Nukumme jälleen perhepedissä. Mies vasemmalla, minä oikealla ja vauva keskellä, yleensä poikittain. Olemme siis jälleen tilanteessa, jossa meidän ei ikinä pitänyt olla. Perhepeti ei oikeastaan käynyt mielessänikään ennen vauvan syntymää. Vauvallahan oli oma sänky ja hän nukkuisi siellä, tietenkin. En ollut koskaan kuullut, että kukaan tuttunikaan olisi mitään perhepetiä käyttänyt. Se vaikutti vähän samalta kastilta kuin vessahätäviestintä - hyvä teille, ei meille. Mehän ei siis perhepetiä edes kokeiltaisi.
Hahah, mikä vuosisadan vitsi. Jo ensimmäisenä yönä vauva nukkui vieressäni, koska ei suostunut olemaan yksin sängyssään. Ja tätä jatkui lopulta yli puoli vuotta, koska se oli paljon helpompaa kaikille. Nukuimme vauvan kanssa puolen vuoden ajan perhepedissä ja mies sohvalla, kunnes päätettiin palata "normaaliin". Vauva alkoi nukkua koko yön (yhdellä imetyksellä) omassa sängyssään kuitenkin vasta unikoulun jälkeen noin 9-10 kuukauden iässä.
Tästä edusta saimme nauttia noin kuukauden, kunnes unitaantuma palautti meidät lähtöpisteeseen. Huokaus. Yritin kyllä pysyä unitaantuman kourissa mahdollisimman johdonmukaisena. Yritin. Jouduin kuitenkin lopulta ottamaan vauvan viereeni, koska edes pistäytymisunikoulu ei auttanut. Vauva huusi kuin henkensä hädässä, enkä pystynyt enää kuuntelemaan sitä tekemättä mitään.
Kun siis viimein aloin ottaa vauvan viereeni, hän takertui aina hetkeksi tiukkaan pakettiin käteni ympärille ja nyyhkytti siinä itkujaan pois. Ikään kuin viestien, että "luojan kiitos ymmärsit vihdoin ja otit minut turvaan". Mitä siinä tilanteessa voi siis enää tehdä? Ei ainakaan patistaa toista takaisin omaan sänkyynsä. Pian siis lipsuttiinkin taas siihen, että vauva jäi viereeni koko yöksi.
Tässä sitä nyt siis taas ollaan, perhepedissä kuin sillit suolassa. Tilaa ei 160 senttiselle sängylle ihan kamalasti jää, minkä vuoksi hyvää nukkuma-asentoa on hankala löytää. Herään myös kaikkiin vauvan ähinöihin ja joudun imettämään taas 3-5 kertaa yössä, koska vauva on tottunut vieressä ollessaan tähän tahtiin. Jos nyt siirtäisin hänet takaisin pinnasänkyyn, hän kuitenkin vain itkisi ja heräilisi koko ajan (kokeiltu on), eikä kuitenkaan rauhoittuisi, ellei pääsisi viereen. Juuri tällä hetkellä koen siis meidän kuitenkin nukkuvan paremmin perhepedissä kuin erillään.
Tämä ei ole mikään ideaalitilanne. Silloin kun vauva vielä unikoulun tuloksena nukkui yön pinnasängyssään, nukuimme kaikki paremmin. Nyt siirto takaisin pinnikseen tuntuu kuitenkin tosi kaukaiselta ajatukselta eroahdistuksen ja elämäntilanteen vuoksi. Vauvalla on tosiaan jokin eroahdistusvaihe meneillään: hän ei aina suostu olemaan edes isänsä kanssa, jos olen itsekin kotona ja poistun näkyviltä, vaan alkaa itkeä. Lisäksi meillä on tulossa vielä peräti kaksi muuttoa, joiden jälkeen unikoulun hyödyt kuitenkin luultavasti nollaantuisivat. Unikoulu ei siis tässä kohtaa tule kyseeseen.
Myönnän, että olen myös jo jokseenkin kyllästynyt taistelemaan näiden uniasioiden kanssa. Olen luovuttanut. Meidän vauva ei vain nuku. Olkoon sitten niin. Joskus on helpompaa vain hyväksyä tilanne ja antaa sen mennä omalla painollaan. Nyt on hyvä näin. Vauva on vielä pieni, kyllä se siitä joskus kasvaa ja oppii. Ja onhan perhepeti omalla tavallaan ihanakin juttu. Rakastan sitä hetkeä, kun otan vauvan viereeni ensimmäisellä heräämisellä ja katson, kun hän imetyksen jälkeen kaivautuu viereeni ja nukahtaa. En ehkä rehellisesti sanoen olekaan valmis luopumaan tästä. En ihan vielä.
Uskon kuitenkin, että kun elämäntilanne tästä vihdoin rauhoittuu ja eroahdistus väistyy, kaivamme taas ostamamme unikoulun ohjeet esiin ja aloitamme sen alusta. Tuolloin aion myös lopettaa yöimetykset kertaheitolla, niin ei tarvitse murehtia enää niistäkään ja pääsemme ehkä vihdoin kokonaisiin öihin. Sitä odotellessa toinen meistä jakaa tyynynsä vauvan pään kanssa ja toinen varpaiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti