Vain kaksi yötä jouluun on?!

En voi käsittää, että jouluaatto on jo ihan nurkan takana. Vastahan oli joulukuun ensimmäinen ja tallensin Netflixiin uusia jouluhömppiä omalle listalle - aikeinani katsoa kaikki ennen aattoa. Nyt huomaan, että olen nähnyt noista leffoista tasan kaksi. Enkä edes tiedä, mihin kaikki aika on tässä kuussa taas kadonnut. Meillä ei ole ollut edes kiire, päinvastoin. Ollaan oltu jopa tavallista enemmän sisätiloissa ja tylsistytty, koska tuntuu, että ulkona on aina vain satanut tai ollut muuten myräkkää.

Meidän jouluvalmistelut on olleet myös aika minimissään. Ollaan koristeltu tekokuusi, ripustettu yksi joulutähti (keskelle oviaukkoa, jotta mies voi joka kerta lyödä siihen päänsä) ja kaivettu esille kolme isohkoa tonttua (joiden partoja poika repii aina ohimennen). Olohuonettamme koristaa myös muutama muuttolaatikko. Niin, eihän meidän pitänyt aloittaa pakkaamista ennen joulua...

Pojalle hankittiin myös alkukuusta joulukalenteri eli Duplo-juna. Joka luukusta paljastuu aina yksi uusi osa ja juna tulee valmiiksi juuri ennen aattoa. Aattoaamuksi meillä on sitten vielä sellainen pieni Duplo-hinausauto, joka odottelee paketissa kuusen alla. Lisäksi pojan aattoasu odottelee jo pukemista. Meidän piti laittaa samat vaatteet kuin 1v-kuvissa, mutten voinut vastustaa ylläolevan kuvan joulubodya, jonka huomasin Citymarketin alennusrekissä.

Ollaan  myös yritetty löytää joulutunnelmaa joululauluja kuuntelemalla. Silti ei olla oikein vieläkään saatu tunnelmasta kiinni: eilen oli ehkä enismmäistä kertaa pieni häivähdys havaittavissa. Ollaan myös sovitettu tonttulakkia pariinkin otteeseen, mutta sen kulkunen päätyy aina kahden sekunnin päästä pojan suuhun ja hattu putoaa päästä. Taidamme siis hylätä tonttulakin tänä jouluna ja kokeilemme ensi vuonna uudelleen.

Lahjatkin on hankittu, kerrankin ajoissa. Pojalle emme ostaneet mitään järin suurta, mikä on oikein hyvä, nyt kun katsomme sitä lahjamäärää, minkä hän saa vielä läheisiltäänkin. Kirjoitan näistä sitten ihan erikseen joulun jälkeen. Laitamme lahjat varmaankin aattoaamuna tai edeltävänä iltana kuusen alle, mutta katsotaan sitten aamulla, kuinka vikkelään ne saa nostaa sieltä pois :D Tarkoitus kun olisi avata ne vasta illemmalla.

Aattosuunnitelmina on syödä aamupalaksi riisipuuroa, katsoa Joulupukin kuumalinjaa, tehdä maittavaa jouluruokaa (tai siis lämmittää Prisman antimia), kuunnella joululauluja ja avata paketteja. Lisäksi saamme yhden isovanhemmista kyläilemään kanssamme. Muut vierailut on vielä sen enempää suunnittelematta ja mietitäänkin nyt, keitä edes viitsitään näin koronan aikaan nähdä. Luultavasti pitäydymme siinä, että näemme vain niitä, keitä näemme ns. ilman erityistä syytä muutenkin eli isovanhempia.

Lisäksi olen miettinyt, josko kuvaisin ja editoisin aatosta videon tai ainakin erillisiä videoita. Näin sen pystyisi jakamaan myös niiden läheisten kanssa, jotka ei muuten ole paikalla. Katsotaan nyt kuitenkin, saanko aikaiseksi. Yksittäiset videot nyt ainakin onnistuu ja on helppo jakaa jo samana päivänä.

Muuten ei muuta kuin ihastuttavaa ja rauhaisaa joulua kaikille!

Mitä voin vaatia vuoden ikäiseltä?

Yksivuotias oppii hirveällä tahdilla uusia asioita ja kasvaa ihan silmissä. Ajattelinkin, että nyt olisi hyvä paikka pysähtyä pohtimaan, mitä tämän ikäiseltä voi jo alkaa vaatia. Mitkä on sellaisia asioita, mitä kannattaisi jo hiljalleen harjoitella?

Tietenkin pitää muistaa, että lapset ovat aina yksilöitä kiinnostusten kohteidensa ja taitojensa kanssa. Tämän postauksen tarkoitus ei ole aiheuttaa paineita tai alkaa vaatia lapselta liikaa tai vähemmän kuin jo vaaditaan. Toivon, että tämä toimii enemmänkin herättelijänä, mihin voisi alkaa kiinnittää huomiota, jos ei ole vielä sitä tehnyt. Oikeastaan vaatiminen on muutenkin väärä sana ja olisi parempi puhua harjoittelusta.

Lisäksi täytyy tosiaan muistaa, ettei ala vaatia liikaa. Esimerkiksi väsynyt tai nälkäinen lapsi ei tietenkään pysty toimimaan samoin kuin normaalisti. Silloin on ihan ok löysätä linjaa ja tehdä enemmän lapsen puolesta. Mielestäni lapsella saa myös olla laiskottelupäiviä (onhan meillä aikuisillakin) ja ennen kaikkea tulee muistaa, että nämä pienet ovat vasta yksivuotiaita. He saavat yhä tarvita apua ja avuntarpeeseen on vastattava. Eli vaikka monenlaista voikin jo alkaa harjoitella, on syytä ottaa rento linja ja mennä oman lapsen ehdoilla, leikin ja kivan tekemisen kautta.

Ruokailutilanteet

Yksivuotiaan on jo hyvä saada harjoitella syömistä omalla lusikalla. Itse asiassa moni yksivuotias osaa jo syödäkin itse, kun vain antaa siihen mahdollisuuden. Helpoin tapa opettaa lusikan käyttöä on yksinkertaisesti antaa lapselle oma lusikka ja syöttää itse samalla toisella. Annetaan lapsen sörkkiä ruokaa, voidaan ohjata se suuhun ja muistuttaa asiasta tasaisin väliajoin pitkin ruokailua. Tietysti paljon kehuja perään! Jos lapsi ei huoli lusikkaa käteensä, kannattaa se silti laittaa odottamaan lautasen reunalle. Ehkä se jossain kohtaa alkaa kiinnostaa. Sotkua toki täytyy sietää, mutta se kuuluu asiaan. 

