Natsimutsista kiintymysvanhemmaksi

Olin ennen lapsen syntymää varma siitä, että musta tulisi natsimutsi. Äiti, joka kieltää kaiken, eikä jousta mistään, ettei lapsesta vain tulisi piloille hemmoteltua kuritonta kakaraa. Nyt on kuitenkin tullut aika kirjoittaa siitä, miten väärässä olinkaan. Miten eri suuntaan olen äitinä kasvanut kuin ennen raskautta vielä ajattelin kasvavani.

Toisaalta on sivuttava sitäkin, etten vieläkään täysin tiedä, millainen äiti nyt olen, enkä tiedä, voiko tässä koskaan valmiiksi tullakaan. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen saapunut jonkinlaiseen risteykseen tämän asian osalta. Olen oivaltanut, että olen kulkenut aiemmin väärää polkua, mutta toisaalta juuri tämä polku on johdattanut minut nyt tähän, näiden ajatusten äärelle.

Olen pitänyt itseäni aina enemmän tiukkana kuin lempeänä kasvattajana, koska se on ollut ainoa keino pitää päiväkodin lapsiryhmä hallinnassa. Tietenkin olen yrittänyt olla myös lempeä, ja hellyys sekä läsnäolo on myös olleet työssäni tärkeitä arvoja, mutta enemmän olen kuitenkin ollut tiukka ja erittäin johdonmukainen. Siksi kuvittelin, että minusta tulisi varmasti samanlainen äitikin. Mietin mielessäni, kuinkahan tulisin pärjäämään liian lepsun miehen kanssa, kun olin itse aina niin jämäkkä. Nykyään mieheni varmaan miettii, kuinka tulee pärjäämään liian lepsun vaimon kanssa.

Jämäkkyyteni on nimittäin tietyissä tilanteissa alkanut jäädä lapsentahtisuuden alle. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että lapsentahtisuus olisi sama asia kuin vapaa kasvatus. Vähän sellaista hippitouhua. Sama koski kiintymysvanhemmuutta, tai oikeastaan etenkin kiintymysvanhemmuutta. Ajattelin näin, vaikken koskaan kunnolla edes tutustunut asiaan paremmin. Pystyin näkemään näiden sanojen ympärillä vain ne äidit, jotka eivät kieltäneet lapsiltaan mitään. Sen sijaan he keskustelivat ja keskustelivat ja vielä vähän keskustelivat. He saattoivat käyttää jopa tunnin päiväkodista lähtemiseen, koska he keskustelivat siitä, puetaanko kurahousut vai ei. 

Tuolloin tuhahtelin mielessäni, että voi hyvää päivää, lapsen ei pidä saada päättää kaikesta. Että senkun vain sanot sille nyt, että kurahousut puetaan ja sillä selvä! Mielestäni oli järjetöntä antaa lapselle niin paljon valtaa ihan päivänselvässä asiassa. En silti tietenkään sanonut tätä koskaan ääneen, eihän se minulle varsinaisesti kuulunut. Ja hyvä etten sanonut, sillä nykyään ymmärrän paremmin tämänkin äidin maailmaa ja ymmärrän myös, että lapsentahtisuudella ei ole oikeasti mitään tekemistä sen kanssa, etteikö lapselle asetettaisi mitään rajoja.

Olen nyt siis oppinut ennen kaikkea sen, ettei kaikkien äitien tarvitse olla tiukkoja ja johdonmukaisia ihan joka tilanteessa, jotta tuloksena olisi hyväkäytöksinen lapsi. Hyviä tyylejä on monia ja lapsentahtisuus on oikeastaan aika hyväkin juttu. Tämän asian oivaltamisessa on kuitenkin kestänyt. Pyrin toimimaan koko vauvavuoden aina johdonmukaisesti ja jämäkästi, koska niin "kuului" tehdä. Toimimaan aina "oikein" ja etsimään suositusten mukaisia ratkaisuja parempaan arkeen. Selkeimmin tämä näyttäytyi silloin, kun etsimme ratkaisua lapsemme vaikeisiin öihin. Avuksi tarjottiin kaikkialla pelkkää unikoulua, jopa neuvolassa tätä tuputettiin heti, kun lapsi täytti puoli vuotta. Annettiin ymmärtää, ettei tiheä herääminen ollut normaalia ja hyväksi lapselle.

