Kun aloimme odottaa vauvaa saapuvaksi, emme tienneet yhtään, mihin olimme ryhtymässä. Luulimme kyllä tietävämme, mutta kokemus osoitti pian, ettemme tienneet. Syntyessään vauva tuntui heti niin kovin tutulta, mutta samalla täysin vieraalta. Kuka olet, mistä tulet? Häneen oli helppoa rakastua, mutta siinähän se homman rankkuus juuri piilikin. Kun rakasti niin paljon, että pelkäsi rikkovansa.
Oma kokemukseni siis on, että vauvavuoteen ei pysty varautumaan. Se on täysin omanlaisensa maailma, jota ei pysty mitenkään kuvittelemaan ennen kuin sen itse kokee. Ei edes, vaikka kuinka olisi kokemusta muiden vauvoista, koska rakkaus omaa lasta kohtaan tekee kaikesta asteen verran mutkikkaampaa - mutta toki myös antoisampaa. Koen, että juuri tätä rakkautta ei pysty etukäteen mitenkään ymmärtämään ennen kuin tuo pieni ihminen on vihdoin syntynyt.
Vauvavuosi on ollut elämäni rakkain ja elämäni raskain. Vuoteen on mahtunut niin paljon hetkiä, jotka eläisin koska vain uudelleen. Syntymähetki. Kun vauva vielä nukahti syliin. Ne kaikki ihanat hetket, kun vauva heräsi aurinkoisen hymyilevänä päiväunilta. Ensimmäinen nauru. Kun vauva oppi liikkumaan omalla hauskalla tyylillään. Keinumisen riemu hänen kasvoillaan. Puhumattakaan niistä hetkistä, kun tunsin ihan erityistä yhteyttä vauvaan: kun ilman yhteistä kieltä ymmärsin silti täysin, mitä hän halusi tai ei halunnut ja pystyin vieläpä vastaamaan tuohon tarpeeseen.
Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, etten vaihtaisi päivääkään. Voi, kyllä vaihtaisin. Ainakin joitain hetkiä. Kuten ne kaikki illat, jolloin emme meinanneet millään saada vauvaa nukahtamaan. Ne omituiset itkut, kun hän huusi yli tunnin putkeen täyttä kurkkua, emmekä tienneet yhtään, miten voisimme häntä auttaa. Ne päivät, kun olin itse tolkuttoman väsynyt yöstä, mutta oli silti vain pakko jaksaa hymyillä ja olla hyvä äiti. Ja se huono omatunto, mikä seurasi siitä, etten aina jaksanutkaan ja itkimme lopulta molemmat.
Totta puhuen on kuitenkin myönnettävä, etten oikeastaan edes muista enää yksittäisiä päiviä, enkä oikeastaan kunnolla edes yksittäisiä hetkiäkään. Enemmänkin vain välähdyksiä ja tunnelmia sieltä täältä. Kokonaiskuvaa miettiessäni muistelen vauvavuotta kuitenkin ensisijaisesti tuntein: haikeus, lämpö ja onnellisuus. Vaikka odotinkin koko vuoden vauvan kasvamista ja uuden oppimista ajatellen, että hommahan muuttuu koko ajan vain helpommaksi, haluaisin silti jo päästä elämään uudelleen ihan ensimmäisiä päiviä. Kun vauva oli vielä aivan pieni.
On ollut mieletön matka päästä tutustumaan uuteen pieneen ihmiseen ihan syntymästä asti. Siihen ei hirveän usein saa mahdollisuutta. Nähdä ne kaikki pienet hetket ja vivahteet omin silmin, kaikki uudet kehitysaskeleet. Ja silti ihmetellä koko ajan, missä välissä nekin muka opittiin. En usko, että kyllästyn koskaan katselemaan ja ihailemaan omaa lastani. Erityisesti rakastan niitä hetkiä, kun hän keskittyy johonkin puuhaansa oikein kovasti ja saan ihan rauhassa katsella kasvojen ilmeiden pienimpiäkin muutoksia. Niistä näkee niin paljon ja toisaalta kaikki on vielä yhtä suurta arvoitusta.
Vauvavuodessa raskainta on ollut huoli ja epävarmuus. Kun ei ole tiennyt, mikä on ja miksi taas itketään. Kun on pelännyt, että kohta jotain sattuu. Parasta taas on ollut nähdä kaikki uudet taidot ja nopea kehittyminen. Nähdä, miten vauva osaa koko ajan enemmän ja pystymme kommunikoimaan koko ajan monipuolisemmin. On ihmeellistä, miten siitä täysin avuttomasta nyytistä onkaan vuodessa kasvanut niin valloittavan ihana ja paljon osaava taapero.
Mutta mikä ihana matka meillä vielä onkaan kuljettavana yhdessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti