Ostimme henkilökohtaisen uniohjauksen uniohjaajalta, Uneksijalta. Tilanne kun alkoi näyttää öiden suhteen melko toivottomalta. En enää tiennyt, mitä pitäisi tehdä, kun kaikenlaista oli kokeiltu ja mikään ei tuntunut auttavan. Oma väsymykseni alkoi olla jo ihan liikaa etenkin kun tiesin, että vauvan voisi oikeilla metodeilla saada nukkumaan koko yön. Jos vain tietäisi, mitä tehdä. Palvelun hinta hirvitti, mutta sepä ehkä kertookin meidän tilanteesta parhaiten: oltiin valmiita maksamaan siitä, että saataisiin vihdoin nukkua.
Niinpä päätin vauvan täyttäessä kahdeksan kuukautta, että on aika ottaa ulkopuolisen apu vastaan. Pääsimme uniohjaajan jonoon, joka oli noin kuukauden mittainen. Saimme siis niin sanotusti vielä kuukauden armon aikaa: jos tilanne ei olisi silloinkaan vielä yhtään parempi, olisi ohjaus enemmän kuin tervetullut. Ja eihän se tilanne ollut mihinkään muuttunut.
Meidän uniohjausaikamme oli siis viimein perjantaina 28.8. Varsinainen unikoulu ja ns. kahden viikon jälkiohjausaika alkoi seuraavasta maanantaista eli pari päivää sitten. Tähän postaukseen on koottu mietteitäni vielä ajalta ennen unikoulua. Kyseessä on pitkä postaus, päiväkirjamaista tajunnanvirtaa. Kirjoitan vielä myöhemmin tiivistelmänkin koko matkasta.
Torstai 20.8. Alkukartoituskysely ja mietteitä tulevasta
Saan tietää, että uniohjausaikamme olisi jo ensi viikolla. Ahdistun. Ei kai nyt vielä? Joko tässä melkein kuukausi vierähti? Tuntuu, etten ole valmis. Tämä on sittenkin virhe. Vauva on niin hirveän pieni. Entä jos hän ei olekaan valmis tähän? Entä jos minusta itsestäni ei vain olekaan tähän? Pitäisikö aika kuitenkin perua? Jos tämä vain pahentaakin koko tilannetta. Ohjaus on myös meidän mittakaavassa todella kallis. Kannattaisiko rahat sittenkin käyttää johonkin muuhun?
Tunteet sanovat, että odota vielä. Odota, että pieni kasvaa. Ehkä tilanne helpottaa itsekseen. Järki sanoo, että älä nyt hitsi vie jätä tilaisuutta käyttämättä. Olet odottanut tilanteen helpottamista jo kolme kuukautta. Ei se itsekseen siitä muutu. Vauva on varmasti jo valmis jättämään yösyötöt. Neuvolassa tähän annettiin lupa jo kolme kuukautta sitten. Paremmat unet on koko perheen etu, myös vauvan. On jo aika puuttua siihen, että vauva herää edelleen 1-2 kertaa yössä. Mitä aiemmin puututaan, sitä helpompaa se on. Ja voihan tämän perua milloin vain. Rahaa se vain on. Kuitenkin.
Illalla täytän alkukartoituskyselyn sekä temperamenttitestin. Rakastan kyselyjä. Täytän sen tarkkaan. Ehkä liiankin tarkkaan. Helpottaa, kun saa kirjoittaa kaiken auki. Siinä kysytään vaikka ja mitä. Täyttäessä mietin, mihin kaikkeen konsultti varmasti tulee puuttumaan. Mietin, olenko tosiaan valmis muuttamaan kyseisiä asioita. Tutti varmaan pitää jättää pois ja yösyötöt. Joudutaankohan unikoulu toteuttamaan pistäytyen eli ns. huudattamaan vauvaa? Mietin myös, että mitä jos meidän tilanteeseemme ei olekaan ratkaisua. Jos tämäkään ei auta. Mitä sitten?
Vauva herää tänään illalla taas klo 20 jo parin tunnin jälkeen ja haluaa heti rinnalle. Otan hänet syömään ja herkistyn. Alan melkein itkeä. Miten voisin olla valmis luopumaan tästä? Vauva selvästi vain haluaa päästä lähelle ja syödä. Kai hän itse tietää, mitä tarvitsee? Sanotaan, että vauvat on viisaita. Hän nauttii, syö silmät kiinni ja nukahtaa sitten kainalooni. Voi pientä. Ei minusta ole luopumaan tästä.
Yöllä vauva herää taas tunnin välein. Nukkuu todella huonosti, vieressäni. Haluaa syödä, muttei sitten kuitenkaan halua. Heiluu, potkii, kitisee. Välillä herään siihen, että vauva on poikittain vierelläni. Aamulla olen ihan rättiväsynyt. Luojan kiitos, minä mietin. Luojan kiitos, olemme viimein saamassa tähän jotain apua.
