Hoitovapaan loppu häämöttää ja kauhistuttaa

Hoitovapaata on jäljellä vain viisi kuukautta. Joku saattaisi sanoa, että jopa viisi kuukautta, mutta minulle se on vain viisi. En koe olevani millään tavoin valmis palaamaan töihin ja jättämään lasta hoitoon. Hän ehtii toki olla miehen kanssa kotona vielä kuukauden verran hoitovapaani jälkeen, ennen kuin menee hoitoon, ja hän kasvaa puolessa vuodessa varmasti vielä paljon, mutta silti ajatus töihinpaluusta tuntuu kurjalta.

Tiedättekö, kun näitä vuosia ei saa koskaan takaisin. En saa enää koskaan toista tilaisuutta olla kotona hänen kanssaan näin intensiivisesti. Kun palaan töihin, se on sitten siinä ja paluuta takaisin ei ole, vaan aloitamme vuosien mittaisen oravanpyörän, ruuhkavuodet. Sinne se pieni sitten menee tuntemattomien ihmisten keskelle ypöyksin. Tuntuisi aivan hullulta laittaa hänet hoitoon alle kaksivuotiaana, kun minulla olisi myös mahdollisuus olla kotona. 

Tässä on nyt vastakkain järki ja tunteet. Tunnepuoli on todella vahva, eikä järjen puolesta puhu mikään muu kuin raha. Uskon, että me pärjättäisiin loppuvuosikin hoitovapaalla, mutta kyllä sitä toisaalta alkaa jo kaivata muutakin kuin pärjäämistä, kuten omia palkkapäiviä ja sitä, että rahaa jäisi joskus säästöönkin pelkän säästöjen kulutuksen sijaan. Pärjääminen on kuitenkin kovin eri asia kuin huoleton elämä. Mutta minkä hinnalla tuo huoleton elämä pitää ostaa? Lapsuuden ensimmäisten vuosien.

Päiväkodissa lapsi ei ole enää kenellekään maailman tärkein, elämän keskipiste. Hän on vain yksi muiden joukossa, hoitajilleen ihan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin 11 lasta ja niin sen tietenkin kuuluu päiväkodissa ollakin. Joskus hän saattaa myös olla vähän vähemmän tärkeä, mitä tarpeiden täyttämiseen tulee. Jos hänellä on kaikki hyvin, hän ei tarvitse huomiota, vaan huomio menee sille, joka tarvitsee sitä eniten. Kuka sitten enää muistuttaa hänelle pitkin päivää, että hän on maailman tärkein pieni ihminen?

Päiväkodin työntekijänä tiedän, että hoitajilla ja opettajilla on sydän paikallaan. He oikeasti välittävät lapsista ja tekevät parhaansa niiden puitteiden lomassa, mitkä heille on annettu. Mutta heillä on kullakin vain kaksi kättä ja heitä on vain kolme. Pienenpieniä avuntarvitsijoita on 12. Iltapäivisin on usein vieläkin hullumpi tilanne: heitä on kaksi ja lapsia silti 12. Tolkutonta.

Siinä missä minä voin tarjota pojalle rauhalliset aamut, päivät ja siirtymätilanteet, tarjoaa päiväkoti hänelle hoputuskulttuurin. Kiireettömyyttä painotetaan kovasti, mutta se ei useinkaan käytännössä toimi. Jos ei tehdä vauhdilla, joutuu ensimmäisenä valmiina olleet yleensä sitten odottamaan vuoroaan tolkuttoman pitkään. Tasapainoiluahan se aina on, mutta ei sitä päiväkotiarkea voi kyllä seesteiseksi kuvailla edes hyvällä tahdolla.

Päiväkodissa pienet myös siirtyvät osaksi ryhmää, eivätkä ole enää yksilöitä samalla tavalla kuin on ennen olleet. Kun poika vaikkapa herää päiväunilta liian aikaisin, hänen luokseen ei heti mene kukaan. Kukaan ei nosta häntä syliin, silittele ja ota viereen jatkamaan unia. Hänen on sen sijaan maattava hiljaa sängyssään ja odotettava, että saa nousta. Sitten, kun muutkin nousevat.

Entäpä sitten se, jos hänen perustarpeensa eivät jonain päivänä noudatakaan kellontarkkaa päivärytmiä? Kun hänellä jonain päivänä onkin nälkä jo klo 10, mutta ruokailuun on vielä tunti aikaa. Silti on vain odotettava, että ruoka-aika koittaa. Jaksettava ulkoilla, vaikka vatsa kurnii ja väsyttää. Tähän on tietenkin totuttava myös koulu- ja työelämässä, mutta onkohan tarpeen vaatia sellaista jo alle kaksivuotiaalta...

Tiedän myös jo nyt musertuvani siinä hetkessä, kun joudun jättämään lapsen päiväkodin porttien taakse. Siitä ei varmasti selviä itkuitta kumpikaan meistä. Kaikkeen tottuu, aivan varmasti, mutta tiedän, että jos tämä tapahtuu jo syksyllä, syyllistän itseäni ja mietin, että tämä on väärin. Ei olisi pitänyt tehdä tätä. Miksi tein näin?

Päiväkoti ei missään nimessä ole paha paikka alle kaksivuotiaalle, mutta meidän tilanteessa koti on parempi. Ja siitä tässä on kyse. Tietyissä asioissa päiväkoti olisi toki jo paikallaankin: sosiaaliset taidot ja oman vuoron odottaminen kaipaisivat kyllä jo lisää harjoitusta. Mutta totuus kuitenkin on, että ehtii niitä harjoitella sitten myöhemminkin.

Jatkanko vielä hoitovapaata vai palaanko töihin? En tiedä. En todellakaan tiedä.