Koin kuitenkin, etten pystyisi unikouluun yksin. Ostimme siis uniohjauksen ja näin jälkikäteen miettien tämä kaikki käykin järkeen - en tietenkään pystynyt unikouluun. En pystynyt siihen, koska se soti täysin omaa kasvatusnäkemystäni vastaan. En vain vielä tuolloin tajunnut sitä, koska luulin, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Luulin, että puolen vuoden ikäisen lapsen pitäisi jo nukkua kokonaisia öitä, ja luulin, että yöimetykset olisivat haitallisia. Luulin, että lapsi ei opi ikinä nukkumaan, jos unikoulua ei pidetä. Siksi me ostimme uniohjauksen ja siksi me pidimme unikoulun kolmesti, kunnes jouduin toteamaan, ettei ne vain toimineet meidän lapsella. Todennäköisesti ne ei toimineet, koska ne tuntui itsestäni todella vääriltä ja ahdistavilta.

Jossain kohtaa päätin lopulta vain luovuttaa unien suhteen, ottaa lapsen taas viereeni perhepetiin ja jatkoin yöimetyksiäkin. Tunsin tästä aluksi häpeää ja syyllisyyttä. Kunnes ostin ihan äskettäin lempeän lapsentahtisen yövieroitusoppaan. Sitä lukiessani ymmärsin viimein, että kaikille ristiriitaisille tunteilleni unikoulun aikana oli selitys. Minä en ollutkaan natsimutsi vaan kiintymysvanhempi. Tuo yövieroitusopas antoi itselleni synninpäästön monessakin suhteessa, mutta etenkin uniasioissa. Tiesittekö, että kaikki lapset oppivat joskus nukkumaan, ilman unikouluakin? Että yli yksivuotiastakin saa imettää vielä öisinkin, jos se hyvältä tuntuu. Lapsi ei kärsikään siitä. Kaikessa toiminnassani olikin ollut kyse halustani vastata lapsen tarpeisiin, myös öisin, eikä sittenkään siitä, että olisin ollut huono ja heikko äiti, kun en pystynytkään johdonmukaisesti huudattamaan lastani.

Tämän asian oivaltaminen on ollut helpotus ja samalla myös vähän pelottavaa. Yhtäkkiä pitikin alkaa rakentaa omaa kasvatusnäkemystään kokonaan uudenlaiseksi. Vaikka toisaalta eihän se nyt ole niin justiinsa - ei minun tarvitse niputtaa itseäni mihinkään tiettyyn muottiin. Voin edelleen olla tiukka tietyissä asioissa ja tietyissä asioissa taas kuunnella enemmän lasta kuin itseäni. Se, että koen kiintymysvanhemmuudessa olevan paljonkin järkeä (täältä saa muuten kiintymysvanhemmuudesta aika hyvän yleiskuvan) ja koen sen selittävän paljon omia tapojani ja ajatuksiani, ei tarkoita silti sitä, että minun pitäisi orjallisesti tehdä kaikki sen mukaan. On tilanteita, joihin lapsentahtinen lähestyminen sopii ja tilanteita, joissa teen mieluiten toisin.

Koen, että lapsentahtisuus näyttäytyy meillä eniten tilanteissa, joissa on kyse vuorovaikutuksesta ja läheisyydestä tai muuten herkistä hetkistä. Esimerkiksi siis unitilanteista tai imetyksestä. Jos kieltäydyin imettämästä tai jätin lapsen itkemään yksin huoneeseen, kuten unikoulun aikana tehtiin, se tuntui väärältä ja sattui jossain syvällä saakka. Se oli vastoin kaikkia omia äidinvaistojani. Noina hetkinä minusta tuntui koko ajan siltä, kuin olisin kääntänyt selkäni lapselleni silloin, kun hänellä nimenomaan oli suurin hätä ja tarve sylilleni. Näissä tilanteissa halusin ja haluan yhä toimia lapsentahtisesti.