Perjantai 28.8. Uniohjauspuhelu
Jännitin ihan hirveästi tätä puhelua, en tiedä oikeastaan edes miksi. Jännitys karisi kuitenkin pois heti ja tuli sellainen olo, että nyt ollaan hyvissä käsissä. Uniohjaaja kuulosti puhelimessa tosi vakuuttavalta ja asiantuntevalta. Kuuntelin vain tarkkaavaisena, vastailin lisäkysymyksiin ja kirjoitin muistiinpanoja. Kyselin myös samalla kaiken, mikä itselle mieleen tuli. Puhelu kesti tunnin ja siinä käytiin läpi meidän täyttämää alkukartoituskyselyä sekä opastettiin suullisesti tuleviin muutoksiin.
Meillä suurin ongelma oli unikonsultin mielestä yöt. Ja meidän mielestä myös. Yöheräämisiä ja myös yösyöttöjä oli aivan liikaa näin vanhalle vauvalle. Tavoitteena oli siis vähentää yösyötöt ensin kahteen ja lopulta lopettaa kokonaan. Lisäksi vauvan piti oppia laittamaan tutti itse suuhun. Tuttia ei kannattanut tämän ikäiseltä enää ottaa pois, se oli jo niin tärkeä. Päivärytmiä muokattaisiin myös hieman. Unikoulumetodiksi meille valittiin tuoliunikoulu erilaisten tekijöiden summana. Vaikka sitähän me oltiin jo ennen kokeiltu, mutta tällä kertaa ohjeet olisi selkeämmät.
Puhelun jälkeen mulle jäi melko varma kuva siitä, että tiedän tasan, miten meidän pitää nyt toimia. Silti vähän jännittää ja pelottaa, että onko meistä siihen. On ihanaa, että meillä on unikonsultin tuki vielä kaksi viikkoa ja voidaan saada häneltä tukea ja apua jälkeenkin. Se ei kuitenkaan auta yhtään siinä, että me ollaan niitä, jotka joutuu valvomaan ja kestämään sen kaiken itkun, jota tulee ihan varmasti olemaan paljon.
Rehellisesti sanoen on myös todella vaikeaa uskoa, että vauva voisi oppia laittamaan tutin suuhun itse niin, ettei sitä tarvitse edes antaa hänelle käteen. Unikonsultti oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se oppii. En ymmärrä miten, kun lähtötilanne on se, ettei vauva huoli tuttia käteensä lainkaan. Hän vain pitää käden ihan lörppönä ja vetää käden pois, kun yrittää laittaa tuttia siihen. Olisi mielestäni ollut helpompaa jättää tutti pois kokonaan, mutta yritetään nyt kuitenkin opettaa ensin. Saatiin siihen kyllä selkeät ohjeet, kuten kaikkeen muuhunkin. Ohjeet siis tulivat perässä sähköpostilla.
No, maanantaina tämä kaikki sitten alkaa. Ahdistaa ja jännittää, mutta samalla olen toiveikas.
Sunnuntai 30.8. Fiilikset ennen koitosta
Huomenna se sitten alkaa. Fiilikset aina iltaa kohden laskee tosi epävarmoiksi ja yöllä iskee epätoivo, tekee mieli perua. Että eihän tästä mitään kuitenkaan tule. Nyt päivällä on taas kuitenkin ollut luottavainen olo. Olen lukenut kaikki ohjeet vielä kerran läpi ja yrittänyt kuvitella tulevan unikoulupäivän ja yön. Sitä myöten keksin vielä muutaman kysymyksen, joihin selvitän vastauksen vielä ennen koitosta.
On myös parempi fiilis siksi, että tutin kanssa ollaan edetty jo nyt. En olisi ikinä uskonut, mutta niin vain ollaan. Alettiin siis harjoittelemaan tätä taitoa jo perjantaina kaikilla unilla. Poitsu tosiaan suostuu tällä hetkellä laittamaan tutin itse suuhun, kun vain saa sen ensin käteensä. Nyt olen ohjannut häntä myös ottamaan tutin itse patjalta. Tämän asian näin nopea kehittyminen saa luottamaan enemmän siihen, että onnistutaan unikoulussa muutenkin.
Fiilis on odottava ja jännittävä, mutta ennen kaikkea olen jollain tapaa myös innoissani. On ihanaa lähteä toteuttamaan unikoulua, kun tietää, että pohjan sille on luonut tällä kertaa uniohjaaja, joka on vielä jatkossakin hetken meidän tukena. Niin paljon helpompaa pysyä johdonmukaisena, kun tietää, että tekee oikein. Kun tietää, että jokainen uniin vaikuttava osanen on varmasti huomioitu ja kaikki suunniteltu vastaamaan nimenomaan meidän tarpeita. Kaikki epävarmuus siitä, pitäisikö päivärytmiä muuttaa, pitäisikö tutti jättää pois tai pitäisikö unikoulumetodia vaihtaa, jää nyt pois, kun tietää, että ammattilainen on katsonut koko paketin ja kokonaisuuden kuntoon.
Aiempi epäonnistunut unikouluyritys ja nyt tämä uusi on osoittanut mulle olevani sellainen ihminen, että mun on oltava varma siitä, että teen kaiken varmasti oikein. Vain silloin pystyn pysymään siinä, mitä olen päättänytkin. Ja siksi uskon, että tällä kertaa me päästään hyviin tuloksiin.
Huomenna se sitten alkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti