkää, jos ei osaakaan vastata oikein vauvan viesteihin tai jos ei ymmärrä hakeutua ajoissa lääkäriin. Pelkää, että aiheuttaa pienelle kipua tai turhaa kärsimystä oman toiminnan tai ymmärtämättömyyden takia. Huoli nousee, kun vauva itkee, eikä nuku. Huoli nousee, kun vauva on tyytyväinen ja vain nukkuu.

Tähän liittyy myös huono omatunto, joka vaivaa usein. Jos jätän vauvan yksin hereille sitteriin, jotta pystyn tekemään itselleni aamupalaa, koen ihan hirveän huonoa omaatuntoa siitä. Eihän toinen vielä ymmärrä, miksi hylkään hänet yksin odottamaan! Koen myös huonoa omaatuntoa, jos pyydän miestä ottamaan vauvan hoitovuoron, saadakseni itse vaikkapa nukkua hetken yksin. Luotan täysin miehen kykyyn olla vauvan kanssa ja haluan, että he saa viettää aikaa kaksinkin. Huono omatunto tulee jälleen tästä "vauvan hylkäämisestä". Ja auta armias, jos en pysty heti vastaamaan vauvan itkuun, kun olen vaikkapa vessassa. Olen varmasti siinä kohtaa pilannut koko vauvan kehityksen.

Vaippojen menekki. Vähän pienempi yllätys, mutten edes tiedä, montako paketillista ollaan jo käytetty.

Pyykin määrä. Ajattelin, että ei kai vauvasta nyt heti pyykit lisäänny, kun ei vaatteetkaan ehdi likastua. Mutta ehei kuulkaa. Vaatteet menee pukluun, harsoja kuluu ainakin viisi päivässä, pyyhkeitä likaantuu pari pissaan ja kakkaan... Ja sitten vielä ne omat pukluiset, pissaiset ja maitotahraiset vaatteet. Kone käy melkein joka päivä.

Pissavahinkojen määrä. Tiesin, että etenkin pojat usein pissailevat hoitopöydällä, mutta jotenkin mut yllätti, että alussa näin tapahtui melkein joka ikinen kerta. Ja näin voi myös käydä kakan kanssa ja se muuten sitten imeytyy pyyhkeenkin läpi tai voi myös lentää seinään asti. Toki nämä on hieman jo vähentyneet vauvan kasvaessa (tai vanhempien oppiessa ennakoimaan?).

Vaikeus lähteä kotoota. Ajattelin käyväni paljon vaunulenkeillä tai vaikkapa kaupassa vauvan kanssa. Meitä on ollut miehen kanssa kaksi suurimman osan ajasta, ja lähteminen on ollut silti haaste. Vauva nukkuu tai syö aina väärään aikaan lähdön kannalta. Joko vauva on nälkäinen tai ei olla ehditty vielä itse syödä. Tai sitten vauva nukkuu, eikä häntä halua kesken herättää. Vähän myös jännittää mahdolliset itkukohtaukset vatsan vääntöjen takia. Ollaan me sentään muutaman kerran uskaltauduttu lähtemään ja koko ajan paremmin. Vaunulenkkejä on varjostanut kyllä eniten aivan surkeat kelit. Vettä vaan sataa päivästä toiseen.

Kuinka paljon odotan vauvan kasvua. Tämä on yllättänyt varmaan eniten. Olen aina ihastellut nimenomaan vauvoja ja sanonutkin, että voisin hoitaa omat vauvat aina vuoden ikään ja sitten lahjoittaa eteenpäin (ei huolta, vitsi). Nyt huomaan kuitenkin odottavani tosi paljon, että vauva kasvaa ja kehittyy oppien uusia taitoja. Esimerkiksi ensimmäinen kunnon hymy oli valloittavan ihana! Odotan myös aika malttamattomana mm. ensimmäistä kokonaista yötä. Kyllähän se elämä tavallaan vähän helpottuu, ainakin joiltain osin, kun vauva kasvaa. Tiedän kuitenkin senkin ajan koittavan, kun murehdin vauvan nopeaa kasvua ja haikailen vastasyntyneen perään.

Jakaako kukaan näitä kokemuksia tai mikä muu teidät on yllättänyt?