Mutta kuten kerroin aiemmin, en silti koe, että haluaisin tehdä kaiken lapsentahtisesti. Vaikken kykenekään sietämään itkua unikouluttaessa, se ei ole minulle haaste eikä mikään vaikkapa pukemistilanteissa, koska en joudu tuolloin jättämään lasta yksin tunteidensa kanssa. Silloin pystyn ajattelemaan järjellä: On selvää, että ulos ei mennä sisävaatteilla pakkaskelillä. On myös selvää, että lapsi haluaa ulos, hän ei vain siedä pukemista, eikä osaa vielä itse yhdistää näitä kahta asiaa toisiinsa. Tällöin koen, että minä aikuisena tiedän paremmin, mitä pitää tehdä ja pysyn siksi helposti kannassani. 

Itkulla ei siis tällöin saa periksi ja avain onnistumiseen on johdonmukaisuus ja päättäväisyys, ei pitkällinen keskustelu. Voin kuitenkin tässäkin tilanteessa, tästä huolimatta, asettua lapsen asemaan ja sanoittaa sekä perustella hänelle, miksi tämäkin typerä pukemisrumba on vain käytävä läpi. Voin olla läsnä ja saatavilla, kertoa hänelle, että tiedän, että pukeminen ärsyttää, mutta kohta päästään ulos keinumaan. Ja sen jälkeen puetaan ne vaatteet päälle vaikka väkisin, jos tarve vaatii. En siis edelleenkään näe itseäni istumassa päiväkodin eteisessä tuntia, kun keskustelen kurahousujen pukemisesta. Se ei ole lapsen asia päättää. 

Koen kuitenkin, että lapsentahtisuudesta puhutaan liian vähän ja se mielletään usein tietämättömästi rajattomuudeksi tai vapaaksi kasvatukseksi. Näinhän se ei missään nimessä ole, vaan kyse on enemmänkin asenteesta lasta kohtaan. Siitä, miten lasta katsot ja miten hänelle puhut. Siitä, miten annat lapsellekin suunvuoron ja oikeuden omiin tunteisiin ja reaktioihin. Kuulostaa ihan järkevältä, eikö? Siksi huolestuttavinta on, ettei lapsentahtisuuteen tai kiintymysvanhemmuuteen törmää välttämättä missään. Sitä kun vain seikkailee suositusten ja ohjeiden viidakossa, ja vaikka ne sotisi täysin kaikkia omia vaistojaan vastaan, luulee, että niin kuuluu toimia. Jos ei toimi niin, on huono äiti ja hemmottelee lapsensa piloille.

Toisaalta tämä "tiedon puute" pätee kyllä puolin ja toisin. Välillä tuntuu, että näiden teemojen ympärillä ollaan vähän väliä napit vastakkain ja se on kyllä harmi. Kun ensimmäistä kertaa joskus törmäsin kiintymysvanhemmuuteen, se oli erään äidin Instagram-tarinassa. Hän ilmaisi hyvin suoraan, ettei ymmärrä unikouluja ja hänen mielestään äiti on vain itsekäs, jos sellaista toteuttaa. Että mitä odotit, kun lapsen teit? Se tuntui tosi pahalta lukea, koska meillä oli juuri silloin unikoulu meneillään. Vaikka itsestänikin unikonsulttien metodit tuntuvat nykyään aika käsittämättömiltä lapsen kannalta katsottuna, ymmärrän silti, että joillekin ne on elintärkeitä keinoja selvitä arjesta. Aina pitäisi muistaa, että perheiden tilanteet on erilaisia, eikä yhtä oikeaa tapaa toimia ole olemassa.

Olen nyt tosiaan itse alkanut perehtyä kiintymysvanhemmuuteen hieman aiempaa enemmän ja onhan siinä tosi paljon järkeä. Kunpa siitä puhuttaisiin enemmän neuvoloissa kaikkien ohjeiden ja suositusten sijaan. Erityisen herkillä olen tämän asian suhteen juuri uniasioissa. Olisin päässyt niin paljon helpommalla, kun olisin löytänyt kaikkien (myös neuvolan) nykyään suosittelemien perinteisten unikonsulttien sijaan jonkun kiintymysvanhemmuuden puolesta puhujan, jonkun lempeän lapsentahtisen unikonsultin.

Meillä tuskin olisi nukuttu silti yhtään paremmin, mutta olisin osannut suhtautua asiaan eri tavalla ja olla siten armollisempi myös itselleni. Ja ennen kaikkea lapselleni.