Lapsen voi myös hetken aikaa antaa odottaa pöydässä lusikka ja lautanen edessään, vaikka sen aikaa kun kaataa lapselle juomista tai ottaa oman ruokansa. Joskus tällainen odottelu motivoi kokeilemaan syömistä itse. Ei toki toimi kuitenkaan kaikilla. Se, milloin lapsi oppii syömään itse, vaihtelee todella paljon. Mutta fakta on, ettei hän opi, jos ei anna opetella. Ja mitä sotkuun tulee - toiset syö jo alkujaan sotkuisemmin kuin toiset eli hurjaakaan sotkua ei kannata säikähtää. Se ei harjoittelematta yleensä vähene.

Harjoittelun alussa annoin lapsen myös sotkea lusikalla tahallaan. Vauvalla oli aina tapana ottaa ruokaa käsiinsä tai lusikkaan ja läästiä sitä sitten pöytään. Kun tähän antoi luvan, ruokahetket pysyi lapsen mielessä kivoina ja hän sai tutustua hommaan rauhassa omalla tavallaan. En siis vielä kieltänyt sotkemasta, mutta muistutin aina välillä, että laita lusikka suuhun ja kehuin vuolaasti, kun se onnistui. Kun hän oppi hiljalleen käyttämään lusikkaa oikein, aloin ensin kieltää kädellä sotkemisen ja lopulta myös lusikalla.

Tältä meillä näytti alkujaan. Nykyään pöytä sotkeentuu enää vahingossa, kun ruokaa putoaa lusikasta.

Mitä sotkemiseen noin muuten tulee: yksivuotias kyllä ymmärtää jo, ettei saa sotkea tahallaan. Ruoan läpsiminen sormilla ja levittäminen pöydälle on siis mahdollista kitkeä pois kieltämällä ja muistuttamalla lusikan käytöstä. Vaatii joskus pitkiäkin hermoja, mutta on täysin mahdollista.

Mielestäni muita hyviä ruokatapoja on, että ruokapöydässä voidaan jutella mukavia, kerrata vaikka päivän asioita. Yksivuotias osaa myös jo kiittää ruuasta, yleensä pienempikin. Jos ei sanoin, niin elein, esimerkiksi laittamalla kädet yhteen.

Pukemistilanteet

Hyvin harva yksivuotias osaa jo pukea itse. Oikeastaan hyvin harva kaksivuotiaskaan vielä osaa täysin. Itsenäiseen pukemiseen kannattaa kuitenkin alkaa panostaa aina kun aikaa vain on. Lapsen ulkovaatteet voi hyvin laittaa lattialle valmiiksi ja antaa hänen tutkia niitä itsekseen ennen tai samalla kun aletaan pukemaan. Pukiessa on myös hyvä sanoittaa asioita, jos ei sitä vielä ole tehnyt. "Laitetaan lapanen oikeaan käteen, pipo päähän jne." Ajatuksena on näin pienen kanssa lähinnä herätellä lapsen kiinnostusta itsenäiseen pukemiseen, ei niinkään vielä opettaa pukemaan itse.

Lisäksi toimiva keino on antaa lapsen tutkia vaatteitaan muulloinkin kuin pukemistarkoituksessa. Meillä ainakin tällä hetkellä tyhjennetään ulkovaatekoria mielellään ja puetaan kaikki vaatekappaleet niskan taakse. Pipot osuvat harjoittelun tuloksena välillä jopa päähänkin. Yksi helppo tapa aloittaa pukemisharjoitukset on myös lahkeiden vetäminen eli lapsen jalat laitetaan lahkeisiin ja opetetaan vetämään varpaat esiin. Toki yksivuotiaalle se voi olla vielä liian haastavaa.

Riisumisen lapsi oppii yleensä ennen kuin pukemisen: tämän harjoittelun voi jo aloittaa vaikka piposta ja hanskoista (tosin hanskat voi olla yllättävän vaikeat, jos ne on haalarin hihan sisällä) sekä vähän myöhemmin vaikka vetoketjusta. Pienin askelin!

Kotityöt

Tämä on vähän hassu kohta, koska eihän yksivuotiaalta voi kotitöiden tekemistä tietenkään vielä vaatia. :D Mutta sanoisin silti, että leikin kautta he saattavat jopa tykätä erilaisista pienistä puuhista. Esimerkiksi roskien vieminen roskiin, pyykkien latominen koneeseen tai tahrojen pyyhkiminen rätillä voi olla heidän mielestään hauskoja leikkejä. Voihan näitä siis kokeilla, kunhan siitä ei tule varsinainen kotityö, joka lapsen on pakko hoitaa.

Yksivuotiaalta ei voi odottaa vielä ihmeitä myöskään lelujen siivoamisen suhteen ja yleensä he vielä sotkevatkin enemmän kuin siivoavat. Hiljalleen kuitenkin tätäkin taitoa kannattaa alkaa harjoitella. Kun tulee aika siivota leluja, voi lasta ohjata laittamaan yksittäisiä leluja takaisin laatikkoon. Vaikka se yleensä päättyykin siihen, että laatikkoon menee yksi lelu ja tulee pois kaksi lelua.

Hygieniataidot

Vuoden ikäisen kanssa voi jo hyvin alkaa käydä potalla. Itse asiassa alkaisin käydä vauvan kanssa potalla heti, kun hän oppii istumaan itse. Jotkut tosin vievät myös potan sijaan suoraan pytylle tai aloittavat vessahätäviestinnän jo vastasyntyneenä. Mutta tämä koskee nyt siis lähinnä pottailua, jota ei ehkä ennen ole vielä aloitettu. 

Tarkoituksena ei ole heti tavoitteellinen pottailu eli ei oikeastaan ole merkitystä, tuleeko pottaan jotain vai ei. Ideana näin pienen kanssa olisi tehdä pottailusta kivaa, jotta kynnys aloittaa joskus varsinainen potalla käyminen ei olisi niin suuri. Plussaa on tietenkin aina, jos pottaan tuleekin jotain. Jos tunnistaa lapsen vessahädän merkit, voi hyvin viedä potalle useamminkin juuri niiden aikaan.

Pottailun aloitus on usein helpompaa, jos potan ottaa siihen tilaan, missä lapsen kanssa muutenkin aina leikitään. Sitten kivoja kirjoja tai muuta lasta kiinnostavaa viihdykettä mukaan. Potalla voi alkuun käydä vaikka vain kerran päivässä tai ihan satunnaisesti silloin, kun hetki tuntuu sopivalta. Jos lapsi kovasti vastustaa, voi sitä kokeilla myöhemmin uusiksi. Meillä esimerkiksi 8-kuisena potalle menosta tuli vielä huuto, mutta 9-kuisena se sujuikin jo heti ilman ongelmia. Yleensä kyllä, mitä pienempänä aloittaa, sitä helpommin se lähtee sujumaan.

