Meille kuuluu kiireistä. Keskolassa joskus sanoivat, että vauvan käytös alkaa muistuttaa vauvan käytöstä usein vasta lasketussa ajatussa - no, niin kävi. Meillä on täällä nyt erittäin läheisyydenkaipuinen ja oikeutensa tunteva pieni vauva. Kolmekuinen pieni, mutta korjatulta iältään vasta kuukauden ikäinen.
Hän ei enää päivisin vain syö ja nuku. Hän valvoo, eikä suostu nukkumaan muualla kuin sylissä korkeintaan tunnin, usein ei sitäkään. Joskus hänet voi saada nukahtamaan ulos vaunuihin - ei aina. Hyvällä tuurilla hän jaksaa valvoessaan olla hetken leikkimatolla tai sitterissä, mutta usein silloinkin vain syli kelpaa. Usein vieläpä vain äidin syli. Tässä on siis aikalailla ollut kädet täynnä vauvaa. En muista esikoisesta tällaista lainkaan, mutta ehkä olen vain unohtanut. Silloin pystyi vain makoilemaan sohvalla päivästä toiseen ja katsomaan sarjoja telkkarista, niin ehkä se ei ole jäänyt samalla tavalla mieleen.
Siinä mielessä voin edelleen allekirjoittaa, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, koska esikoinen menee aika hyvin tässä sivussa. Valitettavasti vain juurikin sivussa. On tosi vaikeaa järjestää hänelle aikaa. Isi toki ehtii enemmän hänenkin kanssaan olemaan, mutta itse olen ollut tosi kiinni vauvassa. Yksi haastavin asia kahdessa lapsessa on ollut esikoisen päiväunet. Hän ei niille enää tahtoisi, eikä halua varsinkaan nukahtaa yksin, mutta jos vauva ei nuku, hän puolestaan huutaa makkarissa ollessaan, jolloin esikoinen ei ainakaan saa unta. Kiva kombo! Eiköhän se tästä toki helpota, kun vauva vähän kasvaa. Kantorepussa hän onneksi myös viihtyy ja nukahtaakin aina siihen. Esikoisen aikaan kantoreppu oli aika turha, nyt en tulisi toimeen ilman.
Miehellä oli onneksi myös hetki sitten kolme viikkoa vanhempainvapaata - se helpotti paljon. Sen jälkeen esikoinen on jatkanut taas päiväkodissa 3-4 päiväisellä viikolla pois lukien tämä viikko, kun on ollut syysloma. Päiväkodin aloitus on mennyt loistavasti. Edelleen mulla on tosin lasta viedessä olo, että tämä on väärin ja tekisi mieli kääntyä takaisin. Minun "kuuluisi" äitinä hoitaa lapset itse kotonani. Etenkin niinä aamuina, kun esikoinen ei haluaisi lähteä päiväkotiin. Kuitenkin aina päivän jälkeen hän selittää ihan innoissaan, mitä on päässyt tekemään ja sanoo, että oli tosi hauska päivä. Uskon, että oli siis ihan oikea päätös aloittaa päiväkodissa. Varsinkin nyt, kun vauva tosiaan vie omasta päivästäni noin 90 prosenttia ja loput 10 yritän hoitaa kotia. Uusi päiväkoti on osoittaunut myös ihanaksi paikaksi. Sydän sulaa, miten kauniisti henkilökunta meidän lapsesta aina puhuu. ♥
Öisin meillä menee onneksi ihan kivasti. Rotarokotteen jälkeen kolmen tunnin unipätkät tosin vaihtuivat hetkeksi 1-2 tuntiin, mutta parissa viikossa palattiin vanhaan eli kolmeen tuntiin. Vauva ei ole nyt öisin myöskään enää valvonut, vaan herää syömään, syö 10 minuuttia ja nukahtaa. Hänellä on siis jo jonkinlainen aika selkeä yö-päivärytmi olemassa. Pieniä itkuja on tosin öisin välillä herätessä ennen kuin hän malttaa rauhoittua syömään. Nukumme perhepedissä ja se toimii tosi hyvin.
Illat on sen sijaan tosi rauhattomia. Vauva aloittaa siinä kolmen maissa kitinän, eikä oikein viihdy kuin sylissä. Kuuden aikoihin ei enää sylissäkään. Liikkuvassa sylissä saattaa olla hiljaa ja jopa nukahtaa välillä. Sänkyyn mennessä siinä n. 19-19.30 aikoihin hän saa ihan kunnon raivareita ja huutaa kuin suuressakin hädässä, vaikka olen koko ajan läsnä. Siinä sitten vuorotellen on tarjottu syliä, silitystä ja tissiä, välillä laskettu itsekseen viereen. Tätä toistetaan uudelleen ja uudelleen ja aina välillä hän nukahtaakin vain herätäkseen taas vartin päästä uudelleen. Yleensä noin 19.30-20 aikoihin hän sitten lopulta nukahtaa niin, että herää seuraavaksi vasta 23-00 aikoihin.
Joka ilta siis sama juttu. Ei auta muuttaa nukkuma-aikojakaan, se on aina tuo tunnin tai puolen raivohetki iltaan. :D Omat hermot kestää kyllä yllättävän hyvin, kun tiedän, ettei hänellä ole mitään hätää ja että se loppuu aina lopulta noin tunnin kuluessa. Esikoisella oli tätä samaa ja silloin oli paljon vaikeampi kestää huudot. Kokeiltiin silloin ihan kaikkea ja usein jopa poistuttiin makkarista rauhoittumaan, mikä näin jälkeen ajateltuna varmaan vain pitkitti ja vaikeutti asiaa. Lähinnä itseäni nyt siis vain hivenen ärsyttää tai ehkä jopa huvittaa, kun toinen on ihan väsynyt, niin pakkoko sitä on niin kovasti taistella, kun saa olla ihan lähelläkin. Tissi suussakin hänellä menee hermot: ensin siksi, että maitoa ei heti tule ja sitten siksi, että maitoa tulee. Mutta semmosta se on kun on ihan vauva.
Meidän arki on siis nyt ihan sujuvaa, mutta toki raskaampaa kuin vielä kotiutuessa oli. Vauva sitoo tällä hetkellä omat käteni niin pahasti, että esikoinen jää vähän sivuun ja se hiukan harmittaa. Muuten pärjäillään ihan kivasti. Vauvahan on hirvittävän ihana, häntä voisin vain tuijotella iäisyyden. Varsinkin, kun hän on alkanut ottaa katsekontaktia ja hymyilee. Eikä mua haittaisi tämä läheisyydenkaipuukaan yhtään, jos hän olisi esikoinen ja mulla olisi aikaa istua sohvalla koko päivä aamusta iltaan. Sehän olisi parasta vauvakuplailua!
Blogin kirjoittelu on nyt vain harmillisesti jäänyt, sattuneista syistä, mutta yritän ehtiä aina julkaisemaan edes kuukausikuulumiset ja vuorokausikoosteen muistoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti