Ensimmäinen äitienpäivä äitinä

Ensimmäisenä äitienpäivänäni heräsin kuudelta. Sain keltaisia ruusuja ja söin Daim-kakkua. Sain päälleni puklua, kuolaa ja valikoiman soseita. Nauroin ja kuuntelin maailman suloisinta naurua. Silitin, halasin ja pidin sylissä. Minua vedettiin tukasta, puristettiin kasvoista ja läpsittiin käsillä. Väsähdin ja piristyin. Sain rakastaa ja olla rakastettu. On pakahduttavan ihanaa olla äiti juuri meidän pienelle pojalle.

Haluaisin sanoa vielä niin paljon enemmänkin, mutten millään saa ajatuksia puettua sanoiksi asti. Ehkä joskus myöhemmin onnistun kirjoittamaan postauksen siitä, miltä tuntuu olla äiti ja mitä ajatuksia tämä ensimmäinen äitienpäivä herätti. Nyt jätän tämän postauksen kuitenkin tähän ja laitan vielä loppuun eilen kirjoittamani runon. Se tiivistää ajatuksiani edes vähän.

Silmissä tuikkiva katse,

kysyvä ainakin.
Mikä on tämä maailma,
mihin tupsahdin?
Auta äiti, on kylmä,
ota minut syliin,
pidä ihan lähellä.

Silmissä lämpöinen rakkaus,
kai pelkoakin.
Kuka on tämä pieni,
jonka juuri synnytin?
Miten ikinä riitän,
minä mietin,
silti minä sinusta kiitän.

Silmissä kimaltavat kyyneleet,
meillä kummallakin.
Miten tämä tilanne
näin päättyikin?
Kumpikaan ei osaa lopettaa,
sinut syliini puristan,
kun en osaa muutakaan.

Kai äitiys opettaa?