Käsien, naaman ja hampaiden pesu sekä kylpeminen ovat vielä tietenkin vanhemman vastuulla. Yksivuotiaskin voi kuitenkin jo näihin osallistua. Hän melko varmasti oppii esimerkiksi hieromaan käsiään yhteen veden alla käsiä pestessä. Hammasharjankin voi pesun jälkeen antaa lapselle vielä itselleen nakerrettavaksi.

Sääntöjen noudattaminen

Yksivuotias alkaa usein jo kokeilla rajojaan. Ensimmäisiä sääntöjäkin alkaa siis tulla kuvioihin. Kasveja ei revitä, koiraa silitetään kauniisti, ketään ei saa lyödä, kuumaan uuniin ei kosketa... Toiset kokeilevat rajojaan enemmän kuin toiset. Tärkeää on kuitenkin jo nyt alkaa opastaa, miten kuuluu toimia oikein. Samalla on pysyttävä johdonmukaisena: kerran kielletty on aina kielletty. Ehkä yksi tärkeimmistä asioista muistaa on, että huutamalla ei saa periksi - mitään. Sillä pääsee pitkälle.

Myös pelkkiä kieltoja tulisi välttää ja mieluummin kertoa, miten kuuluu toimia oikein. Esimerkiksi jos lapsi lyö, voidaan muistuttaa, että pitää silittää ja näyttää sitten mallia. Toki "ei" on joskus myös sana paikallaan ja käytämme sitä kyllä itsekin. Se on kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen ymmärtää jo pienellekin. Kunhan vain muistaa sen jälkeen osoittaa lapselle myös oikean tavan toimia eli ei pelkästään kiellä. On myös hyvä miettiä, mitä kieltää ja miksi kieltää ja perustella asia lapsellekin. Ettei tule hirveä lista turhia sääntöjä. Lapsen tehtävä on kuitenkin tutkia maailmaa.

Näin pienen kanssa tulee myös muistaa fyysinen puuttuminen. Yksivuotias ei vielä aina ymmärrä pelkästä puheesta. Jos hän siis jatkaa kukan repimistä kielloista huolimatta, hänet viedään pois kukan luota tai estetään kevyesti kukan repiminen. Pienet siis tarvitsevat myös fyysistä ohjaamista ja rajoittamista, mutta huom: ei tietenkään kuritusta tai mitään, mikä muuten satuttaa!

Leikkitaidot ja sosiaaliset taidot

Näin pienelle leikki on usein vielä tavaroiden siirtelyä ja kantamista tai pinoamista. Niiden tutkimista, syömistä ja paukuttelua milloin mihinkin pintaan. Tästä huolimatta on hyvä alkaa mallintaa leikkejä ja leikkiä yhdessä lapsen kanssa. Erilaiset vuorovaikutusleikitkin (vaikkapa kukkuu) on tietty yhä hyviä ja tärkeitä, muttei ole haitaksi välillä näyttää, miten autoilla ajetaan, astioilla tehdään ruokaa tai vauvanukkea syötetään. Etenkin, jos ei ole tekemisissä muiden lasten kanssa.

On myös hyvä alkaa opettaa, että muiden käsistä ei oteta tavaroita ilman lupaa. Ei etenkään muilta lapsilta, muttei myöskään aikuisilta. Se, että lapsi on vasta vuoden, ei oikeuta häntä toimimaan vastoin "sääntöjä". Hän ei tokikaan vielä ymmärrä eroa oman ja toisen tavaran välillä, mutta ei silti kannata antaa rymytä miten haluaa. Mitä pienempänä aloittaa harjoitukset, sen kivuttomammin homma yleensä sujuu vanhempana.

Yksivuotiaalle kannattaa lisäksi jo alkaa opettaa hyvää kosketusta. Eli muistutetaan, että toisia kosketaan hellästi tai vaikka silitetään tai halataan tai ihan läheisimmille voi antaa pusunkin. Sen sijaan lyöminen, töniminen tai pureminen kielletään. Oma esimerkki on tietenkin myös tärkeää.

Tunnetaidot

Tunteita on hyvä alkaa sanoittaa jo nyt, niin omia kuin lapsenkin. Kun lapsi kiukuttelee, voi todeta hänen olevan harmissaan tai surullinen. Kun hän nauraa, voi mainita hänen olevan iloinen tai kysyä, onko hauskaa. On myös tärkeää muistaa, että kaikkia tunteita pitää saada tuntea. Lapsen täytyy saada olla vihainen, jos suututtaa. Kaikkea käytöstä ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä: esimerkiksi leluja ei saa heittää tai ketään lyödä, vaikka suututtaakin.

En nyt anna mitään yksittäisiä vinkkejä, miten näissä tilanteissa sitten tulisi toimia, kun jokainen lapsi on niin yksilö. Toinen tarvitsee esimerkiksi syliä rauhoittuakseen, toinen taas paljon omaa tilaa. Pääsääntönä pitäisin kuitenkin, että älä jätä lasta yksin vihansa kanssa, vaan pysy saatavilla samassa tilassa - vaikka sitten pienen matkan päässä. Sanoita tunne, "olet nyt vihainen, koska..." ja odottele, että tilanne rauhoittuu.

Tunnetaitojen tueksi voi jo yksivuotiaalle hankkia tunnekortteja tai jonkun tunnekirjan. Nämä on itse asiassa itseltänikin vielä hankkimatta, kun en ole löytänyt tarpeeksi selkeitä ja kivoja kuvia.

Muu tekeminen

Kädentaidot: Yksivuotiaan kanssa voi jo alkaa puuhailla kaikenlaisia kädentaitojakin. Piirtämistä, maalaamista, askartelua tai muovailua. Yleensä tällaisista puuhista tykätään, vaikka siinä joutuukin toistamaan monet kerrat, ettei saa laittaa suuhun. Vaaraksi ei toki ole, jos ei koe näitä yhtään omaksi jutukseen, mutta kokeilla voi.

Musiikki: Vuoden ikäiset nauttivat yleensä laululeikeistä. Meillä tykätään tällä hetkellä laulusta Pikkuiset kultakalat. Se on lyhyt ja helppo ja sen leikin oppii jo yksivuotiaskin, jos vain on niistä ylipäätään kiinnostunut. Aina kun löytyy myös sellaisia lapsia, joita ei laulut kiinnosta yhtään. Soittimet saattavat myös olla iso hitti tämän ikäisille.

Kirjat ja lorut: Lapselle lukeminen on tärkeää. Kirjoja kannattaisi aina olla saatavilla ja niitä kannattaa tarjota välillä, vaikkei ne lasta yhtään kiinnostaisikaan. Ei tietenkään väkisin voi lukea, mutta tosiaan tarjota voi. Yksivuotiaat tykkäävät yleensä eniten katsoa kuvia ja osoittaa niitä, jolloin heille kerrotaan, mitä kuvissa on. Myös erilaisten kuvakorttien tutkiminen tuntuu usein kiinnostavan, esimerkiksi lorupussi, vaikkei loruja vielä ehkä jaksetakaan kuunnella.

Muut: Mikäli et vielä ole sanoittanut asioita vauvalle, nyt on hyvä aika aloittaa. Kaikenlainen yleinen sanottaminen on tärkeää: "nyt mennään syömään" tai "joo, siellä on lamppu". Tämähän kannattaisi oikeastaan aloittaa jo ihan vastasyntyneestä, mutta viimeistään nyt. Ja näin vuoden ikäisen kanssa kannattaa myös alkaa toistaa jo esimerkiksi värejä, numeroita, muotoja ja kehonosia. Tarkoitus ei missään nimessä ole opettaa niitä systemaattisesti, mutta niitä tulee kyllä helposti käytyä läpi muun leikin ohessa. Palikoita pinotessa voi samalla laskea niitä, duploilla rakentaessa voi välillä mainita värejä ja pehmolelua tutkiessa voi ihmetellä, missä on silmät.

Liikkumispuolen lapset hoitavat yleensä ihan itse. :D Toki sitäkin voi edesauttaa virikkeellisellä ja monipuolisella ympäristöllä runsasta ulkoilua unohtamatta. Kannattaa myös välttää turhaa hössötystä/varomista ja antaa lapsen kokeilla taitojaan. Voit turvata harjoittelun olemalla läsnä vieressä ja tekemällä ympäristöstä turvallisen.

Ohops, tästä tulikin taas melkoinen romaani. Toivottavasti oli kuitenkin edes jotain hyötyä, edes yhden uuden oivalluksen verran. Nyt saa myös vapaasti kommentoida, olivatko nämä kaikki itselle ihan itsestäänselvyyksiä vai tuliko jotain uusia ahaa-elämyksiä.

Vaaditaanko teillä enemmän vai vähemmän?

Mitä veisin päiväkodin henkilökunnalle?

Näin joulun alla moni varmaan taas miettii, miten voisi muistaa päiväkodin henkilökuntaa. Ymmärrän tämän, mutta haluan ihan ensin sanoa myös sen, että älä ota stressiä muistamisesta. Mielestäni on enemmän kuin ok olla hankkimatta mitään ja tiedän myös monen kollegani ajattelevan samoin.

En itse odota saavani ylimääräisiä lahjuksia, vaikka tietenkin niistä aina hyvä mieli tulee. Tietää ainakin tehneensä jotain oikein kuluneen vuoden aikana. Mutta tähän riittäisi myös pelkkä aito kiitos. Oikeasti riittäisi. Mutta jos silti koet, että haluat ehdottomasti muistaa henkilökuntaa, tässäpä muutama vinkki omista saamisistani, jotka on erityisesti olleet mieleen.

Parhaissa muistamisissa korostuu yleensä kolme seuraavaa asiaa:

1. Ne ovat edullisia. Kalliita lahjoja on kiusallista vastaanottaa.

2. Ne eivät vaadi mitään toimia saajalta (esim. lahjakortin käyttö liikkeessä).

3. Ne tulevat varmasti käyttöön jossain muodossa. Jos ei itsellä, jollain toisella.

Sanon vielä alkuun ennen listausta, että itsetehdyt lahjat kannattaa usein unohtaa, ellet ole jonkun alan ammattilainen tai taitava harrastaja (kuten leipuri tai taidemaalari). Vaikka usein kiinnynkin hoitamiini lapsiin, en silti halua tuoda heitä eli töitäni kotiin, varsinkaan jouluksi. Lapsen piirustus ei siis pääse jääkaappini oveen tai askartelu lipaston kulmalle. Tietenkin, jos lapsi itse tällaisen omasta halustaan tahtoo antaa, on se kaunis ele, vaikkei ehkä muistolaatikkoon päädykään.

Pyydän myös huomioimaan, etten tällä tekstillä tarkoita, ettenkö silti arvostaisi jokaista saamaani lahjaa. Kuten sanoin, ne lämmittää aina mieltä ja saavat aikaan tunteen, että olen onnistunut kasvattajana. Tämän tekstin ideana on kuitenkin nimenomaan keskittyä nyt siihen, että pystyisit antamaan lahjan, joka ei päädy roskiin ja siksi "lyttään" osan ideoista sekä oman että kollegoideni kokemusten pohjalta. Toki ihmisiä tässä vain ollaan ja tykätään kaikki eri asioista. Voi siis olla, että tunnetkin lapsesi hoitajan niin hyvin, että voit hankkia hänelle siksi jotain tosi spesifiä, mitä en itse muuten suosittelisi.

1. Kortti

Kaikkein arvokkaimmat lahjat itselleni on olleet kortteja. Niitä arvostan itse eniten, enkä rehellisesti sanoen kaipaisi mitään muuta. Kortti voi olla itse tehty tai ostettu, ei väliä, mutta se että kortissa lukee aito kiitos, tuntuu hyvältä ja on paras palkinto tehdystä työstä.

Kaikkein parhaita kortteja on olleet ne, joihin on tarinoitu jotain vähän pidemminkin. Niissä on saattanut olla jokin lapsen kertoma muisto tai vanhemman sanoja siitä, mitä minussa työntekijänä arvostaa. Itse liikutun vieläkin, kun muistelen erään vuoden korttia, jossa oli sanat: "Kiitos, että juuri sinä olet auttanut minut päiväkotitaipaleeni alkuun." Ei enempää, eikä vähempää.

2. Kukat ja kasvit

Olkoon kyseessä sitten kimppu, joulukukka tai pidempiaikainen kasvi, tällä ei voi mennä kovin metsään. Näistä on aina iloa. Olen myös kesäisin saanut kasvatettavaksi esimerkiksi kurpitsan taimen sekä yrttejä, mitkä oli myös kivoja. Joskin onnistuin tappamaan ne, kuten kaikki muutkin kasvit, mutta ei mennä siihen sen enempää.

3. Herkut ja juomat

Jouluna kaikenlaiset herkut maistuvat. Ja vaikka niitä ei voisi itse syödä, ne pystyy yleensä aina jakamaan eteenpäin. Suklaat, suklaarasiat, kahvi (ei maustettu, vaan ihan tavallinen), tee, glögi, joulupiparit... Näitä voi ostaa myös henkilökunnalle yhteiseksi kahvipöytään. Yksi yhteinen suklaarasia on aivan riittävästi. Voin vakuuttaa, että syötyä tulee. Jos ei heti jouluna, niin pitkin kuluvaa seuraavaa vuotta.

Välttäisin kuitenkin leipomasta itse. Ajatus on kiva, mutta itse ainakin vierastan näitä lahjoja, sillä en voi olla täysin varma tuotteiden sisällöstä, hygieenisyydestä tai säilyvyydestä. Siksi itsetehdyt on yleensä jääneet itselläni käyttämättä. Jos jotain haluaa tehdä itse, on kiva idea esimerkiksi kaakaopurkki: sisälle kaakaota, vaahtokarkkeja tai mitä ikinä seuraksi keksiikään.

Sen sijaan alkoholin jättäisin ostamatta. Olen saanut muutaman kerran punaviiniä, eikä meillä juo sitä kukaan. Toki senkin pystyy antamaan eteenpäin, mutta jotenkin tämä ei mielestäni ole paras mahdollinen lahja, ellei ole varma, että lahjan saaja arvostaa sitä.

4. Lahjakortti verkkokauppaan

Jos hankkisin lahjakortin, hankkisin sen johonkin verkkokauppaan. Tällöin sen käyttö on saajalle mahdollisimman vaivatonta ja kortti tulee hyvin todennäköisesti käytettyä. Näissä kannattaa myös hyödyntää muita vanhempia ja ostaa yhdessä isompi, jolloin ei tarvitse laittaa yksin montaa roposta lahjaan kiinni.

Verkkokaupoista mielestäni hyviä ovat esimerkiksi jotkin ulkovaatteita myyvät kaupat (usein työvaatteet pitää maksaa itse) tai vaikkapa Ruohonjuuri, josta löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Muita kivoja lahjakortin kohteita ovat olleet ravintolat, leipomot ja hieronnat. Näissä on kuitenkin aina riskinsä, sillä kaikki eivät viihdy ravintoloissa tai tykkää hieronnoista. Ravintolaan lähteminen voi tuntua vaivalloiselta ja toisaalta kortin pitäisi olla niin iso, että sillä syö ainakin kaksi henkilöä. On kurjaa saada lahjakortti ravintolaan niin, että joutuu kuitenkin itse maksamaan lisää. Kaikilla ei välttämättä ole tällaiseen rahaa tai halua, mutta kokee sitten turhaa painetta kortin käyttämisestä. Tai pahimmillaan jättää sen kokonaan käyttämättä.

5. Kosmetiikka

Tämän kanssa saa toki olla varovainen, kun ei tiedä esimerkiksi allergioista. Jos ostaisin kosmetiikkaa, ostaisin hajusteetonta. Esimerkiksi käsirasvaa ja huulirasvaa kuluu aina, ne on tulleet itselläni aina käyttöön. Myös käsisaippua on kiva lahja ja siinä voi mielestäni olla jotain tuoksuakin mukana.

6. Muut  yksittäiset lahjat

On myös ollut muita kivoja juttuja, joita olen saanut, mutta joissa on se ongelma, ettei ne toimi, jos ryhmän kaikki 21 lasta antavat saman lahjan. Suosittelen siis miettimään lahjan siltä kantilta, ettei olisi haitaksi saada useampaa samanlaista. Siksi kaikki käytössä kuluva ja tarpeeseen tuleva on myös yleensä paras lahja. Mainitaan nyt kuitenkin muitakin saamiani lahjoja:

Lämmin villapohjallinen kenkään, puinen pannualunen, kuusenkoristeet, villasukat, lapaset, heijastimet, käsipyyhkeet, keittiöpyyhkeet ja erilaiset kestotiskirätit.

Muistamisten ei tarvitse oikeasti olla mitään ihmeellisiä. Ne voivat myös olla samoja joka vuosi. Ja kuten alussa jo sanoin, pelkkä kortti kauniilla saatetekstillä on oikein riittävä ja omasta mielestäni myös ehdottomasti arvokkain lahja, minkä voin työstäni saada.

Mitkä on olleet muiden mielestä mieluisimpia muistamisia? Mitä olette itse antaneet vai annatteko mitään?

Kerrostaloelämä lapsiperheenä - ei kiitos!

Jos olisin jotain tehnyt toisin elämässäni, olisin muuttanut pois kerrostalosta jo hyvissä ajoin ennen vauvan syntymää. Olen nimittäin erittäin vakuuttunut siitä, että kerrostaloja ei ole tehty lapsiperheille. Tai jos joku lapsiperhe kerrostalossa viihtyykin - erikoista, mutta hieno homma tietysti teille. Onhan se toki aina ihmisistä kiinni, mutta meille tämä tuntuu väärältä ratkaisulta.

Itse keksin vain yhden hyvän syyn asua kerrostalossa: ei tarvitse tehdä mitään pihatöitä tai juuri muutakaan kodin kunnostusta. Siinäpä se lista sitten niistä hyvistä puolista onkin. Enkä kyllä tiedä, onko tuokaan niinkään hyvä puoli, koska pihatöiden lomassahan se ulkoilu sujuisi kätevästi ja vauvakin ehkä viihtyisi, kun olisi jotain katsottavaa.

Listataanpa siis seuraavaksi syitä, miksi en liputa kerrostaloasumisen puolesta lastensaannin jälkeen.

Hissittömyys

Jos mietit kerrostaloasuntoa ja lapsen hankintaa, tarkista ainakin, että talossa on hissi. Hissi, johon päästäkseen ei tarvitse kulkea yksiäkään portaita. Kun vauva on ihan pieni, joudut kantamaan portaissa kaukalon ja mahdollisesti myös vaunukopan. Ei kevyttä, eikä kovin kätevää etenkään silloin, kun päällä on parin kuukauden nostokielto sektiosta. Ja kun vauva on vuoden, eikä vieläkään kävele, joudut kantamaan hänet silloinkin. Ja muuta et sitten kannakaan. Painoa ja kokoa on jo sen verran, että siinä ei paljoa enää roskapusseja tai kauppakasseja viedä samalla reissulla. Eli muista: hissi! Hissi, vaikka asunto olisi vain yksien portaiden päässä.

Naapurit

Ei yhtään ihanat, pelkästään kamalat, naapurit. Kuinkahan monet päiväunet on menneet piloille siksi, että naapuri on metelöinyt. Autojen pärinää, ovien pauketta, lasten huutoja tai töminää ja poraamista. Varsinkin pidempiaikaisen remontin osuessa kohdalle on turha edes toivoa, että saisi vauvan nukkumaan päiväunia. Kesällä parvekeunet on myös aika tuhoontuomittu idea, kun kaikki mekastavat omilla parvekkeillaan. Ja tietenkin pitää myös muistaa stressi omista äänistä. Kyllä se vähän tuskan hikeä aiheutti keskellä yötä unikoulun aikana, kun tiesi huudon kuuluvan selkeästi myös naapuriin.

Parkkipaikat

Kerrostaloelämässä ongelmaksi saattaa myös muodostua autojen parkkipaikat. Ei onneksi ihan kaikkialla ja nyt meillä onkin ollut ihanteellinen tilanne, kun auton on saanut aina ihan talon eteen parkkiin. Mutta esimerkiksi kahdessa viimeisimmässä asunnossani joutui aina jännittämään, löytääkö yhtään parkkipaikkaa muualta kuin kilometrin päästä. Kaikki taloyhtiön omat paikat oli varattuja ainakin noin vuoden päähän ja muut paikat löytyi kadun varrelta, jos löytyi.

Seuraavaa vuokra-asuntoa etsiessäni pidinkin yhtenä tärkeänä kriteerinä sitä, että talon edessä olisi käytännössä aina maksuttomia vapaita paikkoja tai että saisi vuokrattua oman "heti vapaan" parkkipaikan. Jos siis olet vasta hankkimassa kerrostalokämppää lapsen kanssa, muista tarkistaa parkkipaikkojen sijainti tai jos et käytä autoa, bussipysäkit.

Ulos lähteminen on vaivalloista

Aina vanhempieni omakotitalossa vieraillessani mietin vain, miten helppoa ulos lähteminen voikaan parhaimmillaan olla. Vauvalle vain vaatteet päälle, ovi auki ja se on siinä. Lasta ei tarvitse kantaa ensin pitkiä matkoja ja avata ties mitä ovia ja lukkoja päästääkseen edes vaunujen luo. Siitä sitten vielä tietysti kävelymatkan päähän leikkipuistoon.

En myöskään liiemmin pidä yleisistä leikkipuistoista, varsinkaan näin korona-aikana. Onhan se joskus ihan jees leikkiä vauvan kanssa hiekkalaatikolla ja se on tietysti myös tärkeää, mutta välillä olisi mukavaa tehdä ulkona muutakin. Esimerkiksi haravoida omaa pihaa ja antaa vauvan touhuta samalla omiaan lehtikasoissa. Puhumattakaan siitä, että olisi joskus kivaa ulkoilla ilman, että tuntuu kuin sata silmäparia tuijottaisi muiden asuntojen ikkunoista.

Ahtaus

Kerrostaloasunnot on usein aika kompakteja. Meillä tietysti loppuu tila ihan jo siksikin, että meillä on vain kolmio, kun tarvittaisiin jo ehdottomasti neliö. Mutta jotenkin ahtauden tunnetta lisää vielä se, että ikkunat ei ole maantasolla ja asunnosta ei pääse suoraan ulos. No, parvekkeelle pääsee joo, mutta sekin on ahdas koppero. Sanonta "neljän seinän sisällä" on jotenkin liian todentuntuinen. Kun tähän vielä lisätään ulos lähtemisen vaikeus, sitä tuntee väillä olevansa vähän kuin loukussa. Tämä on tietenkin vain tunne, eikä varmasti kaikki koe asiaa samalla tavoin.

Nyt kun katselen tätä listaa, eihän tässä loppujen lopuksi kovin montaa huonoa puolta ole. Ja hyviäkin puolia tietenkin oikeasti löytyy useampiakin, kuten turvallisuus, helppous, varmuus ja toisinaan myös edullisuus. Tällä hetkellä listaamani huonot puolet tuntuvat kuitenkin jotenkin ylitsepääsemättömän isoilta asioilta ja voittavat siksi hyvät puolet mennen tullen.

Voi hyvin olla, että muutaman vuoden päästä kaipaan jo takaisin kerrostaloon. Moni näistä asioista on kuitenkin sellaisia, jotka ovat hankalia siksi, että lapsi on vielä ihan pieni. Mutta juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, en odota mitään muuta niin paljon kuin sitä, että saamme jättää kerrostaloelämän taaksemme. Hyvästi!

Kääntyihän se onni täälläkin!

Asiat alkavat viimein järjestyä. Olemme nimittäin saaneet vuokrattua asunnon. Aivan järjetön helpotus tähän asuntostressiin. Valitettavasti sopivaa omistusasuntoa ei nyt ehtinyt löytyä ajoissa, mutta onpahan edes joku koti tiedossa. Viimeaikoina kun alkoi tuntua jo siltä, ettei saada vuokra-asuntoakaan. Kaikissa oli vuoden määräaika, huono sijainti tai liian kallis vuokra.

Meitä onnisti kuitenkin viimein yhden asunnon kanssa ja vastoin kaikkia odotuksia olen jopa hieman innoissani muutosta! Muutamme nimittäin rivitaloon, mikä on aivan mahtava juttu lähes kymmenen vuoden kerrostaloelämän jälkeen. Vihdoin pois kerrostalosta! Voisin vielä myöhemmin pyhittää vaikka ihan oman postauksensa sille, miksei kerrostaloelämä enää näin lapsiperheenä nappaa.

Olen nyt myös aloittanut tulevasta muutosta piristyneenä siivoilemaan kaappeja ja laittanut vihdoin vauvan pieneksi jääneet vaatteet myyntiin sekä järjestänyt kaikki säilytettävät vaatteet. Suurin osa meni  kyllä myyntiin tai suoraan kierrätykseen. Säästin vain kaikkein rakkaimmat ja parhaimmat vaatteet. Sama ollaan tehty vauvatarvikkeidenkin kanssa. Ei viitsitä säilöä turhia tai sellaisia ihan ok -tarvikkeita (kuten kehto oli), kun ei kuitenkaan olla varmoja, tarvitaanko niitä vielä joskus vai ei.

Ajattelin pitää vaatteet nyt viikon tai pari myynnissä ja laittaa sitten jäljelle jäävät yhteen suureen pakettiin suht edullisesti. Jos eivät sittenkään mene, lahjoitan ne johonkin hyvään tarkoitukseen. Olisihan se kiva saada rahojaan takaisinkin, mutta pääasia, että pääsen niistä itse eroon ja vaatteet jatkavat vielä elämäänsä jossain muualla, kun kuitenkin hyväkuntoisia vielä ovat. Tosin jo kahdessa päivässä olen tienannut melkein satasen eli ei ihan huono saldo.

Asiasta ihan toiseen, täytyy myös vähän kehua meidän poikaa, kun hän on oppinut ihan äskettäin matkimaan eläimiä. En pääse yli noiden ääntelyiden söpöydestä. Hän osaa jo kertoa, miten sanovat leijona, koira, kissa, lehmä, lammas ja possu. Luulen myös, että hiiri, mutta se vaatii vähän vielä lisätestejä. Sanojakin tuntuu tulevan melkein päivittäin lisää. Monet niistä eivät jää vielä käyttöön, mutta ovat kuitenkin selkeitä toistoja meidän sanomisista. Suloisimpana uutuutena on ollut sana nenä. Njenjä. Kohtahan tuo varmaan jo puhua höpöttää taukoamatta ja sitä vain toivoo, että olisipa edes hetken hiljaa. :D Yksi lempparisanoistani on myös tikke eli tiikeri.

Vähän harmillisempana asiana onkin sitten vauvan saamat 1v-rokotteet. Niitä annettiin neuvolassa viikko sitten kolme: yksi käteen ja yksi kumpaankin reiteen. Se ei sinällään ollut paha ja kahdesta ekasta tuli vain samana ja toisena iltana vähän lämpöä. Terkkari kuitenkin varoitti, että MPR-rokotteen oireet alkavat vasta 5-12 päivää pistosta ja voivat olla korkea kuume, nuha, yskä ja lievä rokkoihottuma. Ja niin siinä kävi, että kuuden päivän jälkeen vauvalle alkoi illaksi nousta kuume. Annettiin lääkettä yöksi ja seuraavana aamuna kuumetta olikin sitten jo 38 astetta kainalosta. Nyt mennään jo toista kuumepäivää. Toivottavasti jää kuitenkin pelkkään kuumeiluun, jotain pientä nuhan alkuakin on, mutta hyvin lievää.

Joulufiiliksestä en oikein ole vieläkään napannut kiinni, mutta ei se mitään. Nyt on muuten niin helpottunut ja hyvä fiilis tulevasta, että väliäkös tuolla. Saapahan nyt lopettaa myös stressaamisen siitä, että on pakko löytää nopeasti se uusi omistusasunto. Nyt ei enää ole niin kova pakko, kun kuitenkin jo ollaan valmiiksi vuokralla. Onhan se tietty harmi omistusasumisen jälkeen heittää rahoja "hukkaan" vuokralla, mutta se nyt vain on sen hinta, että saadaan etsiä uutta asuntoa rauhassa.

Ensimmäiset synttärijuhlat

Juhlimme pojan ensimmäistä syntymäpäivää kahdessa osassa. Alunperin oli tarkoitus juhlia yhdessä, mutta aika viime tapassa tajusimme, että ehkäpä koronan vuoksi olisi syytä hieman jakaa porukkaa. Pidimme kyllä muutenkin pienet juhlat: vain isovanhemmat, kummit ja meidän omat sisarukset (joista jo puolet lukeutui kummeihin).

Poika oli molempina päivinä alkuun hieman varautunut. Istui vain ja tuijotti ihan vakavana kaikkia. Lahjojaan hän ei edes yrittänyt avata, odotti vain aina, että joku muu avaisi niitä lisää. Loppua kohden hän kuitenkin selvästi rentoutui ja alkoi olla enemmän oma itsensä. Hassutteli ja touhusi minkä kerkesi. Itselle oli kummallisinta, ettei hän ollut lainkaan äidin perään, kun normaalisti kotona ollessamme kulkee jatkuvasti lahkeessani kiinni.

Koristeluina meillä oli ilmapalloja ja lisäksi pojan nimipallot sekä 1v-pallo. Tein myös aikajanan, jossa oli kuvia pojasta yksi joka kuukaudelta. Laitoin vauvakirjankin esille selattavaksi. Mitään sen kummempaa ohjelmaa en ollut järjestänyt. Teemaakaan meillä ei ollut, koska en näe vauvan sellaisesta vielä erityisemmin hyötyvän. Kakkuun tuli kaivuri ja se sai sitten hoitaa teeman virkaa.

Tarjoiluina meillä oli leipomosta tilattu kakku, jossa oli vadelmamoussea sisällä ja vaalea sokerikakkupohja. Pojalle tein oman sokerittoman kakun, johon tuli päälle yksi kynttilä. Tässä kakussa oli banaanilettuja (1 banaani, 2 munaa) päällekkäin ja niiden välissä kuningatarsosetta. Koristeena pursotettua kuohukermaa. Poika söi pelkät kermat päältä, mutta muuten kakku ei oikein maistunut. :D Leivoin lisäksi vielä gluteenittomia kinuskidonitseja sekä mokkapaloja ja ostin Doris-keksejä ja Gifflareita. Suolaisina tarjottavina oli karjalanpiirakoita munavoilla sekä kinkkuhyrriä.

Vaikkei kummempia järjestelty tai leivottu, tuli molempina päivinä hirveä kiire, että saatiin kaikki ajoissa valmiiksi. Sai touhuta melkein aamusta iltaan yhtään taukoa pitämättä. Oltiin kyllä kaikki levon tarpeessa, kun juhlat oli viimein juhlittu. :D

Lahjaksi poika sai kaikenlaista ihanaa. Paljon duploja, traktorikirjan, potkuauton, autoja, kylpyankkoja, muutaman vaatteen ja rahaa, jonka käyttökohde on vielä avoinna.

Kyllä nyt kelpaa olla yksivuotias ♥

Kun vauvan toinenkaan joulu ei tunnu joululta

Mistä löytää kadonnut joulumieli? Tällaiselle joulua rakastavalle ihmiselle on hyvin hämmentävää, ettei joulufiilistä ole vieläkään. Ennen kuin vauva oli edes vielä ajatuksissamme, aloin odottaa joulua aina jo lokakuussa. Kuuntelin pelkästään joululauluja, join runsaasti glögiä, mietin ajoissa lahjoja ja katsoin läpi kaikki hyvät ja lopulta huonotkin jouluelokuvat, kun loppuivat muuten kesken.

Päiväkotityön plussapuolia on myös se, että lasten jouluilo tarttui aina väkisinkin. Ei sitä turhaan sanota, että omat lapset tuovat takaisin joulun taian ja syyn juhlistaa joulua oikein kunnolla. Odotin siis tietenkin, että tulevista jouluistamme tulisi vielä tuplasti ihanampia kuin aiemmista. Mutta tätä fiilistä odotan vieläkin - jo toisena  yhteisenä joulunamme.

Viime vuonna loka- ja marraskuu kului kokonaan vauvaa odotellessa. Joulu ei käynyt mielessänikään ja tuntui jopa todella turhalta kaiken muun keskellä. Ja kun vauva sitten lopulta syntyi, en edes huomannut joulukuun koittavan. En oikeastaan edes muista aikaa, joka edelsi viime joulua. Tai en ainakaan tunnelmaa. Kuusen muistan kaivaneemme esiin jossain kohtaa, mutta kaikki tuntui silloin jotenkin mekaaniselta suorittamiselta: näin kuuluu tehdä, koska on joulu. Pakkasesta löytyy edelleen viime jouluksi ostamamme piparitaikina.

Aattona vauva oli vasta kuukauden ikäinen. Halusin viettää vauvan ensimmäisen aaton vanhemmillani helppouden takia: valmis ruoka ja lapsenvahdit saman katon alta. Toivoin myös, että siellä pääsisin vihdoin kadottamaani joulutunnelmaan. Koska sieltä ei koskaan tätä tunnelmaa ole puuttunut. Mutta ei, sekään ei tuntunut joululta, vaikka olimme kasassa koko porukka. Stressasin vain, miten vauvan ensimmäinen vierailu sujuisi ja oltiinhan me tietysti vielä aika väsyneitäkin ja jonkinlaisessa sumussa uuden arjen keskellä.

Odotin siis erittäin innolla seuraavaa eli nyt koittavaa joulua koko viime vuoden. Nyt saataisiin vihdoin laittaa koti kuntoon yhdessä, kuunnella joululauluja, leipoa pipareita ja aloittaa valmistelut ajoissa... Olisin hoitovapaalla, eikä mikään estäisi nauttimasta joulun ajasta täysin rinnoin! Paitsi se, että myytiin meidän asunto. Se, että tiedän, että heti joulun jälkeen on aloitettava pakkaaminen. Eikä me pakata edes siihen unelmataloon, vaan johonkin väliaikaiseen vuokra-asuntoon. Jota ei vielä sitäkään ole.

Vaikka kuinka yritän saada kiinni joulumielestä, en ole vieläkään päässyt siihen kutkuttavaan joulufiilikseen. Olemme päättäneet, ettei tehdä elettäkään muuttoa varten ennen kuin ollaan saatu rauhassa nauttia joulusta, muttei sekään oikein tunnu tehoavan. Koko ajan takaraivossa on kuitenkin ajatus siitä, että kannattaako näitäkään nyt purkaa, kun joutuu kuitenkin kohta pakkaamaan?

Onneksi tässä on kuitenkin vielä aikaa. Eikä vauvakaan joulusta vielä mitään ymmärrä, joten siinä mielessä mitään kovin vakavaa ei pääse tapahtumaan. Jouluihmisenä sitä vain itse toivoisi, että saisi taas kiinni siitä joulumielestä, joka aina ennenkin on ollut.

Omat lapsuuden jouluni on jääneet muistoihin ihan parhaina aikoina, niin tietenkin sitä samaa toivoisi omalle lapselleenkin. Ehkä vihdoin ensi jouluna pääsemme luomaan omia uusia jouluperinteitä uudessa kodissa, kaikessa rauhassa. ♥

Hupsista - paluu perhepetiin

Nukumme jälleen perhepedissä. Mies vasemmalla, minä oikealla ja vauva keskellä, yleensä poikittain. Olemme siis jälleen tilanteessa, jossa meidän ei ikinä pitänyt olla. Perhepeti ei oikeastaan käynyt mielessänikään ennen vauvan syntymää. Vauvallahan oli oma sänky ja hän nukkuisi siellä, tietenkin. En ollut koskaan kuullut, että kukaan tuttunikaan olisi mitään perhepetiä käyttänyt. Se vaikutti vähän samalta kastilta kuin vessahätäviestintä - hyvä teille, ei meille. Mehän ei siis perhepetiä edes kokeiltaisi.

Hahah, mikä vuosisadan vitsi. Jo ensimmäisenä yönä vauva nukkui vieressäni, koska ei suostunut olemaan yksin sängyssään. Ja tätä jatkui lopulta yli puoli vuotta, koska se oli paljon helpompaa kaikille. Nukuimme vauvan kanssa puolen vuoden ajan perhepedissä ja mies sohvalla, kunnes päätettiin palata "normaaliin". Vauva alkoi nukkua koko yön (yhdellä imetyksellä) omassa sängyssään kuitenkin vasta unikoulun jälkeen noin 9-10 kuukauden iässä.

Tästä edusta saimme nauttia noin kuukauden, kunnes unitaantuma palautti meidät lähtöpisteeseen. Huokaus. Yritin kyllä pysyä unitaantuman kourissa mahdollisimman johdonmukaisena. Yritin. Jouduin kuitenkin lopulta ottamaan vauvan viereeni, koska edes pistäytymisunikoulu ei auttanut. Vauva huusi kuin henkensä hädässä, enkä pystynyt enää kuuntelemaan sitä tekemättä mitään.

Kun siis viimein aloin ottaa vauvan viereeni, hän takertui aina hetkeksi tiukkaan pakettiin käteni ympärille ja nyyhkytti siinä itkujaan pois. Ikään kuin viestien, että "luojan kiitos ymmärsit vihdoin ja otit minut turvaan". Mitä siinä tilanteessa voi siis enää tehdä? Ei ainakaan patistaa toista takaisin omaan sänkyynsä. Pian siis lipsuttiinkin taas siihen, että vauva jäi viereeni koko yöksi.

Tässä sitä nyt siis taas ollaan, perhepedissä kuin sillit suolassa. Tilaa ei 160 senttiselle sängylle ihan kamalasti jää, minkä vuoksi hyvää nukkuma-asentoa on hankala löytää. Herään myös kaikkiin vauvan ähinöihin ja joudun imettämään taas 3-5 kertaa yössä, koska vauva on tottunut vieressä ollessaan tähän tahtiin. Jos nyt siirtäisin hänet takaisin pinnasänkyyn, hän kuitenkin vain itkisi ja heräilisi koko ajan (kokeiltu on), eikä kuitenkaan rauhoittuisi, ellei pääsisi viereen. Juuri tällä hetkellä koen siis meidän kuitenkin nukkuvan paremmin perhepedissä kuin erillään.

Tämä ei ole mikään ideaalitilanne. Silloin kun vauva vielä unikoulun tuloksena nukkui yön pinnasängyssään, nukuimme kaikki paremmin. Nyt siirto takaisin pinnikseen tuntuu kuitenkin tosi kaukaiselta ajatukselta eroahdistuksen ja elämäntilanteen vuoksi. Vauvalla on tosiaan jokin eroahdistusvaihe meneillään: hän ei aina suostu olemaan edes isänsä kanssa, jos olen itsekin kotona ja poistun näkyviltä, vaan alkaa itkeä. Lisäksi meillä on tulossa vielä peräti kaksi muuttoa, joiden jälkeen unikoulun hyödyt kuitenkin luultavasti nollaantuisivat. Unikoulu ei siis tässä kohtaa tule kyseeseen.

Myönnän, että olen myös jo jokseenkin kyllästynyt taistelemaan näiden uniasioiden kanssa. Olen luovuttanut. Meidän vauva ei vain nuku. Olkoon sitten niin. Joskus on helpompaa vain hyväksyä tilanne ja antaa sen mennä omalla painollaan. Nyt on hyvä näin. Vauva on vielä pieni, kyllä se siitä joskus kasvaa ja oppii. Ja onhan perhepeti omalla tavallaan ihanakin juttu. Rakastan sitä hetkeä, kun otan vauvan viereeni ensimmäisellä heräämisellä ja katson, kun hän imetyksen jälkeen kaivautuu viereeni ja nukahtaa. En ehkä rehellisesti sanoen olekaan valmis luopumaan tästä. En ihan vielä.

Uskon kuitenkin, että kun elämäntilanne tästä vihdoin rauhoittuu ja eroahdistus väistyy, kaivamme  taas ostamamme unikoulun ohjeet esiin ja aloitamme sen alusta. Tuolloin aion myös lopettaa yöimetykset kertaheitolla, niin ei tarvitse murehtia enää niistäkään ja pääsemme ehkä vihdoin kokonaisiin öihin. Sitä odotellessa toinen meistä jakaa tyynynsä vauvan pään kanssa ja toinen varpaiden.